Detective Pikachu

Pikachu, tuo taistelevien taskuhirviöiden yltiöpäisesti söpöilevä sähköhiiri on tullut vuosien varrella tutuksi miltei jokaisesta mahdollisesta Pokemon-aiheisesta tuotteesta. Peleissä ja animaatiosarjassa söpöilevä jyrsijä saa hieman uudenlaista imagoa osakseen Nintendo 3DS:n pelissä Detective Pikachu, jossa hiirulainen puhuu ihmisten kieltä syvällä raspiäänellä sammaltaen, samalla kun laukoo viisauksia ja siemailee vahvaa mustaa kahvia kuppi toisensa perään.

Kuten nimestä voi hyvin päätellä, Pikachu toimii tällä kertaa salapoliisina, ratkoen Rhyme Cityssä tapahtuvia rikoksia. Pikachu lyöttäytyy yhteen nuoren Tim Goodmanin kanssa. Tim on saapunut juuri Rhyme Cityyn etsimään kadonnutta isäänsä, kun kohtaa karkeasti kohtaloita laukovan kumppaninsa kadulla. Tim huomaa ymmärtävänsä Pikachun puhetta, ja käykin ilmi, että salapoliisimme on Timin isän, Harry Goodmanin, omistama Pokemon. Koska muut ihmiset eivät Pikachun pälätystä ymmärrä, on tämäkin valmis ottamaan Timin aisaparikseen.

Rikoksien selvittäminen alkaakin heti, kun rämäpäinen Aipom varastaa ohikulkijalta medaljongin. Aipom ehtii kadota näkyvistä, joten Pikachu ja Tim ryhtyvät kuulustelemaan ohikulkijoita ja keräämään vihjeitä mahdollisesta totuudesta. Käytännössä pelin koko 9 lukua kestävä tarina koostuu tämänkaltaisista puuhasta. Välillä eteen sattuu pikanappikohtauksia, jossa pitää painaa nappia juuri oikealla hetkellä, ja vihjeiden keruun päätteeksi Pikachu pyytää selvittämään pienen pulman saatuhen vihjeiden perusteella. Peli on selvästi suunniteltu nuoremmille pelaajille, sillä vaikka molemmissa tapahtumista voi epäonnistua, siitä ei koidu minkäänlaista ragaistusta. Yleensä saat yrittää heti perään uudelleen tai peli vain yksinkertaisesti muuttaa hieman tapahtumia, vaikka epäonnistuisiksin. Lopputulos on aina sama, eikä harhateille voi juuri eksyä, sillä Pikachu opastaa oikeaan suuntaan, jos pyörit liian kauan samassa paikassa.

Mitä peli sitten tarjoaa meille vanhemmille pelaajille? Seurattavaa tarinaa löytyy paljon, mutta se on hyvin yksinkertainen, ja yleensä pelaaja keksiikin vastauksen ennen kuin peli antaa edes mahdollisuutta ratkaista pulmaa. Näin ollen silminnäkijöiden kuulustelu voi käydä paikoitellen puuduttavaksi. Hyvää seurattavaa löytyy kuitenkin itse maailmasta, joka on hyvin yksityiskohtainen, ja esittelee ihmisten ja pokemonien suhteen tavalla, jota ei ole peleissä koskaan esitelty. Pelissä ei nimittäin ole yhtäkään Pokemon-kouluttajaa, saati sitten taisteluita, vaan taskuhirviöt ovat ihmisten lemmikkejä, apulaisia ja ystäviä, jotka eivät milloinkaan vietä aikaa Poke-pallossa. Esimerkiksi TV-studiolla vieraillessa hyönteispokemon Yanma on koulutettu kameramieheksi, ja sitä pääsee jopa ohjastamaankin kertaalleen.

Visuaalisesti peli on erittäin hyvän näköinen, kun ottaa huomioon sen olevan 3DS:n peli. Laite on jo parhaat päivänsä nähnyt, ja alkaa näyttää ikäänsä, mutta Detective Pikachu osoittaa, että laitteesta löytyy vielä potkua hieman näyttävämpäänkin grafiikkaan. Jos tulevien Pokemon-pelien visuaalinen anti ottaa tästä oppia, voidaan katsoa pelisarjan ottaneen ison harppauksen eteen päin. Kehtaan jopa väittää, että tässä pelissä katsellaan graafisesti parasta 3DS peliä toistaiseksi.

Musiikki on pääasiassa taustamusiikiksi tarkoitettua. Se sopii tilanteeseen, mutta sen unohtaa melkein heti kun miljöö vaihtuu toiseen. Muutama tunnelmallinen kipalekin pelistä löytyy, mutta kovin muistettavaksi ääniraidaksi tästä ei ole. Sen sijaan äänipuolelle pitää antaa kehu, erityisesti englannin kielisen ääninäyttelyn hoidosta. Hahmot ovat uskottavia, ja näyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti. Äänet sopivat hahmojen ulkonäköön muikeasti, eikä käsikirjoituksessakaan ole valittamisen aihetta, kunhan muistaa pitää kohdeyleisön mielessä.

Tarinan loppuratkaisua en paljasta, mutta sen verran uskaltanen kertoa, että jotain pientä jää auki, että jatko-osa olisi mahdollinen vielä jokin kaunis päivä. Ja onhan se täysin mahdollista, sillä vuonna 2019 julkaistaan kirjoitushetkellä kuvattavana oleva näytelty Detective Pikachu -elokuva. Uskoisin, että elokuvan kylkeen halutaan markkinoida myös peliä, ja sille paras paikkahan olisi Nintendon uusi laite Switch. Jos mielesi ei tylsty helpohkoihin ratkaisuihin, ja kaipaat ajanvietteeksi kevyttä pelattavaa, kannattaa pitää tämä salapoliisiseikkailu mielessä. Toivottavasti mahdolliseen jatko-osaan keksittäisiin jotain mielenkiinoitsempia koukkuja aikuisemmallekin väelle, sillä mahdollisuuksia tässä sarjassa on vaikka mihin.

Lisämainintana kerrottakoon, että pelin kanssa julkaistiin myös tuhdin kokoinen Detective Pikachu amiibo, jonka avulla saat nähtäväksesi vielä enemmän Pikachun ääninäyteltyjä välivideoita.

Kehittäjä: Creatures Inc
Julkaisija: The Pokemon Company

Xenoblade Chronicles 2

Muistan elävästi sen hetken jolloin minusta tuli roolipelifani. Olin ehkä 11 tai 12, kun katselin pienestä televisiosta kun serkkuni pelasi peliä Final Fantasy VII. Ensimmäinen kosketukseni peliin oli kenties sen pelin sykähdyttävin kohtaus, jonka varmasti kaikki peliä pelanneet muistavat. Sen jälkeen kokeilin vielä itse alkua ja olin täysin myyty.

Final Fantasy vetovoima hyytyi hivenen vuosituhannen vaihteen jälkeen, enkä hetkeen löytänyt sille korvaajaa. Vuonna 2011 Euroopassa julkaistiin Monolith Soft -pelitalon viimeisin roolipeli, Xenoblade Chronicles, joka palautti minut japanilaisten roolipelien hellään huomaan. Ja hyvä niin, koska Monolith Soft teki sen taas.

Kokeiltuaan avoimen maailman tyyliä vuonna 2015 julkaistussa Xenoblade Chronicles X:ssä, ohjaaja Tetsuya Takahashi tiimeineen palaa takaisin ensimmäisen pelin tarinavetoiseen kerrontaan. Maailma on edelleen iso, ja sen eri alueet ovat laajoja, mutta alueet ovat toisistaa erillisiä ja ne tulevat vastaan ennalta määrätyssä järjestyksessä. Alueilta löytyy niin vehreitä nurmikenttiä, hyytäviä talvisia maisemia kuin rutikuivia aavikoitakin. Vaihtelua alueiden välillä on melkoisesti, mutta teemat ovat valitettavasti kovin kliseisiä, varsinkin japanilaisissa peleissä nähtävistä alueista. Onneksi vaihtelevuutta tuovat massiiviset titaanit, joiden selässä (tai jopa sisässä) pelialueet sijaitsevat. On jokseenkin hurmaavaa katsella sinistä horisonttia ja huomata sen vieressä jättiläismäisen titaanin pään, joka liikkuu hyvin aidon näköisesti.

Maailmaa katsellaan Rexin, päätoimisen sukeltajan silmin. Rex matkustaa ympäri maailmaa täyttävää pilvimerta pikkutitaani Grampsin selässä ja elättää itsensä myymällä ylös luotaamiaan muinaisia löydöksiä. Nirkoisilla varoilla elelevä Rex houkutellaan suuren rahasumman turvin tutkimimatkalle pilvimerestä löytyneeseen raunioon. Raunioista hän löytää Pyran, tulta hallinnoivan kuolemattoman olion joka pyytää Rexiä saattajaksi Elysiumiin, joka hänen mukaansa sijaitsee maailmanpuun, pilvimeren keskikohdan huipulla. Rex suostuu, ja maaginen matka läpi maailman alkaa.

Aluksi Rex saa pärjätä taisteluissa omillaan, mutta myöhemmin hänestä tulee Ajuri (Driver), ja hän pystyy kutsumaan kristalleihin suljettuja Teriä (Blade) avukseen taisteluissa. Terien avulla Rex kumppaneineen pystyy luomaan erilaisia iskusarjoja, jotka oikein sarjoitettuna voivat olla erittäin tuhoisia suurimmillekin vihulaisille. Taistelusysteemin ymmärrykseen kului itseltäni jonkin verran aikaa, mutta kun se lopulta klikkasi, niin taistelu oli niin mielenkiintoista etten aina edes halunnut vältellä taisteluja. Viholliset kestävät tässä pelissä runsaasti osumapisteitä, joten iskujen ketjuttaminen tulee todellakin tarpeeseen.

Pelasin pelin läpi lähes kokonaan TV-ruudulla, jolloin jälki oli paikoin henkeäsalpaavan kaunista, paikoitellen tökkivää. Tämä on harmi, koska Nintendon peleissä yleensä on huomattavissa lähes äärimmäinen hionta, jonka ansiosta pelit ovat yleensä sulavia kuin sillit suolakurkuissa. Xenoblade Chronicles 2:n kohdalla ruudunpäivitys häiriintyy paikoitellen selvästi, muttei onneksi häiritsevästi. Ilolla voin todeta myös sen, että kannettavassa muodossa peliä vaivaavat heikennykset eivät haitanneet minun pelihetkiäni millään lailla. Itse asiassa en edes huomannut laadun tippuvan kun konsolin käteeni telakasta nappasin.

Mutta kerrottakoon seuraavaksi itselleni tärkeimmästä elementistä, tarinasta. Japanilaisten roolipelien kerronta on monen kirjavaa, mutta onneksi Takahashi tiimeineen on onnistunut välittämään molempiin tarinavetoisiin tekeleihinsä tunnetta pienen nyyhkyelokuvan verran. Sen lajityypin elokuvista en juuri perusta, enkä juuri tunteile pelejäkään pelatessa. Vaan niin siinä vain kävi, että pariinkin otteeseen pidättelin kyyneliäni tarinan edetessä, sillä niin voimakkaasti samastuin muutamiin hahmoihin. jotka pitkällä tiellä mukaan astuvat. Kovin moni muu peli ei ole tällaiseen kyennyt.

Pelasin pelin läpi englannin kielisellä ääninäyttelyllä. Tarjolla on myös japaninkielinen ääniraita sitä haluaville, joskin se pitää erikseen ladata Switchin kauppapaikalta. Englanninkieliset äänet tekevät roolinsa pääasiassa mallikkaasti, joskin hyylisynkkaa ei ole erikseen englanniksi tehty. Tämä hieman rikkoo immersiota. Parhaan roolin tekee kissamaisena Gormotti-rodun edustaja Nia, jota englanniksi näyttelee minulle entuudestaan tuntematon Catrin-Mai Huw. Sarkastiset lauseet lentelevät erittäin luontevasti kissatytön suusta, ja ne tuntuvat aina osuvan oikeille kohdilleen, voimakkaalla Walesiläisellä aksentilla varustettuna. Rexin roolin vetää brittinäyttelijä Al Weaver, joka ei aina ihan osu jokaisella repliikillään täysin maaliin. Onneksi heikkoja hetkiä on verrattain harvassa, sillä ääninäyteltyjä välivideoita on tarjolla yli 10 tunnin verran.

Mainitsematta ei sovi myöskään jättää voimakasta ääniraitaa, jonka pääarikkitehtina on häärinyt takavuosina erittäin arvostettu Yasunori Mitsuda. Voimakkaat balladit ja tymäkät kitaramäjäykset soivat taustalla lähes taukoamatta, ja siivittävät erityisesti välivideoidan tunnetilaa korkeille siiville.

Olen sanonut jo niin paljon hyvää, etten uskalla sanoa enää kovinkaan paljoa enempää, etten ala kuulostaa rikkinäiseltä levyltä. En tiedä miten, mutta jotenkin vain Monolith Softin peligurut ovat jälleen tehneet jättiläismäisen tarinan, joka naurattaa, liikuttaa ja huvittaa jatkuvasti enemmän. Pelattavaa on paljon, ja pelimekaniikat pullollaan pieni kommervenkkejä, joiden parissa tunnit vierähtävät kuin teininä pussaillessa. Joitakin pelaajia saattaa haitata se, että pelin naishahmot ovat melko... uhkeita muodoiltaan, eikä niitä muotoja välivideoissa ja puheissa myöskään pelätä näyttää. Itse en tätä enää noteerannut muutaman tunnin pelattuani. Luultavasti otin sen jo itsestään selvyytenä, koska pelin tekijät ovat selvästi tietoisia tämän valinnan suhteen.

Palataanpa vielä hetkeksi lapsuuteeni, kun katselin pikkuruudulta Final Fantasyn sykähdyttäviä hetkiä. Kuten jo mainitsin, se oli minulle käännekohta, jonka viitoittamalla tiellä olen edelleen. Näin aikuisena sitä ei osaa katsoa pelejä enää samalla tavalla, mutta tämän tekeleen kanssa minulle tuli erittäin voimakas olo; jos olisin nyt 11-vuotias ja tämä olisi ensimmäinen roolipelini, olisi tämä minulle todennäköisesti yhtä tärkeä peli kuin Final Fantasy VII aikanaan. Sen parempaa kehua en voi japanilaiselle roolipelle antaa.

Ja niin poika tapasi tytön.

Super Mario Odyssey

Mario, tuo pastaa pureskeleva (ex)-putkimies Brooklynista on viehättänyt monilukuista videopelikansaa jo yli 35 vuoden ajan. Mario on seikkaillut niin kaksiulotteisissa tasohyppelyissä, kuin kolmiulotteisissa avoimissa seikkailuissakin. Menestys on tasoloikkien kohdalla ollut lähes joka kerta taattu, mutta pelityyli on muuttunut useaankin kertaan matkan varrella. Armon vuonna 2017 Mario lähtee matkan sijaan odysseialle, ja vähemmän yllättäen lämmitti tämänkin vanhan parran sydämen.

Vuonna 1996 Mario siirtyi ensimmäistä kertaa kolmiulotteiseen maailman pelissä Super Mario 64 ja loi samalla pohjan tuleville samantyyppisille peleille. Vuonna 2002 julkaistu samaa kaavaa mukaileva Super Mario Sunshine osoittautui monille sen luokan pettymykseksi, että Ninteno otti tähän tyyliin pesäeroa tehden avoimista maailmoistaa selkeästi lineaarisempia. Super Mario Odyssey palaa pitkän tauon jälkeen takaisin avoimempaan esineiden keräilytyyliin, ja pistääkin siinä heti turbovaihteen silmään.

Super Mario Odysseyn keräilykohteena ovat voimakuut, joiden avulla Mario pystyy antamaan ilmalaivalleen, Odysseylle, lisää tehoa matkustamaan uusiin maailmoihin. Syyn seikkailulle tarjoaa tuttuun tapaan kuningas Bowser Koopa, joka on kidnapannut prinsessa Peachin viedäkseen tämän vihille. Marion seikkailussa häntä auttaa hatuksi muuntautuva henkiolento Cappy. Hatuksi muuntautumisen lisäksi Cappy taitaa myös vihollisten, eläinten ja esineiden hallitsemisen. Marion heittäessä vihollista hatullaan, Mario siirtyy hengenomaisesti kohteen sisään, ja näin saa pahaa-aavistamattoman eliön voimat.

Vaikka Mario-pelit eivät tarinallaan loistakaan, on niiden pelattavuus ollut aina täyttä rautaa. Marion ohjaaminen on vaivatonta, ja ohjaus tottelee pelaajan napin painalluksia mallikkaasti. Liikeohjausta arastavat pelaajat joutuvat hieman pettymään, sillä jotkut erikoisliikkeet vaativat toteutukseensa pientä ranneliikettä, ja tämä onnistuu luonnollisesti vain Switchin Joy-Con -ohjaimet. Onneksi nämä liikkeet eivät ole välttämättömiä pelin selvittämiseen, ja ohjaamiseen voi käyttää myös Switchin perinteisempää Pro Controlleria.

Graafinen toteutus ja taidetyyli ovat luokkaa, johon vain Nintendo pystyy. Vaikka Switch ei olekaan mikään maailman tyylikkäin tykkikone, on Super Mario Odyssey siitäkin huolimatta upean näköistä katselavaa. Pelin maailmat ovat veikeän värikkäitä ja täynnä yksityiskohtia, jotka jäävät helposti huomaamatta kaiken hypittävän ja pompittavan keskellä. Hahmot ovat mukavaa vaihtelua länsimaiseen harmaanruskeaan maailmaan, jossa seikkailee keski-ikäinen, lyhythiuksinen lihaksikas äijänköriläs. Tekninen puolikin on hallussa, sillä peli pyörii vaikuttavasti 60 kuvaa sekunnissa dynaamisen kuvatarkkuuden turvin. En huomannut pelisessioissani kuvan epätarkentumista missään vaiheessa, ja ruudunpäivityskin putosi normin alle hyvin harvoin.

Marion äänimaailmasta vastaa edelleen hilpeästi huudahteleva Charles Martinet, joka ei näytä millään kyllästyvän Mario näyttelemiseen (eikä pelien promoamiseen). Musiikkipuolella sen sijaan on koettu muutoksia aiempiin peleihin, ja taustamusiikista vastaa Nintendon oma House-bändi jatsahtavilla soundeillaan. Tällä kertaa myös teemabiisi on laulettu, ja pirteistä vokaaleista vastaa ääninäyttelijä Kate Higgins.

Ylistyssanoja voisi hyvinkin jatkaa loputtomiin, mutta Marion kohdalla se on yleensä pikemminkin normi kuin poikkeus. Nintendo on on jälleen onnistunut luomaan ajattoman seikkailun, jonka parissa tunnit vierähtävät kuin unessa. Tämä kilpailee Zeldan kanssa tämän vuoden parhaan pelin tittelistä varmasti monien pelaajien mielessä.