Wonder Woman

Naiset ovat supersankarielokuvissa usein saaneet tyytyä sivuosaan, ja silloinkin kun heille aikaa parrasvaloissa suodaan, on tuloksena yleensä heikko esitys, joka unohtuu melko pian julkaisunsa jälkeen. Voidaan sanoa, että Margot Robbien esittämä Harley Quinn oli Suicide Squadin säkenöivin tähti, mutta suuren hahmogallerian ansiosta hänelle ei voitane kunniaa koko elokuvan kantamisesta suoda.

DC ja Warner Bros. päättivät kuitenkin yrittää. Sarjakuvamaailmassa lähes Teräsmiehen ja Batmanin veroinen hahmo Ihmenainen sai oman sooloelokuvansa esiinnyttyään esnin sivuosassa Batman V. Superman -elokuvassa. Näyttelijä Gal Gadot oli saanut jo aiemmasta esiintymisestään kiitosta, mutta skeptisyys naissankaria kohtaan olivat edelleen korkealla, varsinkin sen jälkeen kun ohjaajaksi pestattiin vain yhden pitkän elokuvan aiemmin ohjannut Patty Jenkins. Vaan miten voivatkaan ennakko-odotukset osoittautua näin vääriksi?

Wonder Woman on nimittäin uskomattoman tyylikäs ja vaikuttava elokuva, ja onkin allekirjoittaneen suosikkielokuva vuodelta 2017. Ahmin jo elokuva trailereita koko alkuvuoden, ja odotus kesää kohden tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Kun lopulta näin elokuvan valkokankaalla, loksahtivat leukani auki muutamaan otteeseen. Se on minunlaiselleni viilipytylle paljon.

Ettei tämä koko arvostelu menisi täysin fanipoikamaiseksi suitsutukseksi, niin kerrotaanpa elokuvasta hiemna. Tarina sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle, ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Ihmisiltä salattua Themysciran paratiisisaarta asuttavat amatsonit, hurjat soturinaiset, jotka ovat pitkän elämänsä pyhittäneet taisteluun, jos kauan sitten kukistettu sodanjumala Ares vielä palaisi takaisin ihmiskuntaa piinaamaan. Amatsonien kuningattaren tytär Diana kouluttautuu myös soturiksi äitinsä vastustuksesta huolimatta. Kun saarelle eksyy yhdysvaltalainen vakooja Steve Trevor perässään saksalaisjoukkio, päättää Diana sodan julmuuden nähdessään lähteä etsimään sodan jumalaa ihmisten maailmasta.

Tarina on sinänsä yksinkertainen ja noudattaa tuttuja kaavoja, mutta Jenkinsin henkilöohjauksen takia hahmot välittyvät katsojalle läheisinä ja aitoina. Gal Gadotin suoritus pistää vielä BvS:ää paremmaksi, ja hänen kemiansa valkokankaalla sulautuvat loistavasti miespääosaa esittävän Chris Pinen kanssa. Tämä ei liene yllätys, kun miettii Jenkinsin aiempaa tuotantoa. Vaikka hänen ainoa pitkä elokuvansa onkin vuonna 2003 julkaistu Monster, myönnettiin sen elokuvan pääosasta Charlize Theronille Oscar-pysti. Jenkins pystyy jotenkin puristamaan näyttelijöistä hyvinkin omaksuttavia tunteita. Sivuosan esittäjät on valittu hyvin, jopa yllätyksellisesti, sillä vaikka juoni melko voimakkaasti alleviivaa erästä juonenkäännettä, on se silti yllättävä lopulta vastaan tullessaan, kiitos antagonistien esittäjien luonteikkuuden.

Puhun harvemmin musiikista, mutta tällä kertaa haluan antaa sille erikoismaininnan. Rupert Gregson-Williams osuu työssaan tismalleen oikeisiin nuotteihin, tuoden kohtauksiin voimakkaita tunnelatauksia juuri silloin, kun niitä tarvitaan. Esimerkiksi elokuvan pysähdyttävin kohtaus Ei-kenenkään maalla on oppikirjaesimerkki siitä, miten kameratyöskentely, ohjaus ja musiikki toimivat täydellisessä harmoniassa.

Jos antaisin tässä blogissa tähtiä, harkitsisin tässä vaiheessa antavani enemmän tähtiä, kuin asteikko sallii. Pidän kuitenkin edelleen kiinni siitä, että arvio itsessään on tärkeämpää kuin lopussa tiivistelynomaisesti kiikkuvat pallukat. Wonder Woman viitoittaa tietä tuleville genren naistähdille, jotka toivottavasti onnistuvat yhtä hyvin kuin Jenkins kumppaneineen tässä filmissä. Jatko-osaa jo innokkaasti odotellen.

Ohjaus: Patty Jenkins
Pääosissa: Gal Gadot, Chris Pine, Robin Wright, Danny Huston, David Thewlis