keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Xenoblade Chronicles 2



Muistan elävästi sen hetken jolloin minusta tuli roolipelifani. Olin ehkä 11 tai 12, kun katselin pienestä televisiosta kun serkkuni pelasi peliä Final Fantasy VII. Ensimmäinen kosketukseni peliin oli kenties sen pelin sykähdyttävin kohtaus, jonka varmasti kaikki peliä pelanneet muistavat. Sen jälkeen kokeilin vielä itse alkua ja olin täysin myyty.

Final Fantasy vetovoima hyytyi hivenen vuosituhannen vaihteen jälkeen, enkä hetkeen löytänyt sille korvaajaa. Vuonna 2011 Euroopassa julkaistiin Monolith Soft -pelitalon viimeisin roolipeli, Xenoblade Chronicles, joka palautti minut japanilaisten roolipelien hellään huomaan. Ja hyvä niin, koska Monolith Soft teki sen taas.

Kokeiltuaan avoimen maailman tyyliä vuonna 2015 julkaistussa Xenoblade Chronicles X:ssä, ohjaaja Tetsuya Takahashi tiimeineen palaa takaisin ensimmäisen pelin tarinavetoiseen kerrontaan. Maailma on edelleen iso, ja sen eri alueet ovat laajoja, mutta alueet ovat toisistaa erillisiä ja ne tulevat vastaan ennalta määrätyssä järjestyksessä. Alueilta löytyy niin vehreitä nurmikenttiä, hyytäviä talvisia maisemia kuin rutikuivia aavikoitakin. Vaihtelua alueiden välillä on melkoisesti, mutta teemat ovat valitettavasti kovin kliseisiä, varsinkin japanilaisissa peleissä nähtävistä alueista. Onneksi vaihtelevuutta tuovat massiiviset titaanit, joiden selässä (tai jopa sisässä) pelialueet sijaitsevat. On jokseenkin hurmaavaa katsella sinistä horisonttia ja huomata sen vieressä jättiläismäisen titaanin pään, joka liikkuu hyvin aidon näköisesti.

Maailmaa katsellaan Rexin, päätoimisen sukeltajan silmin. Rex matkustaa ympäri maailmaa täyttävää pilvimerta pikkutitaani Grampsin selässä ja elättää itsensä myymällä ylös luotaamiaan muinaisia löydöksiä. Nirkoisilla varoilla elelevä Rex houkutellaan suuren rahasumman turvin tutkimimatkalle pilvimerestä löytyneeseen raunioon. Raunioista hän löytää Pyran, tulta hallinnoivan kuolemattoman olion joka pyytää Rexiä saattajaksi Elysiumiin, joka hänen mukaansa sijaitsee maailmanpuun, pilvimeren keskikohdan huipulla. Rex suostuu, ja maaginen matka läpi maailman alkaa.

Aluksi Rex saa pärjätä taisteluissa omillaan, mutta myöhemmin hänestä tulee Ajuri (Driver), ja hän pystyy kutsumaan kristalleihin suljettuja Teriä (Blade) avukseen taisteluissa. Terien avulla Rex kumppaneineen pystyy luomaan erilaisia iskusarjoja, jotka oikein sarjoitettuna voivat olla erittäin tuhoisia suurimmillekin vihulaisille. Taistelusysteemin ymmärrykseen kului itseltäni jonkin verran aikaa, mutta kun se lopulta klikkasi, niin taistelu oli niin mielenkiintoista etten aina edes halunnut vältellä taisteluja. Viholliset kestävät tässä pelissä runsaasti osumapisteitä, joten iskujen ketjuttaminen tulee todellakin tarpeeseen.

Pelasin pelin läpi lähes kokonaan TV-ruudulla, jolloin jälki oli paikoin henkeäsalpaavan kaunista, paikoitellen tökkivää. Tämä on harmi, koska Nintendon peleissä yleensä on huomattavissa lähes äärimmäinen hionta, jonka ansiosta pelit ovat yleensä sulavia kuin sillit suolakurkuissa. Xenoblade Chronicles 2:n kohdalla ruudunpäivitys häiriintyy paikoitellen selvästi, muttei onneksi häiritsevästi. Ilolla voin todeta myös sen, että kannettavassa muodossa peliä vaivaavat heikennykset eivät haitanneet minun pelihetkiäni millään lailla. Itse asiassa en edes huomannut laadun tippuvan kun konsolin käteeni telakasta nappasin.

Mutta kerrottakoon seuraavaksi itselleni tärkeimmästä elementistä, tarinasta. Japanilaisten roolipelien kerronta on monen kirjavaa, mutta onneksi Takahashi tiimeineen on onnistunut välittämään molempiin tarinavetoisiin tekeleihinsä tunnetta pienen nyyhkyelokuvan verran. Sen lajityypin elokuvista en juuri perusta, enkä juuri tunteile pelejäkään pelatessa. Vaan niin siinä vain kävi, että pariinkin otteeseen pidättelin kyyneliäni tarinan edetessä, sillä niin voimakkaasti samastuin muutamiin hahmoihin. jotka pitkällä tiellä mukaan astuvat. Kovin moni muu peli ei ole tällaiseen kyennyt.

Pelasin pelin läpi englannin kielisellä ääninäyttelyllä. Tarjolla on myös japaninkielinen ääniraita sitä haluaville, joskin se pitää erikseen ladata Switchin kauppapaikalta. Englanninkieliset äänet tekevät roolinsa pääasiassa mallikkaasti, joskin hyylisynkkaa ei ole erikseen englanniksi tehty. Tämä hieman rikkoo immersiota. Parhaan roolin tekee kissamaisena Gormotti-rodun edustaja Nia, jota englanniksi näyttelee minulle entuudestaan tuntematon Catrin-Mai Huw. Sarkastiset lauseet lentelevät erittäin luontevasti kissatytön suusta, ja ne tuntuvat aina osuvan oikeille kohdilleen, voimakkaalla Walesiläisellä aksentilla varustettuna. Rexin roolin vetää brittinäyttelijä Al Weaver, joka ei aina ihan osu jokaisella repliikillään täysin maaliin. Onneksi heikkoja hetkiä on verrattain harvassa, sillä ääninäyteltyjä välivideoita on tarjolla yli 10 tunnin verran.

Mainitsematta ei sovi myöskään jättää voimakasta ääniraitaa, jonka pääarikkitehtina on häärinyt takavuosina erittäin arvostettu Yasunori Mitsuda. Voimakkaat balladit ja tymäkät kitaramäjäykset soivat taustalla lähes taukoamatta, ja siivittävät erityisesti välivideoidan tunnetilaa korkeille siiville.

Olen sanonut jo niin paljon hyvää, etten uskalla sanoa enää kovinkaan paljoa enempää, etten ala kuulostaa rikkinäiseltä levyltä. En tiedä miten, mutta jotenkin vain Monolith Softin peligurut ovat jälleen tehneet jättiläismäisen tarinan, joka naurattaa, liikuttaa ja huvittaa jatkuvasti enemmän. Pelattavaa on paljon, ja pelimekaniikat pullollaan pieni kommervenkkejä, joiden parissa tunnit vierähtävät kuin teininä pussaillessa. Joitakin pelaajia saattaa haitata se, että pelin naishahmot ovat melko... uhkeita muodoiltaan, eikä niitä muotoja välivideoissa ja puheissa myöskään pelätä näyttää. Itse en tätä enää noteerannut muutaman tunnin pelattuani. Luultavasti otin sen jo itsestään selvyytenä, koska pelin tekijät ovat selvästi tietoisia tämän valinnan suhteen.

Palataanpa vielä hetkeksi lapsuuteeni, kun katselin pikkuruudulta Final Fantasyn sykähdyttäviä hetkiä. Kuten jo mainitsin, se oli minulle käännekohta, jonka viitoittamalla tiellä olen edelleen. Näin aikuisena sitä ei osaa katsoa pelejä enää samalla tavalla, mutta tämän tekeleen kanssa minulle tuli erittäin voimakas olo; jos olisin nyt 11-vuotias ja tämä olisi ensimmäinen roolipelini, olisi tämä minulle todennäköisesti yhtä tärkeä peli kuin Final Fantasy VII aikanaan. Sen parempaa kehua en voi japanilaiselle roolipelle antaa.

Ja niin poika tapasi tytön.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti