SHAZAM!

"Pääasia, että on kivvaa" tokaisi Spede takavuosina televisio-ohjelmastaan. Viime vuosina myös supersankarielokuvien yleisö on todennut saman. Synkät, huumorittomat supersankarielokuvat ovat jääneet rutkasti värikkäiden ja vitsikkäiden kollegoidensa varjoon. Tämän päivän supersanakrielokuvat tarjoavat isoja spektaakkeleja, joita tehdään isolla rahalla ja markkinoidaan vielä isommalla. Hieman yllättäen DC päätti tehdä asiat täysin toisella tavalla: otetaan käsittelyyn  hieman tuntemattomampi supersankari, esitetään hänen syntytarinansa pienellä budjetilla ja katsotaan kuinka käy. Tässä vaiheessa rahallista kannattavuutta riskille ei voi vielä sanoa varmaksi, mutta lopputuloksena on hauska ja sydämellinen toimintaseikkailu, jonka parissa viihtyy vanhempikin.

Alun perin Fawcett Comicsin julkaisema, sittemmin DC:n omistukseen siirtynyt Shazam-hahmo, on kokenut monia muitakin muutoksia uransa varrella. Alun perin Kapteeni Marvel -nimellä tunnettu hahmo koki kurjan kuoleman Fawcettin ja DC:n välisissä oikeustoimissa, mikä jätti tavaramerkin pitkäksi ajaksi unholaan. Tällä välillä kilpaileva sarjakuvakustantamo Marvel nappasi nimimerkin omaan käyttöönsä, ja nykyään heillä onkin samanniminen hahmo niin sarjiksissa kuin muussakin mediassa. Tietenkin hahmojen taustat ovat täysin erilaisia, onneksi Shazam pääsee edukseen myös tässä.

Tarina kertoo nuoresta orpopojasta nimeltä Billy Batson, jolla on vaikeaa. Hän hukkasi kolmevuotiaana äitinsä huvipuistossa ja on etsinyt tätä siitä lähtien, karaten milloin mistäkin sijoituskodista. Philadelphiaan eksyttyään Billy päätyy jälleen uuteen sijoituskotiin, jossa hän tapaa mitä erikoisemman köörin sijoituslapsia. Erityisesti rampautunut Freddy Freeman tulee hänelle tutuksi. Eräänä päivänä Billy joutuu kesken päivän omituiseen paikkaan, jossa hän kohtaa Shazam-velhon, joka etsii puhdassydämistä ihmistä taistelijakseen pahuuden voimia vastaan. Sanomalla nimen taikasanana, Billy saa lähes Teräsmiehen veroiset supervoimat ja muuttuu aikuisen näköiseksi punapukuiseksi supersankariksi.

Tästä hauskanpito vasta alkaakin. Freddyn kanssa Billy kokeilee voimiaan erilaisten testien kautta. Kommelluksilta ei tietenkään vältytä matkan varrella ja pian Billy onkin kaupunkinsa julkkis esitellessään voimiaan julkisesti. Hän saa kuitenkin itsetunnolleen pahan kolauksen, kun hänet yhyttää kateellinen tohtori Thaddeus Sivana, joka oli Billy tapaan ehdolla Shazamin taistelijaksi, mutta tuli hyllytetyksi.

Hyvä vastaan paha -asetelmä on siis tällä kertaa kovin mustavalkoinen, mutta onneksi siitä ei koidu suurta haittaa. Tarina on miellyttävä, tunteikas ja vauhdikas, eikä kliseisiin juonikuvioihin sen vuoksi tule kiinnitettyä kovin paljoa huomiota. Ohjaaja David Sandberg tiimeineen on onnistunut saamaan 90 miljoonan dollarin budjetista rutkasti irti, eikä lopputulos milloinkaan näytä halvalta. Leikkaus säätää elokuvaan hyvän tahdituksen, unettavia vaiheita ei ehdi syntyä ja kaikesta toiminnasta saa jatkuvasti selvää. Lopputaistelu on ehkä hieman liian pitkä kaikkine kiemuroineen, onneksi sekin on sisällöltään viihdyttävä.

Näyttelijävalinnoissa on onnistuttu, erityisesti pääosaa esittävän Zachary Levin osalta. Levi osaa niin mutkattomasti esittää aikuisen ruumiissa olevaa teinipoikaa, että ihan kateeksi käy. Toisaalta käsikirjoituksessa on selvä ero hahmojen välillä, sillä Billy on selkeästi synkempi, ja jopa murjottaa paikoitellen. Sen sijaan supersankariksi muuntautuessaan hänestä tulee hassuttelija, joka ottaa kaiken irti uusista voimistaan, niin hyvässä kuin pahassa. Pahisten esittämiseen erikoistunut Mark Strong on myös vakuuttava Tohtori Sivana, samoin kuin Freddy Freemanina toimiva Jack Dylan Grazer. Muut hahmot jäävät valitettavan etäisiksi, ja heitä käytetään vain sellaisissa tilanteissa, joissa juoni tai elokuvan loppuratkaisu sitä vaativat.

Yksi pieni kritiikki pitää vielä elokuvan suomalaiselle julkaisijalle, SF:lle antaa. Ymmärrän kyllä, että olette päättäneet olla suomentamatta supersankarien nimiä, eli esimerkiksi Superman on suomennettuna Superman eikä Teräsmies. Se olisi OK, mutta kuitenkin tässä elokuvassa lempinimi Supes on kuitenkin käännetty Teris, joka ei suomennoksessa käy lainkaan laatuun. Kääntäkää tai olkaa kääntämättä, mutta älkää molempia!

Shazam! ei ole elokuvahistorian merkkiteoksia, eikä todennäköisesti jää edes supersankarigenressä erityiseksi merkkiteokseksi. Se on kuitenkin varsin nautollinnonin kahden tunnin annos, jonka kanssa ei tule aika pitkäksi. Seasta on mukavaa bongailla pieniä viittauksia hahmon menneisyyteen, eikä sen osaa DC:n supersankariuniversumin osana ole myöskään unohdettu. Se naurattaa, ihastuttaa ja viihdyttää juuri oikeassa määrin ja se lienee elokuvan tärkein tehtävä, ainakin minulle.

Ohjaus: David F. Sandberg
Pääosissa: Zachary Levi, Mark Strong, Asher Angel, Jack Dylan Grazer, Djimon Housnhou

Aquaman

Vuonna 2017 julkaistu DC-hahmojen kokoomaelokuva Justice League ei varmasti ollut sitä, mita tuotanto tai edes katsojat kuvittelivat. Kahden eri ohjaajan, ja studiopomojen toiveiden yhteen kasaama teos oli kovin huteran oloisesti koottu, eikä se katsojiakaan erityisemmin lippuluukuilla kiinnostanut. Joidenkin kyynikkojen odotusten vastaisesti DC:n elokuvamylly ei kuihtunutkaan, mutta pienen paussin julkaisija Warner Bros. kuitenkin halusi pitää. Justice Leaguen julkaisun aikaan ohjaaja James Wan oli jo saanut Aquamanin kuvaukset valmiiksi, mutta elokuva vietti jälkituotannossa yli vuoden. Vuoden odotus palkittiin lopulta joulukuussa 2018, kun vedenalainen spektaakkeli lopulta saapui markkinoille. Ja mikäli ette ole elokuvaa vielä nähneet, tehkää itsellenne palvelus, ja katsokaa elokuva isolta kankaalta, sen se on vähintään ansainnut.

Vimeistä lausetta pitänee hieman selventää. Merkittävä osa Aquamanin tapahtumista sijoittaa veden alle, eikä budjetissa ole säästelty visuaalisten efektien kanssa. Vedenalainen maailma on todella kaunis, värikäs ja viehättävä paikka. Kävin katsomassa elokuvan Finnkinon Scape-salissa, 3D:nä. Näinä aikoina väitetään 3D:n hiipuvan ja niin se kotioloissa vaikuttaa tekevänkin. Elokuvateatteripuolella sen sijaan kolmiulotteisia elokuvia näkee edelleen kohtalaisen usein, ja tämä jos mikä on omiaan oikeuttamaan kakkuloiden käytön. Atlantiksen uljas maailma esiintyy kolmiulotteisessa maailmassa edukseen, jolloin elokuvaan on entistä helpompi upota ja antaa tarinan viedä itseään eteenpäin. Tarina itsessään on hyvin yksinkertainen: kahdessa eri maailmassa (venealainen ja vedenpäällinen) syntyneet ja kasvaneet velipuolet kohtaavat toisensa erimielisyyksiensä vuoksi. Tarina on kerrottu useasti, eikä ole tälläkään kertaa erityisen yllättävä. Onneksi elokuvantekijät ovat tehneet paljon oikein, jotta tarinaa olisi mukava seurata.

Kameratyöskentely on vailla vertaansa. Olen nähnyt monta toimintaelokuvaa, mutta monikaan, kenties yksikään, ei pääse kameratyöskentelyssä Aquamanin tasolle. Monet toimintakohtaukset (ja niitä on kuulkaa paljon) sisältävät pitkiä, ja hankalan näköisiä kamera-ajoja, jotka on jollain ihmeen kaupalla saatu toimimaan. Pontta tuovat myös upeasti animoitu vedenalainen maailma kaikkine myyttisine olentoineen ja teknologioineen. Wan on efektiryhmineen marssittanut valkokankaalle kaiken taitonsa, eikä lopputulosta pysty mitenkään väittämään laimean näköiseksi. Vedenalaista maailmaa ei ole aiemmin elokuvan historiassa esitelty näin laajasti ja kauniisti; vedenalainen Atlantis on värikäs, ja mielikuvituksellinen maa, jossa ihmeteltävää riittää niin katsojille kuin sinne ensi kertaa saapuvalle Arthur Curryllekin.

Vesimiehemme Arthur Curry, jota esittää kaikkien, erityisesti kauniimman sukupuolen, rakastama karvanaama Jason Momoa tapaa ryyppyreissunsa päätteeksi kuvankauniin Meran (Amber Heard), joka koittaa varoittaa Arthuria vedenalaiselta invaasiolta. Arthurin velipuoli Orm, on noussut Atlantiksen valtaistuimelle, ja aikoo  julistaa sodan pintakansalle merten roskaamisen takia. Hän aikoo yhdistää merenalaiset heimot ja julistautua kuninkaaksi, Merimestariksi, hinnalla millä hyvänsä, ja käyttääkin niin diplomatiaa kuin kiristystä ja väkivaltaakin päämääriensä toteuttamiseksi. Estääkseen Ormin suunitelmat, on Arthurin yhdessä Meran kanssa etsittävä käsiinsä kuningas Atlanin kolmikärki, jota legendojen mukaan pystyy käyttämään vain oikea kuningas.

Näyttelijät suorittavat uskottavasti roolinsa, ja jopa hoopoilut onnistuvat ilman myötähäpeän tunteita, vaikka ehkä sellaisille joissain kukkiensyöntivitseissä olisikin ollut tarvetta. Vitsejä tulee vastaan useasti, mutta vakavalla naamallakin osataan välillä näytellä. Näyttelijöillä ei taatusti ole ollut helppoa roikkua vaijereista päivät pitkät vihreässä huoneessa näytellen ratsastavansa hailla tai merihevosella tai milloin milläkin. Luultavasti myös puhumiskohtaukset on jouduttu kuvaamaan vaijereiden avulla, sillä vedenalainen leijaileminen on läsnä lähes koko ajan.

Tätä arvostelua kirjoitettaessa Aquaman on jo noussut yhdeksi parhaiten lippuluukuilla menestyneistä DC-elokuvista ikinä, mikä on sinänsä pienoinen saavutus ottaen huomioon kuinka ala-arvoisessa asemassa hahmo on vuosikymmenten ajan ollut. Toisaalta en ihmettele suosiota: erityisesti Kiinassa ohjaaja James Wan on erityisen suosittu ja siellä Aquamanin tuotot ovatkin olleet merkittävän korkeita. Tämä antaa hyvän lähtökohdan DC:n hahmojen mahdolliselle uudelle nousulle. Odottelen jo vesi kielellä.

Mary ja noidankukka

Pitkään kesti Studio Ghiblin kausi merkittävimpänä japanilaisena animaatiotalona. Kun firman johtotähti Hayao Miyazaki jäi vuosien vehkaamisen jälkeen eläkkeelle, otti studiokin uuden suuntauksen ja luopui ainakin toistaiseksi pitkistä animaatioelokuvista kokonaan, keskittyen avustamaan muita studioita animaatiossa ja TV-sarjojen tekemisessä. Yksi Ghiblin merkittävimmistä uuden polven ohjaajista, Hiromasa Yonebayashi, aavisti aikansa tulleen ja otti mukaansa tukun luottomiehiään uuden studion perustamista varten. Aluksi Studio Ponoc kuittasi laskunsa mainoksilla, mutta vuonna 2017 se julkaisi ensimmäisen pitkän animaatioelokuvansa: Mary ja noidankukka. Ghiblimäisyys on huomattavissa heti ensimmäisestä kuvasta lähtien.

Näyttääkö tutulta? Jopa firman logo elokuvan alussa jäljittelee Ghiblin käyttämää Totoro-kuvaa. No mutta, jätetäänpä vertailu entiseen ahjoon, ja keskitytään siihen mitä tarjolla on nyt. Mary ja noidankukka perustuu Mary Stewartin vuonna 1971 julkaistuun romaaniin Pikku noitaluuta. Tarinan alussa vilkas ja äänekäs Mary löytää itsensä verkkaisesta maaseudun tohinasta, jossa hän kokee olonsa tylsistyneeksi, ja tarttuu mitä suurimmalla vimmalla mihin tahansa työhön. Valitettavasti hän saa toilailuillaan aikaiseksi lähinnä harmia, mutta onneksi hänen ymmärtäväinen isotätinsä sietää häntä hymyssä suin. Eräänä päivänä seikkaillessaan metsässä Mary löytää erikoisen kukan ja luudan, joka herää eloon ja kuljettaa Maryn pilvien yläpuolelle noitakouluun. Noidankukkana tunnettu kasvi on näet harvinainen voimanlähde noidille, ja niinpä Mary joutuu keskelle vuosikausia jatkunutta selkkausta, josta ei mielikuvitusta puutu.

Yonebayashin aiemmat ohjaukset (Kätkijät sekä Marnie - tyttö ikkunassa) suoraan sanoen poksahtivat valkokankaalta esiin runsaan, suoranaisesti räikeän värimaailmansa myötä. Yonebayashin tyyli on edelleen selkeästi nähtävissä, mutta onneksi Kätkijöiden kaltaisesti värimaailmasta on nähtävissä hieman hillitympi versio. Silmätkin kiittävät. Animaatio on rikasta ja yksityiskohtaista, selvästi tehty taitavien tekijöiden käsissä. Mitä mielikuvituksellimmat kommervenkit osuvat etsivän silmään taustalta, kun hieman katsoo päähahmoista sivuun. Valitettavasti mikään noista taustoista ei palvele tarinaa, vaan on nähtävissä ihan vain ulkonäön vuoksi.

Animaatio on myös elokuvan vahvin tekijä. Tarina näet etenee verkkaisesti kuin se kuuluisa mummo lumessa, eikä meinaa päästä millään vauhtiin, vaikka alkukohtauksessa vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaakin. Ja kun elokuvassakin päästään lopultakin itse asiaan, ollaan juonessa jahkailtu jo niin paljon, etteivät ehkä hivenen ennalta arvattavatkin juonenkäänteet jaksa enää yllättää. Klassinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu esitetään hyvin mustavalkoisesti, vaikka loppujen lopuksi päähenkilöille ei vaaroista huolimatta käy kuinkaan. Tai ainakaan sitä ei mainita suoraan. Musiikistakaan en muista edes pienintä melodianpätkää, mikä on harmi, sillä japanilaiset ovat itselle osoittautuneet mitä mainioimmiksi elokuva- ja videopelisäveltäjiksi.

Studio Ponocin esikoinen jää valitettavasti torsoksi, jonka katsoo kerran, mutta jahkailevan kerronnan vuoksi sitä ei halua toistamiseen ainakaan ihan heti katsoa. Animoinnin arvostajat löytävät tästä varmasti mielenkiintoisia koukkuja, varsinkin käsin piirretyn animaation ystävät. Perinteisen animaation ja CGI:n yhteistyö on paikoitellen hiottu niin sopivaksi, että niitä katsellessa ei voi kuin ihastella. Mutta jos elokuvalla ei ole muuta mielekästi tarjottavaa lienee parasta miettiä uudelleen sitä, mihin budjetin käyttää.

Mission Impossible: Fallout

Tomppa se vaan jaksaa vuodesta toiseen. Jo 56 vuoden ikään ehtinyt toimintatähti on edelleen vähintään yhtä kovassa kunnossa kuin vuonna 1996, jolloin ensimmäinen Cruisen tähdittämä Vaarallinen tehtävä -elokuva julkaistiin. Mies tekee edelleen mitä ihmeellisempiä stuntteja ilman sijaisnäyttelijää, ja vieläpä erittäin tyylikkäästi. Se saa tällaisen kolmikymppisen pullukan lievän itsesäälin partaalle.

Mutta onneksi vasta elokuvan jälkeen, sillä kuudes mahdottomaksi haukuttu tehtävä on elokuvana jännittävä vuoristoratamainen agenttijännäri, josta ei juonenkäänteitä ja vauhtia puutu. Tom Cruisen esittämä Ethan Hunt kokoaa jälleen tiimiinsä tutut naamat Luther Stickellin (Ving Rhames) ja Benjamin Dunnin (Simon Pegg) ja ryhtyy jahtaamaan nimimerkin alla toimivaa terroristia, joka uhkaa räjäyttää ydinpommeilla merkittäviä kohteita varastamillaan plutonium palloilla. Kapuloita Huntin IMF-järjestöön laitetaan heti alkumetreillä, kun CSI pakottaa mukaan oman agenttinsa, kovanaamaisen August Walkerin (Henry Cavill). Matkan varrella yhdestä jos toisestakin agentista paljastuu jos jonkinmoista kaksinaamaisuutta. Ja mutkista huolimatta ohjaaja Christopher McQuarrie onnistuu pitämään langat hyvin käsissään ilman, että katsoja menee pysyvästi sekaisin. Lankaan katsoja kyllä saattaa mennä, sillä muutamassa kohdassa sahataan kyllä sekä katsojaa, että elokuvan hahmoja rankalla kädellä silmään.

Visuaalisesti näyttävässä elokuvassa ei ole budjetin kohdalla säästelty, mikä näkyy monissa kohtauksissa. Esimerkiksi lentkonehyppy Pariisiin ukkosmyrskyn läpi on kuvattu kokonaan yhdellä kamera-ajolla. En ole ottanut selvää millaisissa olosuhteissa tuo otos on kuvattu, mutta näyttävä se kylläkin oli. Mukaan mahtuu tuttuun tapaan monia takaa-ajoja niin autolla, moottoripyörällä kuin helikopterillakin. Kuvauspaikkojen löytymiseen on käytetty aikaa, ja mitä maisemat sopivat loistavasti milloin mihinkin kohtaukseen, esimerkiksi helikopterikohtauksessa taistellaa jylhässä vuoristossa, kun taas moottoripyörällä päästellään läpi kuhisevan Pariisin. Toki jokainen toimintakohtaus menee jossain vaiheessa hyviksiltä pieleen, ja hänen pitää improvisoida. Asiat kuitenkin tuppaavat suoristumaan loppua kohden, kun mahdottomalta näyttävä tilanne ratkeaa kovin suunnitelmalliselta näyttävällä tavalla viime tingassa.

Tutu näyttelijät hoitavat työnsä mallikkaasti, joskin jonkinmoista kaavoihin kangistumista alkaa tässäkin jo näkyä, ovathan näyttelijät tehneet samaa roolia jo yli 20 vuotta parhaimmillaan, siinä vaiheessa on jo melko hankalaa löytää hahmoon uusia nyansseja kuitenkaan muokkaamatta hahmoa kokonaan uudeksi. Uutena naamana Henry Cavill esittää roolinsa tyylikkäästi, joskaan hänelle ei juuri anneta mahdollisuutta irrotella. Hänen tehtäväkseen jää lähinnä katsella jäyhästi ilmeenkään värähtämättä, kun pahiksia (tai miksei hyviksiäkin) pistetään lakoon.

Kävin katsomassa elokuvan 3D-version. Valitettavasti saliksi päätyi Tampereen Plevnan pikkusali, koska Scape-salissa ei enää 3D-näytöksiä minun aikataulullani ollut (jupinaa & mutinaa). Sali oli kuitenkin lähes täynnä, joten jonkin verran 3D vetää edelleen katsojia saleihin. Myös pikkuscreeniltä katsottuna 3D toimi elokuvassa hyvin, ja sillä luotiin syvällinen immersio maailmaan, kuin olisin katsellut ikkunasta oikeita tapahtumia.

Mission Impossible - Fallout on siis onnistunut toimintaelokuva, ja hyvää jatkoa toimintailoittelulle, joka positiivisen vastaanoton myötä tulee varmasti jatkumaan vielä vähintään yhden elokuvan verran. Kunhan herra Cruise onnistuu pitämään itsensä kunnossa, sillä hän todennäköisesti onnistuu telomaan itsensä jossain stuntissa tulevaisuudessakin. Toivottavasti ei kuitenkaan polvea pahemmin.

Ja nyt voittekin kaikki luukuttaa Mission Impossiblen tunnaria, joka jo varmasti on soinut päässänne vähintään tämän arvostelun ajan.

Ohjaus: Christopher McQuarrie
Pääosissa: Tom Cruise, Henry Cavill, Simon Pegg, Ving Rhames

Solo - A Star Wars Story

Disney palautti menestyksekkäästi Star Wars -saagan valkokankaille vuonna 2015 kun eeppisen saagan seitsemäs osa, The Force Awakens saapui elokuvateattereihin. Se hiveli niin voimakkaasti alkuperäisen trilogian nostalgiahermoja, että menestys oli taattu. Disney päätti samalla, että se ei tee vanhaan tapaan kolmea elokuvaa ja jätä hommaa siihen, vaan päätti pistää koneiston pyörimään taustalla oikein kunnolla. Tuloksena on sarja sivutarinoita, joissa kerrotaan aiemmin vain viitatuista tarinoista ja hahmojen menneisyydestä. Nyt teattereihin saapuu toinen tällainen sivutarina, Solo, jossa nimensä mukaisesti keskitytään tunnettuun palkkionmetsästäjään, Han Soloon. Onko siinä onnistuttu? No ei ole.

Huomioon tulee ottaa monet mutkat elokuvan kehityksessä. Alun perin ohjaajiksi palkatut Phil Lord ja Christopher Miller saivat kesken kuvausten kenkää "taiteellisten erimielisyyksien" vuoksi. Huhut pääosassa Harrison Fordin suuria saappaita täyttävän Alden Ehrenreichin sopimattomuudesta kameran eteen ei myöskään antanut suuria odotuksia. Valitettavasti pelot kävivät toteen, vaikka ohjaajaksi valittiinkin merkittäviä elokuvia ohjannut Ron Howard. Näyttelijät vaikuttavat pökkelöisiltä paasatessaan vuorosanojaan milloin minkäkin poliittisen agendan puolesta. Kyllä vain, Star Warsin satutarinaan on ängetty nykypäivän politiikkaa oikeuskeskusteluineen päivineen. Niin valitettavaa kuin se onkin, siitä ei näytä enää pääsevän edes satumaailmoissa eroon.

Kun agendoista selviää, ja elokuvasta kävelee ulos, ei oikeastaan muista enää juuri ketään elokuvan hahmoista. Donal Gloverin näyttelemä Lando Calrissian vielä muistuttaa alkuperäistä näyttelijäänsä, mutta Ehrenreich ei ole lainkaan Fordin näköinen tai kaltainen. Muut hahmot eivät ole tuttuja alkuperäisestä elokuvasta. Mukana naiskauneutta tuomassa on Game of Thronesissa menestyksekkäästi tissejään esitellyt Emilia Clarke, mutta muut näyttelijät muistan pääasiassa animoitujen hahmojen ääninä. Legendaarista Chewbaccaa ei sentään ole CGI-animoitu, vaan ruskeakarvaisen murisijan puvun sisältä paljastuu suomalainen koripalloilija Joonas Suotamo.

Elokuvassa keskitytään siis Han Solon nuoruuteen ennen kuin hänestä tuli muikeasti mulkoileva palkkionmetsästäjä. Hänet esitetään tyttöystävänsä Qi'ran (Clarke) kanssa orjana paikalliselle gansteripäällikölle. He lähtevät karkuun, mutta kohtalon ivasta vain Han pääsee karkuun, ja vannoo palaavansa. Pelastusmatkalle mahtuu jos jonkinmoista kommellusta, joka on komean näköistä katseltavaa. CGI-taustat eivät hyppelehdi huomiotaherättäväsit eteen, eikä kuvanlaatu 3D-versiossakaan heikentynyt missään vaiheessa. Tämä on toisaalta tuttua jo tässä vaiheessa, sillä Disney tuottaa kerta toisensa jälkeen audiovisuaalisesti näyttävää katsottavaa.

Siihen hyvät puolet sitten valitettavasti jäävätkin. Tarinasta en enää muista mitään muutamia tyhjänpäiväisiä viittauksia lukuun ottamatta. Hahmot ovat paperinohuita, eikä heidän puolestaan tunne yhtään mitään. En haluaisi sanoa tätä ääneen, mutta juonenkuviotkin tuntuvat rakentuvan sen varaan, millainen yhteiskuntapoliittinen viesti sen taaksen saadaan rakennettua.

Käteen jää lopulta vain nostalgiarahastus, jolla ei ole oikein mitään omaa, ja vielä vähemmän mitään rehentelyn arvoista. Jos tämä on Disneyn nykyinen suunta Star Warsin kanssa, niin olen hyvin huolissani siitä. Pääsarjalla todennäköisesti pystytään ratsastamaan nostalgian voimalla vielä jonkin aikaa, mutta sivutarinat tuntuvat jo nyt vaivaannuttavilta. En suosittele.

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Alden Ehrenreich, Woody Harrelson, Emilia Clarke, Donal Glover, Thandie Newton, Joonas Suotamo

Detective Pikachu

Pikachu, tuo taistelevien taskuhirviöiden yltiöpäisesti söpöilevä sähköhiiri on tullut vuosien varrella tutuksi miltei jokaisesta mahdollisesta Pokemon-aiheisesta tuotteesta. Peleissä ja animaatiosarjassa söpöilevä jyrsijä saa hieman uudenlaista imagoa osakseen Nintendo 3DS:n pelissä Detective Pikachu, jossa hiirulainen puhuu ihmisten kieltä syvällä raspiäänellä sammaltaen, samalla kun laukoo viisauksia ja siemailee vahvaa mustaa kahvia kuppi toisensa perään.

Kuten nimestä voi hyvin päätellä, Pikachu toimii tällä kertaa salapoliisina, ratkoen Rhyme Cityssä tapahtuvia rikoksia. Pikachu lyöttäytyy yhteen nuoren Tim Goodmanin kanssa. Tim on saapunut juuri Rhyme Cityyn etsimään kadonnutta isäänsä, kun kohtaa karkeasti kohtaloita laukovan kumppaninsa kadulla. Tim huomaa ymmärtävänsä Pikachun puhetta, ja käykin ilmi, että salapoliisimme on Timin isän, Harry Goodmanin, omistama Pokemon. Koska muut ihmiset eivät Pikachun pälätystä ymmärrä, on tämäkin valmis ottamaan Timin aisaparikseen.

Rikoksien selvittäminen alkaakin heti, kun rämäpäinen Aipom varastaa ohikulkijalta medaljongin. Aipom ehtii kadota näkyvistä, joten Pikachu ja Tim ryhtyvät kuulustelemaan ohikulkijoita ja keräämään vihjeitä mahdollisesta totuudesta. Käytännössä pelin koko 9 lukua kestävä tarina koostuu tämänkaltaisista puuhasta. Välillä eteen sattuu pikanappikohtauksia, jossa pitää painaa nappia juuri oikealla hetkellä, ja vihjeiden keruun päätteeksi Pikachu pyytää selvittämään pienen pulman saatuhen vihjeiden perusteella. Peli on selvästi suunniteltu nuoremmille pelaajille, sillä vaikka molemmissa tapahtumista voi epäonnistua, siitä ei koidu minkäänlaista ragaistusta. Yleensä saat yrittää heti perään uudelleen tai peli vain yksinkertaisesti muuttaa hieman tapahtumia, vaikka epäonnistuisiksin. Lopputulos on aina sama, eikä harhateille voi juuri eksyä, sillä Pikachu opastaa oikeaan suuntaan, jos pyörit liian kauan samassa paikassa.

Mitä peli sitten tarjoaa meille vanhemmille pelaajille? Seurattavaa tarinaa löytyy paljon, mutta se on hyvin yksinkertainen, ja yleensä pelaaja keksiikin vastauksen ennen kuin peli antaa edes mahdollisuutta ratkaista pulmaa. Näin ollen silminnäkijöiden kuulustelu voi käydä paikoitellen puuduttavaksi. Hyvää seurattavaa löytyy kuitenkin itse maailmasta, joka on hyvin yksityiskohtainen, ja esittelee ihmisten ja pokemonien suhteen tavalla, jota ei ole peleissä koskaan esitelty. Pelissä ei nimittäin ole yhtäkään Pokemon-kouluttajaa, saati sitten taisteluita, vaan taskuhirviöt ovat ihmisten lemmikkejä, apulaisia ja ystäviä, jotka eivät milloinkaan vietä aikaa Poke-pallossa. Esimerkiksi TV-studiolla vieraillessa hyönteispokemon Yanma on koulutettu kameramieheksi, ja sitä pääsee jopa ohjastamaankin kertaalleen.

Visuaalisesti peli on erittäin hyvän näköinen, kun ottaa huomioon sen olevan 3DS:n peli. Laite on jo parhaat päivänsä nähnyt, ja alkaa näyttää ikäänsä, mutta Detective Pikachu osoittaa, että laitteesta löytyy vielä potkua hieman näyttävämpäänkin grafiikkaan. Jos tulevien Pokemon-pelien visuaalinen anti ottaa tästä oppia, voidaan katsoa pelisarjan ottaneen ison harppauksen eteen päin. Kehtaan jopa väittää, että tässä pelissä katsellaan graafisesti parasta 3DS peliä toistaiseksi.

Musiikki on pääasiassa taustamusiikiksi tarkoitettua. Se sopii tilanteeseen, mutta sen unohtaa melkein heti kun miljöö vaihtuu toiseen. Muutama tunnelmallinen kipalekin pelistä löytyy, mutta kovin muistettavaksi ääniraidaksi tästä ei ole. Sen sijaan äänipuolelle pitää antaa kehu, erityisesti englannin kielisen ääninäyttelyn hoidosta. Hahmot ovat uskottavia, ja näyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti. Äänet sopivat hahmojen ulkonäköön muikeasti, eikä käsikirjoituksessakaan ole valittamisen aihetta, kunhan muistaa pitää kohdeyleisön mielessä.

Tarinan loppuratkaisua en paljasta, mutta sen verran uskaltanen kertoa, että jotain pientä jää auki, että jatko-osa olisi mahdollinen vielä jokin kaunis päivä. Ja onhan se täysin mahdollista, sillä vuonna 2019 julkaistaan kirjoitushetkellä kuvattavana oleva näytelty Detective Pikachu -elokuva. Uskoisin, että elokuvan kylkeen halutaan markkinoida myös peliä, ja sille paras paikkahan olisi Nintendon uusi laite Switch. Jos mielesi ei tylsty helpohkoihin ratkaisuihin, ja kaipaat ajanvietteeksi kevyttä pelattavaa, kannattaa pitää tämä salapoliisiseikkailu mielessä. Toivottavasti mahdolliseen jatko-osaan keksittäisiin jotain mielenkiinoitsempia koukkuja aikuisemmallekin väelle, sillä mahdollisuuksia tässä sarjassa on vaikka mihin.

Lisämainintana kerrottakoon, että pelin kanssa julkaistiin myös tuhdin kokoinen Detective Pikachu amiibo, jonka avulla saat nähtäväksesi vielä enemmän Pikachun ääninäyteltyjä välivideoita.

Kehittäjä: Creatures Inc
Julkaisija: The Pokemon Company

Xenoblade Chronicles 2

Muistan elävästi sen hetken jolloin minusta tuli roolipelifani. Olin ehkä 11 tai 12, kun katselin pienestä televisiosta kun serkkuni pelasi peliä Final Fantasy VII. Ensimmäinen kosketukseni peliin oli kenties sen pelin sykähdyttävin kohtaus, jonka varmasti kaikki peliä pelanneet muistavat. Sen jälkeen kokeilin vielä itse alkua ja olin täysin myyty.

Final Fantasy vetovoima hyytyi hivenen vuosituhannen vaihteen jälkeen, enkä hetkeen löytänyt sille korvaajaa. Vuonna 2011 Euroopassa julkaistiin Monolith Soft -pelitalon viimeisin roolipeli, Xenoblade Chronicles, joka palautti minut japanilaisten roolipelien hellään huomaan. Ja hyvä niin, koska Monolith Soft teki sen taas.

Kokeiltuaan avoimen maailman tyyliä vuonna 2015 julkaistussa Xenoblade Chronicles X:ssä, ohjaaja Tetsuya Takahashi tiimeineen palaa takaisin ensimmäisen pelin tarinavetoiseen kerrontaan. Maailma on edelleen iso, ja sen eri alueet ovat laajoja, mutta alueet ovat toisistaa erillisiä ja ne tulevat vastaan ennalta määrätyssä järjestyksessä. Alueilta löytyy niin vehreitä nurmikenttiä, hyytäviä talvisia maisemia kuin rutikuivia aavikoitakin. Vaihtelua alueiden välillä on melkoisesti, mutta teemat ovat valitettavasti kovin kliseisiä, varsinkin japanilaisissa peleissä nähtävistä alueista. Onneksi vaihtelevuutta tuovat massiiviset titaanit, joiden selässä (tai jopa sisässä) pelialueet sijaitsevat. On jokseenkin hurmaavaa katsella sinistä horisonttia ja huomata sen vieressä jättiläismäisen titaanin pään, joka liikkuu hyvin aidon näköisesti.

Maailmaa katsellaan Rexin, päätoimisen sukeltajan silmin. Rex matkustaa ympäri maailmaa täyttävää pilvimerta pikkutitaani Grampsin selässä ja elättää itsensä myymällä ylös luotaamiaan muinaisia löydöksiä. Nirkoisilla varoilla elelevä Rex houkutellaan suuren rahasumman turvin tutkimimatkalle pilvimerestä löytyneeseen raunioon. Raunioista hän löytää Pyran, tulta hallinnoivan kuolemattoman olion joka pyytää Rexiä saattajaksi Elysiumiin, joka hänen mukaansa sijaitsee maailmanpuun, pilvimeren keskikohdan huipulla. Rex suostuu, ja maaginen matka läpi maailman alkaa.

Aluksi Rex saa pärjätä taisteluissa omillaan, mutta myöhemmin hänestä tulee Ajuri (Driver), ja hän pystyy kutsumaan kristalleihin suljettuja Teriä (Blade) avukseen taisteluissa. Terien avulla Rex kumppaneineen pystyy luomaan erilaisia iskusarjoja, jotka oikein sarjoitettuna voivat olla erittäin tuhoisia suurimmillekin vihulaisille. Taistelusysteemin ymmärrykseen kului itseltäni jonkin verran aikaa, mutta kun se lopulta klikkasi, niin taistelu oli niin mielenkiintoista etten aina edes halunnut vältellä taisteluja. Viholliset kestävät tässä pelissä runsaasti osumapisteitä, joten iskujen ketjuttaminen tulee todellakin tarpeeseen.

Pelasin pelin läpi lähes kokonaan TV-ruudulla, jolloin jälki oli paikoin henkeäsalpaavan kaunista, paikoitellen tökkivää. Tämä on harmi, koska Nintendon peleissä yleensä on huomattavissa lähes äärimmäinen hionta, jonka ansiosta pelit ovat yleensä sulavia kuin sillit suolakurkuissa. Xenoblade Chronicles 2:n kohdalla ruudunpäivitys häiriintyy paikoitellen selvästi, muttei onneksi häiritsevästi. Ilolla voin todeta myös sen, että kannettavassa muodossa peliä vaivaavat heikennykset eivät haitanneet minun pelihetkiäni millään lailla. Itse asiassa en edes huomannut laadun tippuvan kun konsolin käteeni telakasta nappasin.

Mutta kerrottakoon seuraavaksi itselleni tärkeimmästä elementistä, tarinasta. Japanilaisten roolipelien kerronta on monen kirjavaa, mutta onneksi Takahashi tiimeineen on onnistunut välittämään molempiin tarinavetoisiin tekeleihinsä tunnetta pienen nyyhkyelokuvan verran. Sen lajityypin elokuvista en juuri perusta, enkä juuri tunteile pelejäkään pelatessa. Vaan niin siinä vain kävi, että pariinkin otteeseen pidättelin kyyneliäni tarinan edetessä, sillä niin voimakkaasti samastuin muutamiin hahmoihin. jotka pitkällä tiellä mukaan astuvat. Kovin moni muu peli ei ole tällaiseen kyennyt.

Pelasin pelin läpi englannin kielisellä ääninäyttelyllä. Tarjolla on myös japaninkielinen ääniraita sitä haluaville, joskin se pitää erikseen ladata Switchin kauppapaikalta. Englanninkieliset äänet tekevät roolinsa pääasiassa mallikkaasti, joskin hyylisynkkaa ei ole erikseen englanniksi tehty. Tämä hieman rikkoo immersiota. Parhaan roolin tekee kissamaisena Gormotti-rodun edustaja Nia, jota englanniksi näyttelee minulle entuudestaan tuntematon Catrin-Mai Huw. Sarkastiset lauseet lentelevät erittäin luontevasti kissatytön suusta, ja ne tuntuvat aina osuvan oikeille kohdilleen, voimakkaalla Walesiläisellä aksentilla varustettuna. Rexin roolin vetää brittinäyttelijä Al Weaver, joka ei aina ihan osu jokaisella repliikillään täysin maaliin. Onneksi heikkoja hetkiä on verrattain harvassa, sillä ääninäyteltyjä välivideoita on tarjolla yli 10 tunnin verran.

Mainitsematta ei sovi myöskään jättää voimakasta ääniraitaa, jonka pääarikkitehtina on häärinyt takavuosina erittäin arvostettu Yasunori Mitsuda. Voimakkaat balladit ja tymäkät kitaramäjäykset soivat taustalla lähes taukoamatta, ja siivittävät erityisesti välivideoidan tunnetilaa korkeille siiville.

Olen sanonut jo niin paljon hyvää, etten uskalla sanoa enää kovinkaan paljoa enempää, etten ala kuulostaa rikkinäiseltä levyltä. En tiedä miten, mutta jotenkin vain Monolith Softin peligurut ovat jälleen tehneet jättiläismäisen tarinan, joka naurattaa, liikuttaa ja huvittaa jatkuvasti enemmän. Pelattavaa on paljon, ja pelimekaniikat pullollaan pieni kommervenkkejä, joiden parissa tunnit vierähtävät kuin teininä pussaillessa. Joitakin pelaajia saattaa haitata se, että pelin naishahmot ovat melko... uhkeita muodoiltaan, eikä niitä muotoja välivideoissa ja puheissa myöskään pelätä näyttää. Itse en tätä enää noteerannut muutaman tunnin pelattuani. Luultavasti otin sen jo itsestään selvyytenä, koska pelin tekijät ovat selvästi tietoisia tämän valinnan suhteen.

Palataanpa vielä hetkeksi lapsuuteeni, kun katselin pikkuruudulta Final Fantasyn sykähdyttäviä hetkiä. Kuten jo mainitsin, se oli minulle käännekohta, jonka viitoittamalla tiellä olen edelleen. Näin aikuisena sitä ei osaa katsoa pelejä enää samalla tavalla, mutta tämän tekeleen kanssa minulle tuli erittäin voimakas olo; jos olisin nyt 11-vuotias ja tämä olisi ensimmäinen roolipelini, olisi tämä minulle todennäköisesti yhtä tärkeä peli kuin Final Fantasy VII aikanaan. Sen parempaa kehua en voi japanilaiselle roolipelle antaa.

Ja niin poika tapasi tytön.

95

Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi rahoitettiin valtion sponsoroinnilla myös lukuisia elokuvia. Monet niistä käsittelevät jollain tavalla suomalaisten harvoja kunnian hetkiä maailman silmissä. Eipä taida puuttua kuin fiktiivinen elokuva Paavo Nurmesta ja euroviisuvoitosta, niin kaikki mahdolliset kansakunnan täyttymyksen hetket olisi saatu taltioitua saman elokuvavuoden sisään.

Viimeisenä Suomi100-brändätyistä elokuvista teattereihin saapui Aleksi Mäkelän ohjaama 95, joka kertoo siitä ikimuistoisesta, ensimmäisestä miesten MM-jääkiekkomestaruudesta. Tarina kertoo välierän ja finaalin välisen ajan aina valmistautumisesta mestaruuden varmistumiseen asti. Jääkiekkojoukkueen edesottamusten lisäksi elokuvassa nähdään myös joukkueesta irrallisia tarinoita, jotka etenevät rinta rinnan epäonnistumisten ja koettelemusten kautta lopussa häämöttävään voittoon.

Aiemmin näkemäni tällaista kerrontaa sisältäneet elokuvat ovat pääasiassa epäonnistuneet pyrkimyksissään. Irralliset tarinat nivoutuvat jollain ihmeellisellä ratkaisulla yhteen samalla kun puujalkavitsien tahdissa kömpelö käsikirjoitus klinkuttaa loppuaan kohden. Nähtyäni 95-elokuvan trailerit olin aivan varma siitä, että tässäkin käy niin, varsinkin kun ohjaaja Mäkelä on tunnetusti kotimaisten pöhköpuskafaarssien kruunaamaton kuningas. Olin kuin olinkin kerrankin elämässäni väärässä.

95 lankeaa yllättävän vähän niihin sudenkuoppiin, jotka tällaisessa metsästyksessä yleensä edessä vaanivat. Toki elokuvassa on pakko päästä esittelemään karvaista miespersettä Ruotsin linnan katolta ja uhoamaan kaljapullon ääressä länsinaapuria tutuin termein, mutta muutoin 95 on pääasiassa vakavasti otettava kuvaus 90-luvun Suomesta, jossa pienistäkin asioista otetaan ilo irti, kun sellaisia kerran tarjoillaan.

Jääkiekkojoukkueen valmistautumisen lisäksi tarinoissa seurataan Ruotsin jääkiekkoliiton valmistautumistan "varmaan voittoon" Tukholmassa. Suomen maaperällä seurataan kolmea eri tarinaa; ensimmäisenä vastaan tulee räjäytystyöntekijä, joka Ruotsalaisessa omistuksessa menettää työpaikkansa ja päättää kaveriensa kanssa lähteä Ruotsiin kostamaan monet nöyryytykset. Toisaalla yksinhuoltajaäiti tuskailee rahahuolien ja poikansa jääkiekkoharrastuksensa kanssa. Kolmannessa tarinassa miesporukka menee syöpäsairaan ystävänsä luo saattokotiin finaalia katsomaan.

Kaikki elokuvan potentiaaliset katsojat tietävät varmasti lopputuloksen jo ennen kuin elokuva edes ehtii alkaa. Suomi voittaa, ja kaikilla on kivaa. Vaikka elokuvan hahmoilla onkin pieniä esteitä edessään, ei se heitä usein kovin usein jää vaivaamaan, ja ongelmat ratkeavat kuin itsestään yksi kerrallaan. Kuvaus vuodesta 95 on uskottava, ainakin näin vuonna 1987 syntyneelle, joka ei edes tätä kuuluisaa finaalia koskaan katsonut. Itse yhdistän kotimaisissa elokuvissa 90-luvun kuvaukset lähinnä lama-aikaan, josta ei tässä elokuvassa näkynyt kuin joitakin taustarippeitä.

Näyttelijöitä ja hahmoja on elokuvassa melkoisen paljon, joten heidän kaikkien tekemisen arviointi tasapuolisesti tekisi tästä arvostelusta kilometrin mittaisen. Mainitsen sen sijaan parhaiten mieleenjäävät roolit. Curt Lindströmiksi valittiin ruotsalainen näyttelijä Jens Hulten, joka on niittänyt mainetta niinkin suurissa rooleissa kuin Skyfall Mission Impossible - Roque Nation. Normaalisti kovanaamainen mies on muuntautunut luontevasti hermoilevaksi ja epävakavaksi valmentajaksi. Niin ikään roolissaan onnistuu Timo Jutilaa esittävä Joel Hirvonen, joka kuulostaa enemmän Jutilta kuin Juti itse, mikäli suinkin mahdollista. Kolmas maininta menee Jukka Tammea esittävälle Lauri Tilkaselle. Tammi tuli usein surullisenkuuluisasti tunnetuksi kisojen ovivahtina, koska ei päässyt pelaamaan maalille yhdessäkään pelissä. Elokuvassa hänet nostetaan selvästi enemmän pääosaan muita pelaajia enemmän, kenties hyvityksenä vanhasta?

Tunnistin lisäksi muutamia vanhojen kiekkoleijonien cameoita, en teidä tekivätkö hei kaikki sellaisen elokuvassa. Kaikki pelaajat näkyivät ruudulla näyttelijänsä voimin ainakin hetken aikaa, mutta suurin osa heistä jää etäisiksi statisteiksi. Jotkut heistä pelaavat luistimillakin, mutta suurin osa pelimateriaalista on peräisin YLEn taltioimasta TV-lähetyksestä, tietenkin Antero Mertarannan kommenteilla varustettuna.

95:llä oli kaikki mahdollisuudet muodostua kansakuntaa kuvaavaksi pöhköilyksi, mutta vältti nämä ansakuopat ja muodostui viihdyttäväksi, paikoin jopa jännittäväksi kuvaukseksi 90-luvun Suomesta. Arkistokuvaa on käytetty runsaasti, ja paikoitellen leikkauksissa näkyy suoranaisesti räikeänä se, missä arkistomateriaali muuttuu juuri elokuvaa varten kuvatuksi otokseksi. Kuitenkin pitää nostaa hattua Mäkelälle tiimeineen, ettei mennyt jälleen siitä, missä aita on matalin.

Det nästan glider in, tai jotain sinnepäin. Ruotsin osaamisen ei ole sieltä parhaasta päästä.

Ohjaus: Aleksi Mäkelä
Pääosissa: Jens Hulten, Laura Birn, Samuli Edelmann, Lauri Tilkanen

Star Wars Episode VIII: The Last Jedi

Viihdeteollisuuden megayhtiöksi viimevuosina kasvanut Disney ei jäänyt lepäämään laakereillaan ostettuaan erityisesti Tähtien sodasta tunnetun Lucasfilmin vuonna 2012. Uusia elokuvia palkattiin tuottamaan onnistuneesti Star Trekin, toisen tunnetun Scifi-franchisen, uudelleenlämmitellyt J.J. Abrams. Tuloksena oli legendaarisen saagan uusi tuleminen vuonna 2015, kun episodi numero VII, The Force Awakens, julkaistiin leffateattereissa yli 2 miljardin dollarin lipputuloilla. Nyt saaga jatkuu uuden käsikirjoittajan ja ohjaajan, Rian Johnsonin, käsissä, ja eeppisyyttä elokuvasta ei ainakaan puutu.

Tarina jatkuu miltei heti edellisen elokuvan päätöksen jälkeen. Vanhan imperiumin pohjalle rakennettu ensimmäinen ritarikunta ylivaltias Snoken johdolla on kukistanut kapinalliset miltei kokonaisuudessaa, ja aikoo nyt murskata heidät lopullisesti. Kapinalliset pakenevat niukasti suurimmilta osin epäonnistuneen iskun jälkeen, ja jäävät tuuliajolle ritarikunnan seuratessa tiukasti perässä. Kun kapinallisjohtaja prinsesa Leia (Carria Fisher) haavoittuu pahasti, syntyy kapinallisten väliin jännitteitä, jotka johtavat selän takana toimimiseen, ja kapinaan. Samaan aikaan toisaalla jeditaidot perinyt Rey (Daisy Ridley) yrittää suostutella vanhaa ja väsynyttä Luke Skywalkeria (Mark Hamill) palaamaan takaisin kapinan pariin. Samaan aikaan ensimmäisen ritarikunnan ykköstykki Kylo Ren (Adam Driver) angstailee sisäisten ristiriitojensa kanssa.

The Last Jedi on kaikin puolin vakuuttavasti toteutettu, huolellisesti viimeisintä piirtoa myöten toteutettu eepos, jollaisia Disney mielellään nykyisin tuottaa. Kaiken tämän loiston alta kiiltää valitettavasti liiallinen laskelmointi sen suhteen, mistä äänekkäin fanikanta pitää. Esimerkkinä voin kertoa sen verran, että eräs vanha hahmo tehee cameon elokuvassa, ja hänet on toteutettu alkuperäisen SW-trilogian tapaan nukkena. Valitettavasti samanlainen toteutus ei toimi enää tänä päivänä yhtä hyvin. Hahmo nytkähtelee kuin stop-motion animaatio konsanaan; nykypäivän nukkeanimaatiolla olisi varmasti saanut aikaiseksi sulavammin toimivan nuken, kuin tämä 70-luvulta nykypäivään tuotu muinaismuisto. Toki ne vanhenevat CGI-virityksiä paremmin, mutta näin paljon vanhaan tuojottaminen ei tee elokuvalle kuin hallaa.

Näyttelijänsuoritukset ihmisten osalta ovat luontevia, joskin hieman puisevia. Daisy Ridley esittää nykypäivän vakiosuoritusta itsenäisestä, vahvasta naishahmosta, joka itkee silti valtoimenaan merkittävän osan elokuvasta. Luke Skywalker ja Leia Organa esitetään väsyneinä hahmoina, jotka kaipaavat pois nykyisestä elämästään. Angstaava Kylo Ren on sen sijaan pettymys. Driver on maskeerattu sen näköiseksi, kuin hän olisi ollut uudelleensyntynyt Alan Rickman, jos hän olisi ollut kolmikymppisenä pahasti ahavoitunut lörppähuuli. Driverin alahuuli roikkuu kuin pahimmassa ankkanaamassa konsanaan, eikä hahmo tunnu kehittyvän tarpeeksi, vaan on edelleen se väkisin voiman pimeästä puolesta kiinni pitävä reppana.

Siinä missä The Force Awakens otti selvästi juoniotteita Uudesta toivosta, ottaa The Last Jedi selvästi ideoita Jedin paluusta. Mukana on Disneymäisiä hahmoja irtovitseineen, ja kohtauksia, jossa rakkauden voimaa tuodaan esiin täysin epäloogisella tavalla. Päähahmot eivät luonnollisesti kärsi kovin menetyksekkäitä kuolemia, eikä niitä toisaalta pahiksillekaan koidu. Sen ainoan kerran, kun heille menetykiä koituu, ei siitä tunnu tapahtuvan juuri mitään poliittisia muutoksia, kaikki vain toteavat, että selvä, tuossa on nyt korvaaja, jota totellaan.

Nykyisillään CGI on monelle kirosana, josta pitäisi päästä eroon keinolla millä hyvänsä. Disney on kuitenkin todistanut useammalla elokuvalla, että he osaavat käyttää tietokoneanimaatiota kauniisti ja luonnollisesti elokuvaa värittämään. Myös The Last Jedi onnistuu tässä, eikä mikään CGI-otos näytä siltä, että se rikkoisi immersiota, jota elokuva koittaa luoda. Kävin katsomassa elokuvan 3D-version, jossa kolmiulotteisuutta käytettiin luomaan valkokankaasta ikkunamainen, kuin lasien läpi katselisi akvaarioita pelkän kankaalle heijastetun kuvan sijaan. Joissain kameraotoksissa kuitenkin mentiin metsään, kuin ohjaaja ei olisi ajatellut sitä leikatessaa, että tästä tulee kolmiulotteinen versiokin. Puhun tavasta, jossa etu-ja taka-alalla olevia hahmoja korostetaan vuorotelleen nopeasti sumentamalla ja tarkentamalla. Tällainen ei yksinkertaisesti kolmiulotteiseen elokuvaan sovi. Muita lapsuksia en käännöksessä kuitenkaan huomannut, mikä on toisaalta hyvä, sillä Disney on yksi voimakkaimpia 3D:n puolestapuhujia elokuvamaailmassa.

Elokuvan nähtyäni en ihmettele sitä, miten tämäkin takoo rahaa lippukasalla enemmän kuin Ilmarisen sampo kultakolikkoja. The Last Jedi on toteutettu niin ammattimaisesti, kuin vain megaluokan elokuvan voi, ja Disney onkin jo ohjaaja Johnsonille luvannut oman trilogian, kunhan nykyinen saadaan purkitettua kasaan. Kuvausten jälkeen tapahtunut Carrie Fisherin kuolema tulee todennäköisesti aiheuttamaan pieniä käsikirjoituksellisia ongelmia, mutta hänelle suotu tribuutti elokuvan lopputeksteissä antaa ymmärtää, että siitäkin jokin ratkaisu löytyy. Toivon vain, että seuraavista elokuvista löytyisi vähemmän laskelmointia ja enemmän uskalluksia löytää Tähtien sodasta uusia puolia. Mahdollisuuksia sellaisiin on vaikka muille jakaa.

Ohjaus: Rian Johnson
Pääosissa: Mark Hamill, Carrie Fisher, Daisy Ridley, Adam Driver, Andy Serkis

The Foreigner

Onkohan Jackie Chan koskaan tehnyt elokuvaa, jossa hän ei esittelisi legendaarisiksi muodostuneita Kung Fu -liikkeitään? Kuuleman mukaan hän olisi 70-luvulla jossakin aikuisviihde-elokuvassa ilman taistelutaitojaan esiintynyt, mutta jääköön sen tutkiminen toiseen kertaan. Chan tunnetaan parhaiten toimintakomedioista, joita hän on tehnyt yli 150 kappaletta aina 60-luvulta alkaen. Pääosa hänen elokuvistaan sisältävät komediallisia elementtejä, eivätkä harvoin ota itseään kovin vakavasti. Tällä kertaa ohjaajakonkari Martin Campbell on marssittanut valkokankaalle aiempaa selvästi vakavamman Jackie Chanin, vastaneyttelijänään niin ikään valkokankaiden veteraani Pierce Brosnan.

Kun sanoin Jackie Chanin roolin olevan tällä kertaa vakava, todellakin tarkoitan sitä. Hän ei ole pelkästään vakava, vaan suoranaisesti kuolemanvakava. Mies ei varmaankaan hymyile kertaakaan elokuvan aikana, vaan suoltaa vihaa, raivoa ja melankoliaa suustaan samalla kun pistää ihmisiä lakoon. Eipä Chanin näyttelemälle Ngoc Minh Quanilla juuri naurun aiheita olekaan. Tarinan alussa hänen tyttärensä kuolee sattumalta IRA:n järjestämässä pommi-iskussa Lontoossa. Quan vaipuu suruunsa yhä syvemmälle, ja kun tekijää ei saada kiinni, päättää hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Quania vastassa on entinen IRA-radikaali, nykyinen hallituksen jäsen Liam Hennessy. Quan Hennessyn tietävän iskusta jotain ja alkaa terrorisoida tämän elämää kotitekoisilla pommeilla ja muilla pikaiskuilla. Hennessylle selviää nopeasti totuus Quanin edellisestä elämästä, johon kuuluu esimerkiksi Vietnamin sodan aikainen palvelus erikoisjoukoissa.

Politiikon ja terroristin välistä kissa ja hiiri -leikkiä seurataan tiiviisti koko vajaan kahden tunnin keston ajan. Quanin ja Hennessyn vaiheiden lisäksi seurataan vähän väliä ensimmäisen pommi-iskun  tekijöitä, poliiseja jahtaamassa heitä, ja Hennesseyn kumppaneita juonittelemassa omiaan. Kaikkien näiden koukeroiden seassa on paikoitellen hankala pysyä, sillä ohjaaja Campbell ei ole aivan 10 vuoden takaisessa James Bond -vireessä, eivätkä kaikki narut meinaa pysyä hänen kädessään. Elokuvassa seurataan limittäin montaa tahoa ja tapahtumapaikkaa, eikä niiden perässä meinaa jatkuvasti pysyä. Lisää soppaa hämmentää monet mainitut nimet, joiden takainen henkilö jää helposti tuntemattomaksi esittelyn puutteen vuoksi. Toimintakohtauksten pikaleikkauksetkin ovat paikoitellen kömpelöitä, ja vievät huomiota Chanin taidokkailta koreagrafioilta.

Tuttuun Chan-tyyliin koko huone on ase taistelussa, ja kaikkia mahdollisia esineitä käytetään paikoitellen raakaankin pahoinpitelyyn. Quan itse ei tapa naisia ja lapsia, mutta heitäkin elokuvan aikana pistetään lakoon muitten toimesta. Suurin osa uhreista on kuitenkin aikuisia miehiä. Kaupungin ja huoneistojen lisäksi taistelua käydään metsissä erilaisten aseiden ja ansojen kanssa, jotka muistuttavat kovasti Sylvester Stallonen tähdittämän Rambo-Taistelija -elokuvan vaiheita metsän armoilla. Paikoin tuntui, että kyseistä elokuvaa on katsottu paljonkin elokuvaa tehtäessä.

Tuotantobudjetti ei liene ollut suurensuuri, vaikka muutamia isoja räjähdyksiä elokuvassa tapahtuukin. Tuotanto on pääosin kiinalainen, minkä vuoksi Chan puhuu muutamissa kohtauksissa kiinaa kollegansa kanssa. Näiden kohtausten englannin kieliset käännökset on valitettavasti jätetty Suomessa esitettävään valkokangaskopioon ja häiritsevät paikoin suomisubien lukemista. Suomenkieliset teksityksetkään eivät ole kelvolliset, sillä paikoitellen välistä jätetään repliikkejä suomentamatta, kerran jopa niin, että ruudulla näkyi käännös ruotsiksi, mutta ei suomeksi.

Trillereiden haittapuoli on se, että ne yleensä kestävät katsomista vain kerran, ellei katsontojen välillä ole pitkiä aikoja. Tämäkin elokuva on viihdyttävä kertaalleen katsottuna, mutta toista kertaa en sitä aivan lähitulevaisuudessa katsoisi. Jännitys kun ei tuppaa rakentumaan, jos katsoja tietää mitä lopussa tapahtuu. The Foreigner on kaikin puolin tavanomainen toimintatrilleri, joka ei tarjoa katsojalleen mitään uutta. Jackie Chan ja Pierce Brosnan tekevät tavanomaisesta tyylistään poikkeavat roolit uskottavasti, olisivatpa käsikirjoitus ja ohjaus vain iskevämpiä. Mielelläni toisaalta näkisin Chanin toisenkin kerran vakavana ruudulla, joskin pieni pilke silmäkulmassa ei olisi seuraavalla kerralla haitaksi, mikäli tarina sen sallii.

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Jackie Chan & Pierce Brosnan

Interstellar

Christopher Nolan, tuo töröhuulinen aikamme Internet-suosikki on vääntänyt vuosikaudet toinen toistaan suitsutetumpia elokuvia. Batman-trilogian jälkeen mies päätti kokeilla toisenlaista genreä, ja otti työstettäväkseen scifi-seikkailun, joka siinä sivussa käsittelee ympäristökatastrofia, joka vääjäämättä maapalloa uhkaa.

Entinen insinööri, nykyinen agrikulttuurin harjoittaja Cooper (Matthew McConauchey) päivittelee tuhoa ja katastrofia kotonaan kahden lapsensa ja appiukkonsa kanssa. Maailmaa uhkaavat niin ruoan puute kuin jatkuvasti voimistuvat pölymyrskytkin, siinä sivussa myös avaruustutkimus on päätetty lopettaa kannattamattomana. Cooperin pojasta koulu leipoo maanviljelijää, ja hänen tyttärensä Murphy erotettiin opinajhosta hänen väitettyään, että Apollo-lennot oikeasti tapahtuivat. Kun Murphyn huoneessa majaileva kummitus jättää jälkeensä koordinaatteja, lähtee Cooper niitä seuraamaan ja huomaa hetkeä myöhemmin tottelevansa professori Brandtin (Michael Caine) käskyjä uuden, salaisen, NASAn pyrkimyksissä löytää uusi maapallo toisesta galaksista. Matkustaminen tapahtuu tietenkin Saturnuksen luokse putkahtaneella madonreiällä, jota kolme aiempaa tutkijaa ovat jo käyttäneetkin.

Matkan varrella sattuu jos jonkinmoista vastoinkäymistä, eikä oikein mikään suunnitelma tahdo ottaa onnistuakseen. Paitsi tietenkin hätäsuunnitelmat, jotka uhmaavat miltei jokaista mahdollista todennäköisyyttä päähenkilöitä vastaan. Taustalla soivat Hans Zimmerin eeppisiin sfääreihin nousevat sävelet auttavat katsojaa eläytymään mukaan Cooperin mahdottomilta näyttäviin haasteisiin, ja hurramaan mielessään, kun kerta kaikkiaan mahdottoman tilanteen edestä löydettiin sittenkin ratkaisu.

Saatan kuulostaa sarkastiselta (mitä toisaalta olenkin), mutta viihdyin elokuvan parissa suurimman osan sen kestosta. Tarina kulki eteenpäin jouhevasti, ja erikoisefektit oli huolella tehty, mikä loi mukavaa uskottavuutta vieraita planeettoja tutkiessa. Pääosissa McConaugheyn lisäksi loistavat Anne Hathaway ja Jessica Chastain. Kaikkia kolmea tuntuu vaivaavan jonkinmoinen tylsistyminen, sillä he pääasiassa jurottavat kameran edessä odottaen vuoroaan lausua vuorosanansa. Siitäkään ei voi nostaa toisaalta liian suurta äläkkää, koska elokuvan tunnelmat eivät kenenkään osalta ole kovin positiivisia.

Mutta. Elokuvan loppuratkaisu on niin kertakaikkisen typerä, että se vei minut naamapalmuilun partaalle. Varoitus elokuvaa katsomattomille, nyt seuraa spoilereita. Nimittäin, melkein kaiken menettäneenä Cooper syöksyy sukkulassa mustaan aukkoon, ja sukkulan pettäessä paiskautuu tuntemattomaan pelkässä avaruuspuvussa. Mustan aukon takaa hän löytää jonkinlaisen multiversumin, jossa kaikki on pelkästään Murphyn huonetta hänen lapsuudessaan. Ilmenee, että Murphyn kummitus olikin Cooper, joka koitti kertoa elein ja merkein, mitä Murphyn tulisi tehdä, ja miten toimia.

Anteeksi nyt vain, mutta miten minun, joka pidän itseäni edes kohtalaisen älykkäänä elokuvan katsojana, pitäisi ottaa vakavasti vastaan tällaista potaskaa? Juoni on niin väkisin väännetty, että piti oikein mennä katsomaan, kuka elokuvan on kirjoittanut. Ja yllätys, yllätys, sehän on suurenmoinen ohjaaja itse veljensä kanssa kynäillyt tämän historiallisen oivalluksen. Ja senkin jälkeen elokuva vain jatkaa yllättämistään, Cooper näet purkahtaa kuin taikaiskusta takaisin Saturnuksen liepeille, jossa on kuin onkin uusi ihmiskunnan luoma tukikohta partioimassa. Madonreiässä matkustaminen näet kulutti aikaa Maapallolla eri tahtiin, ja Cooperin opastama Murphy on keksinyt keinon lähettää ihmiskunta avaruuteen pakoon Maapallon tuhoa. Ainoa muutos on tässä se, että Cooper on edelleen nelikymppinen, kun taas Murphy on jo lähemmäs 100-vuotias. Tunteikkaan jälleennäkemisen jälkeen Cooper lähtee takaisin madonreikään etsimään sinne jäänyttä kollegaansa. He mitä ilmeisimmin löysivät sittenkin uuden maapallon matkaltaa.

En ole ennen kohdannut elokuvaa, joka lopussa lässähtäisi näin pahasti, mutta nyt on tämäkin ihme nähty. Hetken jo ajattelin, että oppisin lopulta näkemään tämän ohjaajan suuruuden, mutta kankkulan kaivoon meni sekin idea. Batman-elokuvissa oli sentään jonkinlaista järkeä lopuissakin, joten katselen mieluummin niitä, tämän elokuvan pariin en enää palaa. Ja nyt kun olet lukenut tämän, ei sinullakaan ole siihen enää mitään syytä.

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Matthew McConaughey, Anne Hathaway, Jessica Chastain, Michael Caine

Super Mario Odyssey

Mario, tuo pastaa pureskeleva (ex)-putkimies Brooklynista on viehättänyt monilukuista videopelikansaa jo yli 35 vuoden ajan. Mario on seikkaillut niin kaksiulotteisissa tasohyppelyissä, kuin kolmiulotteisissa avoimissa seikkailuissakin. Menestys on tasoloikkien kohdalla ollut lähes joka kerta taattu, mutta pelityyli on muuttunut useaankin kertaan matkan varrella. Armon vuonna 2017 Mario lähtee matkan sijaan odysseialle, ja vähemmän yllättäen lämmitti tämänkin vanhan parran sydämen.

Vuonna 1996 Mario siirtyi ensimmäistä kertaa kolmiulotteiseen maailman pelissä Super Mario 64 ja loi samalla pohjan tuleville samantyyppisille peleille. Vuonna 2002 julkaistu samaa kaavaa mukaileva Super Mario Sunshine osoittautui monille sen luokan pettymykseksi, että Ninteno otti tähän tyyliin pesäeroa tehden avoimista maailmoistaa selkeästi lineaarisempia. Super Mario Odyssey palaa pitkän tauon jälkeen takaisin avoimempaan esineiden keräilytyyliin, ja pistääkin siinä heti turbovaihteen silmään.

Super Mario Odysseyn keräilykohteena ovat voimakuut, joiden avulla Mario pystyy antamaan ilmalaivalleen, Odysseylle, lisää tehoa matkustamaan uusiin maailmoihin. Syyn seikkailulle tarjoaa tuttuun tapaan kuningas Bowser Koopa, joka on kidnapannut prinsessa Peachin viedäkseen tämän vihille. Marion seikkailussa häntä auttaa hatuksi muuntautuva henkiolento Cappy. Hatuksi muuntautumisen lisäksi Cappy taitaa myös vihollisten, eläinten ja esineiden hallitsemisen. Marion heittäessä vihollista hatullaan, Mario siirtyy hengenomaisesti kohteen sisään, ja näin saa pahaa-aavistamattoman eliön voimat.

Vaikka Mario-pelit eivät tarinallaan loistakaan, on niiden pelattavuus ollut aina täyttä rautaa. Marion ohjaaminen on vaivatonta, ja ohjaus tottelee pelaajan napin painalluksia mallikkaasti. Liikeohjausta arastavat pelaajat joutuvat hieman pettymään, sillä jotkut erikoisliikkeet vaativat toteutukseensa pientä ranneliikettä, ja tämä onnistuu luonnollisesti vain Switchin Joy-Con -ohjaimet. Onneksi nämä liikkeet eivät ole välttämättömiä pelin selvittämiseen, ja ohjaamiseen voi käyttää myös Switchin perinteisempää Pro Controlleria.

Graafinen toteutus ja taidetyyli ovat luokkaa, johon vain Nintendo pystyy. Vaikka Switch ei olekaan mikään maailman tyylikkäin tykkikone, on Super Mario Odyssey siitäkin huolimatta upean näköistä katselavaa. Pelin maailmat ovat veikeän värikkäitä ja täynnä yksityiskohtia, jotka jäävät helposti huomaamatta kaiken hypittävän ja pompittavan keskellä. Hahmot ovat mukavaa vaihtelua länsimaiseen harmaanruskeaan maailmaan, jossa seikkailee keski-ikäinen, lyhythiuksinen lihaksikas äijänköriläs. Tekninen puolikin on hallussa, sillä peli pyörii vaikuttavasti 60 kuvaa sekunnissa dynaamisen kuvatarkkuuden turvin. En huomannut pelisessioissani kuvan epätarkentumista missään vaiheessa, ja ruudunpäivityskin putosi normin alle hyvin harvoin.

Marion äänimaailmasta vastaa edelleen hilpeästi huudahteleva Charles Martinet, joka ei näytä millään kyllästyvän Mario näyttelemiseen (eikä pelien promoamiseen). Musiikkipuolella sen sijaan on koettu muutoksia aiempiin peleihin, ja taustamusiikista vastaa Nintendon oma House-bändi jatsahtavilla soundeillaan. Tällä kertaa myös teemabiisi on laulettu, ja pirteistä vokaaleista vastaa ääninäyttelijä Kate Higgins.

Ylistyssanoja voisi hyvinkin jatkaa loputtomiin, mutta Marion kohdalla se on yleensä pikemminkin normi kuin poikkeus. Nintendo on on jälleen onnistunut luomaan ajattoman seikkailun, jonka parissa tunnit vierähtävät kuin unessa. Tämä kilpailee Zeldan kanssa tämän vuoden parhaan pelin tittelistä varmasti monien pelaajien mielessä.

Justice League

Ryhmä kokoon! On aika kasata yhteen DC:n supersankarien parhaimmisto ensimmäistä kertaa näyteltynä valkokankaalla. Batman V. Superman: Dawn of Justice (BvS) -elokuvan lopussa yhteisen hyvän puolesta liittoutuneet Batman ja Ihmenainen kasaavat ympärilleen Vesimiehen, Salaman ja Kyborgin puolustamaan maailmaamme valloittajaa vastaan. Pitkä odotus päättyi viimein, ja elokuva on nyt julkaistu. Ja se on kaikin puolin katsomisen arvoinen.

BvS:n saama negatiivinen palaute muutti Warner Brosin ja DC Filmsin tapaa lähestyä uusia elokuvia. Synkkä ja toivoton maailma sai väistyä viimeistään kesällä julkaistun Wonder Womanin myötä toiveikkaan ja inspiroivan maailman tieltä. Aiemmat supersankarielokuvat, Man of Steelin ja BvS:n ohjannut Zack Snyder hyppäsi jälleen kerran puikkoihin, ja lupasi tällä kertaa tuoda esille positiivisemman tarinan. Valitettavasti Snyder joutui perhesyistä jättämään projektin kuvausten jälkeen, ja tilalle astui aiemmin Marvelin supersankareita ohjannut Joss Whedon, jonka kanssa tuotanto vietiin loppuun.

Kahden ohjaajan, sekä studion, jälki näkyy lopullisessa elokuvassa. Tasan kahden tunnin mittaiseen elokuvaan on sullottu niin paljon tavaraa, kuin vain mahdollista, ja silti tuntuu että aikaa elokuvalle annettiin liian vähän. Alkupuolisko kuluu paikasta toiseen vinhasti hypähdellen, kun uusia sankareita, ja yksi konnakin, esitellään katsojille melkoisen nopeaa tahtia. Onneksi hahmojen taustoihin on kulutettu sen verran aikaa, ettei hahmoja tuntematon jää täysin tyhjän päälle.

Roolinsa edellisestä elokuvasta uusivat Ben Affleck Batmaninä, Gal Gadot Ihmenaisena ja Henry Cavill Teräsmiehenä. Heidän suorituksensa ovat tasaisen onnistuneita, joskin Batmanin rooli antaa tällä kertaa Affleckille hieman enemmän tilaa revittelyyn. Myös huippunopean Salaman rooliin antautuva Ezra Miller tekee pidettävän ja helposti lähestyttävän suorituksen ryhmän nuorimpana, ja vähiten kokeneimpana jäsenenä. Hänen kommenttinsa heristävät usein nauruhermoja, mutta samalla hän osaa esittää myös vakavampaa puolta keskustellessaan vankilassa viruvan isänsä kanssa. Kyborgina nähdään lähinnä teatterin lavalla vaikuttanut Ray Fisher, ja Vesimieheksi on palkattu etenkin naisten mieleen oleva lihaskimppu Jason Momoa. Näyttelijöistä Fisher jää vähimmälle huomiolle, pääosin siksi, että suurin osa hänen työstään hukkuu CGI-vartalon alle.

Tietokone-efekteistä pitää mainita sekin, että paikoitellen tuntuu siltä, ettei kaikkia efektejä ole saatu loppuun, tai ne on tehty huitaisten. Onneksi näitä lapsuksia sattui eteen vain muutamia, eivätkä ne muutamatkaan kohdat haitanneet katselukokemusta. Kameratyöskentely osuu hyvin kohdilleen, eikä elokuvassa ole käytetty liian paljon epäselviä leikkauksia, edes toimintakohtauksissa. Toimintaa löytyy elokuvasta paljon, mutta kohtauksista ainoastaa lopputaistelu valloittaja Steppenwolfia vastaan kestää toivottua kauemmin. En halua spoilata liikaa, mutta elokuvan keskivaiheilla eteen tulee toinen koko ryhmää koskettava taistelukohtaus, joka on yksi supersankarihistorian onnistuneimpia tunnelatauksensa ansiosta.

Mielenkiintoista on huomata se, miten toimintaa elokuvaan mahtuu paljon, mutta muuta on leikattu sen tieltä pois tiuhaan. Elokuvan neljästä trailerista jokainen sisältää kohtauksia, jotka lopullisesta teatterijulkaisusta puuttuvat. Ne on mitä todennäköisimmin leikattu pois studion käskystä pitää elokuva kaksituntisena. Aika näyttää oliko ratkaisu oikea, sillä uskon vahvasti, että tästä on tuloillaan pidennetty versio, jahka kotijulkaisun aika alkuvuodesta 2018 koittaa.

Justice League on inspiroiva supersankarielokuva, jonka parissa viihtyy mukavasti kaksi tuntia. Se ei ole maailmahistorian merkkipaalu, edes supersankarien mittapuulla, mutta viihdyin sen parissa muikeasti, ja odotan jo nyt että saan nähdä sen uudestaan kotisohvaltani käsin. Ainoa haittapuoli tässä on se, että DC:n seuraava elokuva, Aquaman, julkaistaan vasta joulukuussa 2018. Miten ihmeessä jaksan odottaa jatkoa sinne asti?

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Ben Affleck, Henry Cavill, Gal Gadot, Ezra Miller, Jason Momoa, Ray Fisher

Wonder Woman

Naiset ovat supersankarielokuvissa usein saaneet tyytyä sivuosaan, ja silloinkin kun heille aikaa parrasvaloissa suodaan, on tuloksena yleensä heikko esitys, joka unohtuu melko pian julkaisunsa jälkeen. Voidaan sanoa, että Margot Robbien esittämä Harley Quinn oli Suicide Squadin säkenöivin tähti, mutta suuren hahmogallerian ansiosta hänelle ei voitane kunniaa koko elokuvan kantamisesta suoda.

DC ja Warner Bros. päättivät kuitenkin yrittää. Sarjakuvamaailmassa lähes Teräsmiehen ja Batmanin veroinen hahmo Ihmenainen sai oman sooloelokuvansa esiinnyttyään esnin sivuosassa Batman V. Superman -elokuvassa. Näyttelijä Gal Gadot oli saanut jo aiemmasta esiintymisestään kiitosta, mutta skeptisyys naissankaria kohtaan olivat edelleen korkealla, varsinkin sen jälkeen kun ohjaajaksi pestattiin vain yhden pitkän elokuvan aiemmin ohjannut Patty Jenkins. Vaan miten voivatkaan ennakko-odotukset osoittautua näin vääriksi?

Wonder Woman on nimittäin uskomattoman tyylikäs ja vaikuttava elokuva, ja onkin allekirjoittaneen suosikkielokuva vuodelta 2017. Ahmin jo elokuva trailereita koko alkuvuoden, ja odotus kesää kohden tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Kun lopulta näin elokuvan valkokankaalla, loksahtivat leukani auki muutamaan otteeseen. Se on minunlaiselleni viilipytylle paljon.

Ettei tämä koko arvostelu menisi täysin fanipoikamaiseksi suitsutukseksi, niin kerrotaanpa elokuvasta hiemna. Tarina sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle, ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Ihmisiltä salattua Themysciran paratiisisaarta asuttavat amatsonit, hurjat soturinaiset, jotka ovat pitkän elämänsä pyhittäneet taisteluun, jos kauan sitten kukistettu sodanjumala Ares vielä palaisi takaisin ihmiskuntaa piinaamaan. Amatsonien kuningattaren tytär Diana kouluttautuu myös soturiksi äitinsä vastustuksesta huolimatta. Kun saarelle eksyy yhdysvaltalainen vakooja Steve Trevor perässään saksalaisjoukkio, päättää Diana sodan julmuuden nähdessään lähteä etsimään sodan jumalaa ihmisten maailmasta.

Tarina on sinänsä yksinkertainen ja noudattaa tuttuja kaavoja, mutta Jenkinsin henkilöohjauksen takia hahmot välittyvät katsojalle läheisinä ja aitoina. Gal Gadotin suoritus pistää vielä BvS:ää paremmaksi, ja hänen kemiansa valkokankaalla sulautuvat loistavasti miespääosaa esittävän Chris Pinen kanssa. Tämä ei liene yllätys, kun miettii Jenkinsin aiempaa tuotantoa. Vaikka hänen ainoa pitkä elokuvansa onkin vuonna 2003 julkaistu Monster, myönnettiin sen elokuvan pääosasta Charlize Theronille Oscar-pysti. Jenkins pystyy jotenkin puristamaan näyttelijöistä hyvinkin omaksuttavia tunteita. Sivuosan esittäjät on valittu hyvin, jopa yllätyksellisesti, sillä vaikka juoni melko voimakkaasti alleviivaa erästä juonenkäännettä, on se silti yllättävä lopulta vastaan tullessaan, kiitos antagonistien esittäjien luonteikkuuden.

Puhun harvemmin musiikista, mutta tällä kertaa haluan antaa sille erikoismaininnan. Rupert Gregson-Williams osuu työssaan tismalleen oikeisiin nuotteihin, tuoden kohtauksiin voimakkaita tunnelatauksia juuri silloin, kun niitä tarvitaan. Esimerkiksi elokuvan pysähdyttävin kohtaus Ei-kenenkään maalla on oppikirjaesimerkki siitä, miten kameratyöskentely, ohjaus ja musiikki toimivat täydellisessä harmoniassa.

Jos antaisin tässä blogissa tähtiä, harkitsisin tässä vaiheessa antavani enemmän tähtiä, kuin asteikko sallii. Pidän kuitenkin edelleen kiinni siitä, että arvio itsessään on tärkeämpää kuin lopussa tiivistelynomaisesti kiikkuvat pallukat. Wonder Woman viitoittaa tietä tuleville genren naistähdille, jotka toivottavasti onnistuvat yhtä hyvin kuin Jenkins kumppaneineen tässä filmissä. Jatko-osaa jo innokkaasti odotellen.

Ohjaus: Patty Jenkins
Pääosissa: Gal Gadot, Chris Pine, Robin Wright, Danny Huston, David Thewlis

Tuntematon sotilas

Minä en ole isänmaallinen ihminen. Kaukana siitä. Ehkä osin tästä johtuen, katselen melko vähän kotimaisia elokuvia. Vuosi 2017 vaikuttaisi olevan jo jonkinmoinen poikkeusvuosi, sillä tänä vuonne olen katsonut jo kaksi, ja hyvällä tuurilla vielä kolmannenkin loppuvuodesta. Toinen kotimainen oli tällä kertaa historiamme merkkiteos Tuntematon sotilas, tarkemmin sanottuna sen uusi, kolmas filmatisointi.

Myönnän olleensi skeptinen, kun ensimmäisen kerran elokuvasta luin. Kahta aiempaa elokuvaa en ole kokonaisuudessaan koskaan nähnyt, ja ohjaajaksi nimitetty Aku Louhimies on mielessäni profiloitunut dystooppisten inhorealismien ohjaajaksi. Asiaa ei auttanut myöskään näyttelijävalinnat, kun mukaan nimettiin lähinnä Putous-ohjelmassa mainetta niittäneet Aku Hirviniemi ja Jussi Vatanen. Katsomisen jälkeen olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt.

Lähdetään liikkeelle siitä, että elokuvan toteutuksessa ei ole säästelty. En tiedä tarkkoja lukuja, mutta uskaltaisin veikata, että kyseessä on yksi kalleimmista kotimaisista elokuvista koskaan, ja se näkyy.  Räjähtely ja pamahtelu on käytännössä jatkuvaa, ja puita kaatuu siihen malliin, että kuvauksissa lienee kaadettu vähintään yksi kokonainen valtion omistama metsä. Puvustus on aikansa näköistä ja uskottavaa, ja neuvostopanssareitakin on elokuvaa varten hankittu jyristelemään. Lentokoneet lienevät CGI-lennokkeja, vaikkei sitä pikaisella katsomisella voisikaan satavarmaksi sanoa.

Tarina seuraa uskollisesti alkuperäisen kirjan linjaa tuttuine hahmoineen. Jokainen omalla murteellaan haasteleva hahmo tulee tutuksi puheenpartensa myötä, joskin elokuva olettaa katsojan jo pääosin tuntevan heidät. Ainoastaan vänrikki Koskelan, alikersantti Rokan ja luutnantti Kariluodon taustoihin käytetään jonkin verran aikaa, muitten menneisyydestä ei juuri puhuta. Itse asiassa kirjaa tuntematon katsoja saattaa hyvinkin lähteä salista tietämättä kaikkien päähenkilöiden nimiä.

Skeptisyyteni näyttelijävalintojan kohdalla osoittautui turhaksi, sillä pelkäämäni sketseily ei välittynyt hahmoista lainkaan. Hahmot olivat uskottavia, ja tiedän kuinka hankalaa nykyaikaisen ulkopaikkakuntalaisen on opetella murre, jota puhutaan vielä 40-luvun tyyliin erittäin vahvasti. Erityisesti Rokkaa esittävä Eero Aho onnistuu tulkinnassaan luontevasti, vaikka puhuu paljon, ja nopeasti, karjalan murteella. Jonkin verran dialogista jää valitettavasti arvailun varaan, mutta se on kotimaisen elokuvan perisynti myös nykykielellä puhuttavassa dialogissa.

Henkilöohjaus on siis kunnossa, mutta entäpä sitten työstekenly kameran takana? Elokuvasta löytyy muutamia mielenkiintoisia otoksia, kuten ilmojen ja veden poikki sijahtavat ajot, sekä kuoleman kuvaaminen kirkkaan taivaan kirkastumista täysin valkoiseen. Muutoin otokset ovat melko tavanomaisia ja yllätyksettömiä. Räjähdyksiä kuvataan hahmojen selkää katsellen, jonka jälkeen leikataan korsun pohjalla pelokkaina värjötteleviin ihmisraasuihin. Tämä toistuu elokuvan aikana niin monta kertaa, että siihen ehtii loppua kohden jo tottua.

Kirjasta poiketen elokuvaan on otettu mukaan myös muutamia otoksia kotirintamalta, joilla koitetaan pohjustaa muutamien aiemmin mainittujen hahmojen sukulaisten eloa ilman sodassa värjöttelevää perheenjäsentään. Nämä kohtaukset eivät kuitenkaan vaikuta loppujen lopuksi mihinkään, ja ne olisivat joutaneet minusta leikkaushuoneen lattialle. Miksi näin? Koska elokuva kestää kolme tuntia, ja on raadollista katsottavaa, ja näin ollen sekä henkisesti että fyysisesti raskas katsottava. Se ei sisällä silmittömiä määriä raakuuksia, mutta sodan julmuus tulee monta kertaa vastaan näyttävästi maskeerattuna.

Louhimiehen Tuntematon on isolla kädellä koittanut hakea itselleen aiemmista filmatisoinneista eroavaa identiteettiä. Näin ollen erityisesti Edvin Laineen versiosta tutut populaarikulttuuriin jääneet kohtaukset loistavat poissaolollaan.

Ei liene ihme, että kolmas filmatisointi valmistui juuri Suomen 100-vuotis juhlavuonna. Rauni Mollbergin ohjaama versiointi 80-luvulta sai vastaan niin ristiriitaisen vastaanoton, että kovin moni ei ole edes harkinnut tekevänsä, saati sitten rahoittavansa vielä uutta versiota. Juhlavuoden kunniaksi moinen uskallettiin tehdä, ja rohkeus panostaa siihen yli 7 miljoonan euron edestä kannatti. Ei voida sanoa, että tämä olisi mitenkään lopullinen versio Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, mutta se tuo tarinan filmaattisesti tähän päivään. Louhimies on tiimeinen tuottanut kotimaisen suurteoksen, jollaisia tehdään nykyään erittäin harvoin. Jälkiviisaushan on tunnetusti pahe, mutta kotimaisista ohjaajista en pysty kuvittelemaan puikkoihin ketään Louhimiesti sopivampaa.

Ohjaus: Aku Louhimies
Pääosissa: Eero Aho, Johannes Holopainen, Jussi Vatanen, Aku Hirviniemi, Hannes Suominen

Rendel

"Mikä helvetin Rendel?", kysytte varmaan. Samaa kysyivät elokuvan hahmotkin, kun ensimmäistä kertaa nimen kuulivat. Minäpä valaisen asiaa. Rendel on Jesse Haajan käsikirjoittama ja ohjaama kotimainen(!) supersankariselokuva(!!), joka perustuu hänen omaan sarjakuvaansa samannimisestä synkästä kostajasta. Sarjakuvaa en ole lukenut, mutta varsinkin DC-supersankarileffat ovat olleet minulle jo jonkin aikaa tärkeitä merkkipaaluja, joten halusin kokeilla miten kotomaassa osataan.

Näitä kahta (DC ja Rendel) ei kuitenkaan sovi sen enempää verrata, koska lähtökohdat ovat aivan toiset. Siinä missä DC tuottaa elokuvansa isolla rahalla Amerikassa, Rendel on kuvattu Mikkelissä ja Varkaudessa indie-meiningillä (no niin, vertasin kuitenkin). Rendel ei ole oikeastaan supersankari, sillä hänellä ei ole mitään supervoimia, joka tekisi hänestä ylivoimaisen vihollisiinsa nähden. Hänen päätään ympäröi superkovasta aineesta tehty kypärä, ja kehoa suojaa prätkärotsi. Loput hän noitaa iskemällä pimeästä vihollisten kimmppuun yksi kerrallaan.

Tarinaa kerrotaan kahdella tasolla, välillä ollaan nykyhetkessä, jossa Rendel vaikuttaa, välillä taas seurataan hänen menneisyyttään ja tarinaa siitä, miten talousjohtaja Rämöstä tuli synkeä kostaja. Matkallaan menestyksestä pohjalle Rämö menettää miltei kaiken, mitä on elämässän haalinut, koska saa tietää liikaa häikäilemättömän johtaja Erolan bisneksistä. Erolan hanslankarit Rotikka ja Lahtaaja lähetetään tekemään Rämöstä selvää. Hän kuitenkin selviää, ja kostonhimossaan tekeytyy Rendeliksi.

Näyttelijät ovat pääosin itselleni tuntemattomia naamoja, esimerkiksi pääosan esittänyt Kris Gummerus oli täysin uusi tuttavuus, samoin pääantagonistia Rotikkaa näytellyt Rami Rusinen. Tutumpia näyttelijöitä olivat Matti Onnismaa, Renne Korppila sekä Aake Kalliala, jotka näyttelivät herra Erolaa, Lahtaajaa ja Marsalkkaa, samaisessa järjestyksessä. Toki mukaan mahtuu kliseitä, kuten vakavissa tilanteissa lauottavia puujalkavitsejä (miksi näitä on miltei kaikissa kotimaisissa elokuvissa?) sekä erityisesti Rendelin tapa puhua, joka on napattu miltei täysin Batman-elokuvista, joissa Lepakkomies puhuu madalletulla äänellä puvussa ollessaan.

Elokuvan maailma ei ole erityisen valoisa. Erolan firma valmistaa tässä dystooppisessa teoksessa lääkettä vakaviin sairauksiin, ja testaa sitä häikäilemättömästi kehitysmaailman lapsilla. Tämä näkyy kuvauksessa ja värinmäärittelyssä, sillä monet kohtaukset tapahtuvat yöllä. ja päiväkuvauksetkin on vedetty miltei kokonaan harmaaksi. Ihmisiä pistetään lakoon miltei jatkuvalla syötöllä, eikä kukaan tunnu oikein reagoivan välillä väkivaltaisiinkaan kuolemiin juuri mitenkään. Tuntuu kuin tässä maailmassa säälimätön murhaaminen olisi niin tavallista, että siitä ei enää välitetä. Ehkäpä tämä oli tarkoituskin, sillä en muistaakseni nähnyt elokuvassa yhtäkään poliisia.

Saatan kuulostaa negatiiviselta, mutta jos totta puhutaan, viihdyin elokuvan parissa. Kaksituntinen mätkintä meni hujauksessa, eikä kelloa tehnyt mieli katsoa missään vaiheessa. Kielimuurikaan ei haitannut, sillä elokuva oli kokonaan teksitetty suomeksi/englanniksi, riippuen siitä kumpaa kieltä ruudulla kulloinkin puhuttiin. Tämä auttoi myös kotimaisten elokuvien periongelmassa, eli puheen epäselvyydessä. Enkkutekstit pitivät huolen siitä, etten koskaan täysin missannut, mitä kukin hahmo milloinkin sanoi.

Jos elokuva menestyy, jatkoa saattaa olla luvassa. Toivottavasti näin, näkisin mielelläni mihin Rendel lähtee seuraavaksi taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Toivottavasti kotijulkaisuun saadaan myös lisämateriaalia elokuvan teosta, sillä erityisesti tekovaihe kiinnostaa minua erittäin paljon. Olen yleensä sitä mieltä, että kotimainen elokuva on kunnianhimotonta, mutta tässä oli jo jonkin verran yritystä. Toivotaan, että muutkin ovat kanssani samaa mieltä siitä.

Ohjaus: Jesse Haaja
Näyttelijät: Kris Gummerus, Matti Onnismaa, Rami Rusinen, Renne Korppila, Alina Tomnikov, Tero Salenius, Aake Kalliala

Suicide Squad

Warner Bros. ja DC Comics pääsivät oikein kunnolla jaetun universumin makuun, kun Teräsmies ja Batman kohtasivat valkokankaalla ensimmäistä kertaa näytellyssä elokuvassa. Zach Snyderin synkeä kuva ei ollut kaikkien mieleen, mutta parivaljakolla oli suunnitteilla jotain aivan toisenlaista. Valkokankaalle marssitettiin pahiskavalkadi räikeissä 80-luvun neonväreissä. Onnistuminen oli monenkirjavaa sekin.

Hahmokavalkadi on tällaiseen elokuvaan todellakin valtaisa. Päähahmoja on peräti 10, joten hahmojen esittelyyn varattu aika elokuvan alusta jätti juonen junnaamaan paikoilleen pitkäksi aikaa. Esittelyyn käytetty aika jää valitettavasti muutaman hahmon osalta turhaksi, sillä yksi heistä kuolee ennen kuin hän ehtii oikeastaan mitään tehdäkään. Hahmokavalkadista eniten esille nousee Deadshotin roolissa muriseva Will Smith, Harley Quinnin virkaa räiskyvästi (ja seksikkäästi) hoitava Margot Robbie, sekä Jokerina pohjalla Jared Leto.

Entisen merisotilaan, David Ayerin, kynäilemä ja ohjaama elokuva sijoittaa melko pian Batman v. Superman -elokuvan jälkeen, jossa Teräsmies on saanut surmansa taistelussa. Yhdysvaltojen tiedustelupäällikko Amanda Waller värvää vangittujen superrikollisten joukosta Iskuryhmä X:n, jonka tehtävä on puolustaa Yhdysvaltoja mahdollisia hyökkäyksiä vastaan. Ryhmään kuuluvat tarkka-ampuja Deadshot, hulluuteen vajonnut psykiatri Harley Quinn, australialainen pankkirosvo Kapteeni Bumerangi, pyrokineetikko El Diablo, hirviöksi muodostunut Killer Croc, muinainen noita Lumoojatar sekä joku Slipknot (kuolee alussa). Lisäksi ryhmään on värvätty japanilainen kostaja Katana ja ryhmää johtaa eversti Rick Flagg. Melkoinen määrä hahmoja hoidettavaksi siis.

Pitkästä esittelykierroksesta huolimatta suuri osa hahmoista jää etäiseksi kaartin koon ja elokuvan rajatun mitan vuoksi. Kunnollista kehitystä kokevat vain Deadshot, Harley Quinn ja El Diablo. Edes Jokeri ei esiinny elokuvassa juuri edukseen, ja luultavasti hahmon tunnettuus on ainoa syy, miksi hän elokuvassa esiintyy. Sääli sinällään, koska Jared Leto tekee hyvää työtä luodakseen uudelleen hahmon, joka edellisen esittäjänsä suorituksen myötä ei juuri fanikannan mielestä kaipaa muutosta. Margot Robbie tuo ensi kertaa valkokankaille Harley Quinnin, ja onnistuukin olemaan monipuolinen, ja samalla täysin sekopäinen. Will Smithin Deadshot sen sijaan vaikuttaa jopa eräänlaiselta älyköltä, ja soveltuukin ryhmän johtohahmoksi.

Hahmojen keskellä unohdin puhua kokonaan juonesta. No, sattuuhan sitä. Lyhykäisyydessään ryhmän kokoomisen jälkeen Lumoojatar onnistuu pettämään isäntänsä, ja ryhtyy äskettäin vapautetun veljensä kanssa rakentamaan jonkinlaista tuomiopäivän konetta, joka polvistaa maailman hänen jalkojensa juureen. Iskuryhmä X kutsutaan taistelemaan tätä pahuutta vastaan.

Nyt koitan hieman vähentää hahmoista puhumista, jotta saan elokuvan muut aspektit otettua huomioon. Ohjaaja Ayerin käsikirjoitus ei juuri jätä miettimisen varaa, vaan katsojaa saa eteensä mässäilevän toimintaelokuvan, jota on höystetty puujalkavitseillä ja menneitten vuosien rock-hiteillä. Ohjaustyyli on nopeatempoinen, joka takaa, ettei elokuvan edetessä ehdi tylsistymään, vaan koko ajan tapahtuu jotakin. Nopeasta ohjaustyylistä huolimatta toimintakohtauksen on toteutettu hyvin, eikä katsojan tarvitse jäädä arvailemaan, mitä oikein on tapahtunut. Toimintakohtauksen on toteutettlu tyylillä, eikä CGI:n käyttökään häirinnyt minua elokuvan kestäessä.

DC:n elokuvat ovat aina olleet tunnettuja laadukkaasta musiikistaan, eikä poikkeusta tehdä tälläkään kertaa. Vuosien ajan DC:n hovisäveltäjän virkaa hoitaneen Hans Zimmerin siirryttyä BvS:n myötä pois genren parista, palkattiin elokuvaa varten uusi säveltäjä: Steven Price. Kohtalokkaat tunnelmat väistyivät uudenlaisen soundin tieltä, joka sopiikin tähän elokuvaan paremmin, kuin Zimmerin mahtipontiset melodiat.

Kriitikot eivät tälle elokuvalle lämmenneet, mutta lippuluukulla elokuva pärjäsi mainiosti, ja tuotti lähes 750 miljoonaa yhdysvaltain dollaria tuloja. Lisäksi palkintoja elokuvalle myönnettiin muun muassa musiikista ja maskeerauksesta, josta elokuvalle myönnettinkin peräti Oscar-patsas.

Viihdyin elokuvan parissa niin leffateatterissa, kuin kotonakin. Uusintakatselut ovat olleet pitempää versiota, josta löytyy 13 minuuttia valkokankangasversiota enemmän materiaalia. Käsikirjoitus on toki höttöä, mutta joskus on asiallistakin naksauttaa aivot pois päältä ja yksinkertaisesti nauttia komeasti toteutetusta mäiskeestä. Lipputulojen puolesta voinen väittää etten ole väärässä. Eikä tuotantoyhtiökään ole elokuvaa unohtanut, sillä jatko-osa on jo jonkinlaisella suunniteluasteella. Lisäksi julkaisuun on luvattu spin-off, joka keskittyy enemmän Harley Quinnin ja Jokerin suhteeseen. Robbie ja Leto ovat jo lupautuneet palaamaan rooleihinsa, joten mikäs tässä odotellessa.

Batman V. Superman: Dawn of Justice

Vuoden 2013 Man of Steel palautti Teräsmiehen valkonkaille. Vaikka elokuvasta ei tullutkaan jättimäistä kassamagneettia, takoi se silti kunnioitettavat 663 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. levittäjä Warner Bros ja DC Comics, sekä tietysti ohjaaja Zack Snyder hamusivat vielä suurempaa menestystä, ja mikä olisikaan merkittävämpää kuin tuoda Teräsmies takaisin, ja asettaa hänet vastakkain Batmanin, tunnetuimman DC Comics -hahmon, kanssa. Man of Steelin pohjalle rakennettiin tämä jatko-osa ja samalla Batman vs. Superman (BvS lyhyesti) aloitti kunnolla DC Comicsin hahmoille luodun jaetun universumin, joka tulisi sisältämään runsaasti elokuvia vuosien varrella.

Elokuva alkaa takaumalla Metropoliksen taistelusta, jossa osa kaupunkia tuhoutui täysin Teräsmiehen ja kenraali Zodin taistelussa. Taistelua seuraa maasta käsin liikemies Bruce Wayne, joka on tullu kaupunkiin auttaakseen firmansa työntekijät pakoon. Hän saa kuitenkin nähdä ympärillään pelkkää tuhoa, ja ryhtyy aktiivisesti etsimään keinoa tuhota maapallolle saapunut muukalainen.

Kahden supertitaanin vastakkainasettelua höykytettiin markkinakoneistossa miltei loputtomiin asti, ja muistan edelleen miten verkkosivustoilla käytiin keskuteluja siitä kumpi voittaa. Molemmat näistä jatkuivat siitäkin huolimatta, että viimeistään elokuvan toinen traileri paljasti täysin sen, miten kilpasilla käy. Toki voin väittää sen olleen tarkoituksellistakin, sillä markkinakoneisto halusi myös osaltaan rakentaa jaettua universumia, ja esitellä elokuvan kolmannen supersankarin, ensimmäistä kertaa valkokankaalla esiintyvän Ihmenaisen.

Teräsmiehen rooliin palaa jykeväkasvoinen Henry Cavill, kun taas Batmaniksi maaniteltiin toinen jäyhänaama; Ben Affleck. Suurin osa roolihahmoista palasi Man of Steelin parista, ja uusiin rooleihin valittiin Jesse Eisenberg Lex Luthoriksi ja Gal Gadot Ihmenaiseksi. Hahmot, myös sivuhahmot, pääsevät melko suurissakin rooleissa kameran eteen, eikä kukaan hahmoista jää etäiseksi katsojalle. Sen sijaan suurin ero Man of Steeliin on se, että hahmot eivät hymyile juuri lainkaan. Elokuva on hyvin synkkä, jopa iloton, ja tämä käy pitemmän päälle raskaaksi katsojalle, varsinkin sellaiselle joka ei välillä osaa piristyä toimintakohtauksista.

Man of Steelistä poiketen, draama kulkee reaaliaikaisesti eteenpäin ilman liikoja takaumia menneestä. Elokuva seuraa kahtaalta molempia päähenkilöitä kun Batman koittaa selvittää keinoja voittaa Teräsmies, Kryptonin pojan itsensä rypiessä epäuskossa itseään ja kohtaloaan kohtaan. Lex Luthot luonnollisesti näkee molempien heikkoudet, ja usuttaa heidät toistensa kimppuun samalla, kun itse vetelee naruja taustalla.

Vaikka juonenkuvio on melko selvä, käsikirjoitus ontuu muutamissa kohdissa. Näissä kohtauksissa hahmot eivät käyttäydy luonnollisesti, ja näitä ratkaisuja onkin tehty yleensä juuri kohtauksiin, josta halutaan päästä enemmän tai vähemmän nopeasti seuraavaan kliimaksikohtaan. Jos hahmot käyttäytyisivät luonnollisesti, juonta ei voisi pitää nykyisellään. Juonessa on synkkää, ja samaa voidaan sanoa myös kuvauksesta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kuvaus olisi onnistunutta, sillä pidän kuvakulmista ja myös toimintakohtaukset on onnistuttu kuvaamaan uskottavasti. Sen sijaan värimaailma olisi kaivannut ehostusta, sillä tuntuu kuin koko elokuvan ajan ruudun päällä olisi ollut harmaan tai pimeyden filtteri vääristämässä värejä.

Vaikka elokuvassa onkin muutama kohtaus, josta on väännetty meemejä Internetin palsoilla herraties kuinka paljon, en pidä elokuvaa läheskään sen saaman nuivan vastaanoton arvoisena, vaan paikoitellen jopa pidän siitä. Toimintakohtaukset on kuvattu huolellisesti, ja pidän edelleen hahmoista, vaikka he eivät täysin luonnollisesti aina käyttäydykään. Lisäksi viittaukset muihin hahmoihin ja tulevaisuuden elokuviin kutkuttelevat mieltäni edelleen, kenties siksi että hahmoja ei ole vielä tämän kirjoituksen ilmestyessä valkokankaalla juuri nähty.

BvS kannattaa katsoa, varsinkin jo pitää DC hahmoista ennakkoon. Itse katsoin tätä arvostelua varten pidennetyn Ultimate Editionin, joka on kyllä melkoinen pala nieltäväksi, mutta lopulta siitä jäi hyvä maku suuhun, vaikka muutama rusina pullan sekaan oli eksynytkin. Ja sitäpaitsi, toivo on supersankareiden tärkein lahja lukijakunnalle. Kaiken synkkyyden keskellä viimeinen sekunti ennen lopputekstejä palauttaa toivon tulevaisuudesta miltei kenen tahansa sydämeen, eikä vähiten Hans Zimmerin upean kappaleen takia. Kun liekki palaa, palakoon se voimakkaasti; siinä on supersankarien lahja katsojilleen.

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Henry Cavill, Ben Affleck, Amy Adams, Jesse Eisenberg, Diane Lane, Jeremy Irons, Gal Gadot

Se

Stephen Kingin teoksiin pohjautuvia sovituksia löytyy kuin sieniä sateella, ja sienten tapaan, myös niiden laatu on monenkirjavaa. Kovin montaa niistä ei voi kutsua elokuvauksen merkkiteoksiksi, vaikka lähdeteos huikea olisikin (lukekaa vaikka arvioni Mustasta tornista), mutta jotkut ovat osuneet oikeaan. Se ilmestyi alun perin kirjana vuonna 1986 ja siitä tuli nopeasti jättimenestys. Vuonna 1990 Warner Bros. Television hankki oikeudet kirjan filmatisointiin, ja aiheesta saatiin aikaiseksi kaupallisesti hyvin menestynyt kaksiosainen minisarja. Vuonna 2017, 31 vuotta romaanin julkaisun jälkeen, Se saa lopultakin sovituksen valkokankaalle, ja se onnistuukin pyrkimyksissään kohtalaisen hyvin.

Elokuvasovitus seuraa melko uskollisesti teoksen lapsi-osuutta. Seitsemän vähemmän suosittua nörttiä lyöttäytyy yhteen muutamien sattumankauppojen kautta, samalla kun he kokevat ennenäkemättömiä kauhuja ja pakenevat kiusaajiaan. Näyttelijät hoitavat työnsä laadukkaasti ja uskottavasti, ainoastaa käsikirjoitus jättää hahmot hivenen etäisiksi, koska aikaa heidän esittelemiseensä ei juuri käytetä aikaa. Esimerkiksi yhden hahmon nimi mainitaan vasta elokuvan loppupuolella, enkä meinannut kuollaksenikaan muistaa hahmon nimeä, vaikka kirjan olenkin pariin kertaan lukenut.

Kuten alkuperäisessä teoksessakin, Derryn pikkukaupungissa alkaa kadota lapsia, ja monet heistä löytyvät kuolleena. Pääseitsikolle käy nopeasti selväksi, että myös he ovat vaarassa, kun he yksi toisensa jälkeen kohtaavat kovin elävän oloisia kauhukuvia, yleensä ammennettuna heidän omista peloistaan ja heikkouksistaan. Enemmin tai myöhemmin kauhu ottaa jokaisen kohdalla pellen ulkomuodon, ja koska heikot ja sorretut pitävät yhtä, he jakavat myös pelkonsa keskenään. Heidän nokkamiehensä Bill Denbrough johtaa ryhmän taisteluun muotoa muuttavaa demonia vastaan. Demonin nimi on Se.

Pääosissa esiintyvät Jaeden Lieberher Bill Denbroughina ja Bill Skarsgård Pennywisena. He hoitavat roolinsa osuvasti, joskin Lieberheriltä olisivin toivonut hieman monipuolisempaa naamaa. En tunnistanut näitä kahta näyttelijää nimeltä, ja muutkin ovat minulle tuikituntemattomia. Heistä on hankala sanoa mitään; he olivat lähes koko ajan ruudussa, mutta en muista heistä siltikään juuri mitään erityistä. He vastasivat kyllä hyvin Kingin alkuperäisiä kuvauksia yhtä hahmoa lukuunottamatta, mutta jäivät jotenkin kovin etäisiksi hahmoiksi. Ainoastaan Pennywise jää mieleen, sillä hänen kohdallaan ohjaaja oli keksinyt muutamia hauskoja kommervenkkejä, jotka tekivät hahmosta mieleenpainuvan.

Vaikka henkilöohjaus ei ihan mielekkäämmillään ollutkaan, kerronnallinen ja tekninen kuvaus sen sijaan on paikallaan. Tarina kulkee eteenpäin jouhevasti, eikä missään vaiheessa löydy sellaista otosta, etteikö katsoja olisi selvillä siitä, mitä kuvassa on tarkoitus tapahtua. Ei edes sellaisissa kohdissa, jotka tahallaan koittavat viedä hahmoja ja katsojaa harhaan kauhukuvien luonnissa.

Siitä päästäänkin elokuvan suurimpaan kompastuskiveen, eli kauhuun. Sanon sen suoraan, minua ei pelottanut kertaakaan tämän elokuvan aikana. Sillä toki voi olla tekemistä, että tiesin mitä tarina pitää sisällään, mutta petyin silti, että säikyttely pohjautuu juurikin niihin vanhimpiin elokuvamaailman temppuihin, eli koviin, äkkinäisiin ääniin, nopeasti sätkiviin liikkeisiin ja leikkauksiin. Melkeinpä kaikissa nykykauhuelokuvissa on juurikin nämä samat tehokeinot, eivätkä ne valitettavasti enää toimi. Onneksi makaaberi kuvitus pelastaa sen, mitä pelastettavissa on.

Tästä kompastuksesta huolimatta lähdin teatterista pois hyvin mielin, ja jään odottamaan tulevaa jatko-osaa, jossa Se, ja Häviäjien kerho (pääosan lapset) palaavat Derryyn tekemään Siitä lopullisesti selvää. Itselleni ohjaajatulokas Andy Muschietti teki hyvää jälkeä, ja toivon hänelle menestystä elokuvien ohjaamisen saralla.

Se
Ohjaus: Andy Muschietti
Pääosissa: Jaeden Lieberher, Bill Skarsgård

Man of Steel

Supersankarit ovat tällä hetkellä yksi leffamaailman merkittävimmistä ilmiöistä. Isot sarjakuvayhtiöt Marvel ja DC pumppaavat ulos jatkuvalla syötöllä mitä isompia tuotantoja, ja usein ne myös menestyvät kaupallisesti. Erityisesti Marvel on tehtaillut isoja menestyksiä vuosien varrella, kun taas DC:n merkitys live-action puolella on levännyt miltei kokonaan Batmanin harteilla. Muut elokuvat on järjestään flopanneet niin pahasti ettei niiden päälle ole haluttu lähteä rakentamaan jaettua universumia, jossa kaikki supersankarit voisivat esiintyä keskenään.

Eräs merkittävimmistä DC-tuotannoista 2000-luvulla on ollut Christopher Nolanin ohjaama Batman-trilogia. Suuria summia takonut sarja ei kuitenkaan sopinut ponnahduslaudaksi sekään, koska Nolan halusi pitää elokuvat nimenomaan itsenäisinä teoksina. Uutta Batman-saagaakaan ei tuotantoyhtiö Warner Bros. halunnut lähteä luomaan, joten katse käännettiin DC:n toiseen suuruuteen, Teräsmieheen. Teräsmies seikkaili valkokankaalla 70-luvulla menestyksekkäästi, mutta sen jälkeen menestys on ollut vaisumpaa. Viimeisin elokuva, Superman Returns, vuodelta 2006 alisuoriutui sen verran pahasti, ettei Teräsmiestä oltu sen koomin valkokankailla nähty. Christopher Nolan ja hänen aisaparinsa David S. Goyer esittelivät Warner Brosille uuden käsikirjoituksen, joka otettiin heti tuotantoon. Ohjaajaksi valittiin toimitaelokuvissa menestyksiä ohjannut Zack Snyder, ja tämän myötä Teräsmiehen paluu alkoi.

Man of Steel kertoo Teräsmiehen syntytarinan nykyaikaisemmalla otteella, joten kuvissa nähdään paljon CGI-otoksia sekä tietenkin runsaasti toimintaa. Toiminnan Snyder on osoittanut osaavansa ohjata aiemmin, mutta kerronasta itsestään en ollut varma. Onneksi se huoli osoittautui turhaksi, sillä Man of Steel on tunteikas kasvukertomus itsensä löytämisestä erilaisten ihmisten keskellä. Elokuvan edetessä Clark Kentinä Maapallolla kasvanut Krypton-planeetan viimeinen eloonjäänyt Kal-El oppii hallitsemaan kykyjään, ja lopulta pelastaa Maapallon täydelliseltä tuholta, tullen lopuksi sekä itsensä että ihmisten silmissä Teräsmieheksi.

Pääosaa esittää jäyhäkasvoisesti Henry Cavill, siinä vaiheessa tunnettu lähinnä rooleistaan televisiosarjoissa. Vaikka kasvot pääasiassa ovatkin yksioikeiset, osaa Cavill esittää myös tunteita tarpeen tullen. Elokuvan antagonistia, Kryptonilaista Kenraali Zodia, esittää vähintäänkin yhtä myrtsisti Michael Shannon. Hän on toki uhkaavan näköinen, mutta kovin yksioikoinen pahis. Onneksi hänen syynsä toimia eivät kuitenkaan ole täysin mustavalkoisia. Pätevän suorituksen tekevät myös Russel Crowe Jor-Elinä ja Kevin Costner Johantan Kentinä, molemmat Teräsmiehen isähahmoja erilaisista kodeista.

Elokuvan alkupuolisko on selkeästi draamaan pohjautuvaa kerrontaa, jossa esitellään hahmot ja kuljetetaan juonta eteenpäin, välillä takaumien ja unijaksojenkin voimin. Kun toimintaosiot sitten alkavat, niitä onkin tarjolla sitten runsaammissa määrin. Taistelua tapahtuu niin syrjäisessä Smallvillessä kuin suurkaupunki Metropoliksessakin. Ja molemmissa paikoissa pistetään paikkoja urakalla matalaksi surutta. Erityisesti lopputaistelu Metropoliksessa on tuhon osalta täysin yliammuttu. Onneksi taistelu päätty voimakkaaseen kohtaukseen, jossa Teräsmies joutuu tekemään lopullisen valinnan Kryptonin ja Maan asukkaiden välillä.

Olen nähnyt aiemmat Teräsmies-elokuvat, mutta niistä en erityisemmin pitänyt. Tämän teoksen myötä opin kuitenkin hahmosta niin paljon uusia puolia, että suorastaan rakastuin hahmoon, eikä vähiten Henry Cavillin roolisuorituksen vuoksi, hänet on tarkoitettu Teräsmiehen rooliin. Sinänsä huvittavaa muuten, että Teräsmies on arvoilaan niin periamerikkalainen ettei mitään rajaa, mutta täydellinen näyttelijä on kuitenkin britti.

Man of Steel otettiin vastaan vaihtelevasti, eikä sen menestyskään ollut kaikkien suurimpien odotusten mukainen. Jonkin verran tuottoa kuitenkin tilipussiin tuli, ja Man of Steel käynnisti virallisesti DC Extended Universen, ja tulevat elokuvat pohjautuvat pitkälti niihin tapahtumiin, jotka Man of Steelissä esitetään. Vaikkei trikoihin pukeutuvat supersankarit suosikkigenresi olisikaan, suosittelen silti katsomaan Man of Steelin, tai ainakin sen alkupuoliskon. Kenties innostuksesi voisi herätä, kuten minullekin kävi.

Man of Steel, Warner Bros, 2013
Käsikirjoitus: David S. Goyer
Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Henry Cavill, Amy Adams, Michael Shannon, Kevin Costner, Russel Crowe