Aquaman

Vuonna 2017 julkaistu DC-hahmojen kokoomaelokuva Justice League ei varmasti ollut sitä, mita tuotanto tai edes katsojat kuvittelivat. Kahden eri ohjaajan, ja studiopomojen toiveiden yhteen kasaama teos oli kovin huteran oloisesti koottu, eikä se katsojiakaan erityisemmin lippuluukuilla kiinnostanut. Joidenkin kyynikkojen odotusten vastaisesti DC:n elokuvamylly ei kuihtunutkaan, mutta pienen paussin julkaisija Warner Bros. kuitenkin halusi pitää. Justice Leaguen julkaisun aikaan ohjaaja James Wan oli jo saanut Aquamanin kuvaukset valmiiksi, mutta elokuva vietti jälkituotannossa yli vuoden. Vuoden odotus palkittiin lopulta joulukuussa 2018, kun vedenalainen spektaakkeli lopulta saapui markkinoille. Ja mikäli ette ole elokuvaa vielä nähneet, tehkää itsellenne palvelus, ja katsokaa elokuva isolta kankaalta, sen se on vähintään ansainnut.

Vimeistä lausetta pitänee hieman selventää. Merkittävä osa Aquamanin tapahtumista sijoittaa veden alle, eikä budjetissa ole säästelty visuaalisten efektien kanssa. Vedenalainen maailma on todella kaunis, värikäs ja viehättävä paikka. Kävin katsomassa elokuvan Finnkinon Scape-salissa, 3D:nä. Näinä aikoina väitetään 3D:n hiipuvan ja niin se kotioloissa vaikuttaa tekevänkin. Elokuvateatteripuolella sen sijaan kolmiulotteisia elokuvia näkee edelleen kohtalaisen usein, ja tämä jos mikä on omiaan oikeuttamaan kakkuloiden käytön. Atlantiksen uljas maailma esiintyy kolmiulotteisessa maailmassa edukseen, jolloin elokuvaan on entistä helpompi upota ja antaa tarinan viedä itseään eteenpäin. Tarina itsessään on hyvin yksinkertainen: kahdessa eri maailmassa (venealainen ja vedenpäällinen) syntyneet ja kasvaneet velipuolet kohtaavat toisensa erimielisyyksiensä vuoksi. Tarina on kerrottu useasti, eikä ole tälläkään kertaa erityisen yllättävä. Onneksi elokuvantekijät ovat tehneet paljon oikein, jotta tarinaa olisi mukava seurata.

Kameratyöskentely on vailla vertaansa. Olen nähnyt monta toimintaelokuvaa, mutta monikaan, kenties yksikään, ei pääse kameratyöskentelyssä Aquamanin tasolle. Monet toimintakohtaukset (ja niitä on kuulkaa paljon) sisältävät pitkiä, ja hankalan näköisiä kamera-ajoja, jotka on jollain ihmeen kaupalla saatu toimimaan. Pontta tuovat myös upeasti animoitu vedenalainen maailma kaikkine myyttisine olentoineen ja teknologioineen. Wan on efektiryhmineen marssittanut valkokankaalle kaiken taitonsa, eikä lopputulosta pysty mitenkään väittämään laimean näköiseksi. Vedenalaista maailmaa ei ole aiemmin elokuvan historiassa esitelty näin laajasti ja kauniisti; vedenalainen Atlantis on värikäs, ja mielikuvituksellinen maa, jossa ihmeteltävää riittää niin katsojille kuin sinne ensi kertaa saapuvalle Arthur Curryllekin.

Vesimiehemme Arthur Curry, jota esittää kaikkien, erityisesti kauniimman sukupuolen, rakastama karvanaama Jason Momoa tapaa ryyppyreissunsa päätteeksi kuvankauniin Meran (Amber Heard), joka koittaa varoittaa Arthuria vedenalaiselta invaasiolta. Arthurin velipuoli Orm, on noussut Atlantiksen valtaistuimelle, ja aikoo  julistaa sodan pintakansalle merten roskaamisen takia. Hän aikoo yhdistää merenalaiset heimot ja julistautua kuninkaaksi, Merimestariksi, hinnalla millä hyvänsä, ja käyttääkin niin diplomatiaa kuin kiristystä ja väkivaltaakin päämääriensä toteuttamiseksi. Estääkseen Ormin suunitelmat, on Arthurin yhdessä Meran kanssa etsittävä käsiinsä kuningas Atlanin kolmikärki, jota legendojen mukaan pystyy käyttämään vain oikea kuningas.

Näyttelijät suorittavat uskottavasti roolinsa, ja jopa hoopoilut onnistuvat ilman myötähäpeän tunteita, vaikka ehkä sellaisille joissain kukkiensyöntivitseissä olisikin ollut tarvetta. Vitsejä tulee vastaan useasti, mutta vakavalla naamallakin osataan välillä näytellä. Näyttelijöillä ei taatusti ole ollut helppoa roikkua vaijereista päivät pitkät vihreässä huoneessa näytellen ratsastavansa hailla tai merihevosella tai milloin milläkin. Luultavasti myös puhumiskohtaukset on jouduttu kuvaamaan vaijereiden avulla, sillä vedenalainen leijaileminen on läsnä lähes koko ajan.

Tätä arvostelua kirjoitettaessa Aquaman on jo noussut yhdeksi parhaiten lippuluukuilla menestyneistä DC-elokuvista ikinä, mikä on sinänsä pienoinen saavutus ottaen huomioon kuinka ala-arvoisessa asemassa hahmo on vuosikymmenten ajan ollut. Toisaalta en ihmettele suosiota: erityisesti Kiinassa ohjaaja James Wan on erityisen suosittu ja siellä Aquamanin tuotot ovatkin olleet merkittävän korkeita. Tämä antaa hyvän lähtökohdan DC:n hahmojen mahdolliselle uudelle nousulle. Odottelen jo vesi kielellä.

Mary ja noidankukka

Pitkään kesti Studio Ghiblin kausi merkittävimpänä japanilaisena animaatiotalona. Kun firman johtotähti Hayao Miyazaki jäi vuosien vehkaamisen jälkeen eläkkeelle, otti studiokin uuden suuntauksen ja luopui ainakin toistaiseksi pitkistä animaatioelokuvista kokonaan, keskittyen avustamaan muita studioita animaatiossa ja TV-sarjojen tekemisessä. Yksi Ghiblin merkittävimmistä uuden polven ohjaajista, Hiromasa Yonebayashi, aavisti aikansa tulleen ja otti mukaansa tukun luottomiehiään uuden studion perustamista varten. Aluksi Studio Ponoc kuittasi laskunsa mainoksilla, mutta vuonna 2017 se julkaisi ensimmäisen pitkän animaatioelokuvansa: Mary ja noidankukka. Ghiblimäisyys on huomattavissa heti ensimmäisestä kuvasta lähtien.

Näyttääkö tutulta? Jopa firman logo elokuvan alussa jäljittelee Ghiblin käyttämää Totoro-kuvaa. No mutta, jätetäänpä vertailu entiseen ahjoon, ja keskitytään siihen mitä tarjolla on nyt. Mary ja noidankukka perustuu Mary Stewartin vuonna 1971 julkaistuun romaaniin Pikku noitaluuta. Tarinan alussa vilkas ja äänekäs Mary löytää itsensä verkkaisesta maaseudun tohinasta, jossa hän kokee olonsa tylsistyneeksi, ja tarttuu mitä suurimmalla vimmalla mihin tahansa työhön. Valitettavasti hän saa toilailuillaan aikaiseksi lähinnä harmia, mutta onneksi hänen ymmärtäväinen isotätinsä sietää häntä hymyssä suin. Eräänä päivänä seikkaillessaan metsässä Mary löytää erikoisen kukan ja luudan, joka herää eloon ja kuljettaa Maryn pilvien yläpuolelle noitakouluun. Noidankukkana tunnettu kasvi on näet harvinainen voimanlähde noidille, ja niinpä Mary joutuu keskelle vuosikausia jatkunutta selkkausta, josta ei mielikuvitusta puutu.

Yonebayashin aiemmat ohjaukset (Kätkijät sekä Marnie - tyttö ikkunassa) suoraan sanoen poksahtivat valkokankaalta esiin runsaan, suoranaisesti räikeän värimaailmansa myötä. Yonebayashin tyyli on edelleen selkeästi nähtävissä, mutta onneksi Kätkijöiden kaltaisesti värimaailmasta on nähtävissä hieman hillitympi versio. Silmätkin kiittävät. Animaatio on rikasta ja yksityiskohtaista, selvästi tehty taitavien tekijöiden käsissä. Mitä mielikuvituksellimmat kommervenkit osuvat etsivän silmään taustalta, kun hieman katsoo päähahmoista sivuun. Valitettavasti mikään noista taustoista ei palvele tarinaa, vaan on nähtävissä ihan vain ulkonäön vuoksi.

Animaatio on myös elokuvan vahvin tekijä. Tarina näet etenee verkkaisesti kuin se kuuluisa mummo lumessa, eikä meinaa päästä millään vauhtiin, vaikka alkukohtauksessa vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaakin. Ja kun elokuvassakin päästään lopultakin itse asiaan, ollaan juonessa jahkailtu jo niin paljon, etteivät ehkä hivenen ennalta arvattavatkin juonenkäänteet jaksa enää yllättää. Klassinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu esitetään hyvin mustavalkoisesti, vaikka loppujen lopuksi päähenkilöille ei vaaroista huolimatta käy kuinkaan. Tai ainakaan sitä ei mainita suoraan. Musiikistakaan en muista edes pienintä melodianpätkää, mikä on harmi, sillä japanilaiset ovat itselle osoittautuneet mitä mainioimmiksi elokuva- ja videopelisäveltäjiksi.

Studio Ponocin esikoinen jää valitettavasti torsoksi, jonka katsoo kerran, mutta jahkailevan kerronnan vuoksi sitä ei halua toistamiseen ainakaan ihan heti katsoa. Animoinnin arvostajat löytävät tästä varmasti mielenkiintoisia koukkuja, varsinkin käsin piirretyn animaation ystävät. Perinteisen animaation ja CGI:n yhteistyö on paikoitellen hiottu niin sopivaksi, että niitä katsellessa ei voi kuin ihastella. Mutta jos elokuvalla ei ole muuta mielekästi tarjottavaa lienee parasta miettiä uudelleen sitä, mihin budjetin käyttää.