Se

Stephen Kingin teoksiin pohjautuvia sovituksia löytyy kuin sieniä sateella, ja sienten tapaan, myös niiden laatu on monenkirjavaa. Kovin montaa niistä ei voi kutsua elokuvauksen merkkiteoksiksi, vaikka lähdeteos huikea olisikin (lukekaa vaikka arvioni Mustasta tornista), mutta jotkut ovat osuneet oikeaan. Se ilmestyi alun perin kirjana vuonna 1986 ja siitä tuli nopeasti jättimenestys. Vuonna 1990 Warner Bros. Television hankki oikeudet kirjan filmatisointiin, ja aiheesta saatiin aikaiseksi kaupallisesti hyvin menestynyt kaksiosainen minisarja. Vuonna 2017, 31 vuotta romaanin julkaisun jälkeen, Se saa lopultakin sovituksen valkokankaalle, ja se onnistuukin pyrkimyksissään kohtalaisen hyvin.

Elokuvasovitus seuraa melko uskollisesti teoksen lapsi-osuutta. Seitsemän vähemmän suosittua nörttiä lyöttäytyy yhteen muutamien sattumankauppojen kautta, samalla kun he kokevat ennenäkemättömiä kauhuja ja pakenevat kiusaajiaan. Näyttelijät hoitavat työnsä laadukkaasti ja uskottavasti, ainoastaa käsikirjoitus jättää hahmot hivenen etäisiksi, koska aikaa heidän esittelemiseensä ei juuri käytetä aikaa. Esimerkiksi yhden hahmon nimi mainitaan vasta elokuvan loppupuolella, enkä meinannut kuollaksenikaan muistaa hahmon nimeä, vaikka kirjan olenkin pariin kertaan lukenut.

Kuten alkuperäisessä teoksessakin, Derryn pikkukaupungissa alkaa kadota lapsia, ja monet heistä löytyvät kuolleena. Pääseitsikolle käy nopeasti selväksi, että myös he ovat vaarassa, kun he yksi toisensa jälkeen kohtaavat kovin elävän oloisia kauhukuvia, yleensä ammennettuna heidän omista peloistaan ja heikkouksistaan. Enemmin tai myöhemmin kauhu ottaa jokaisen kohdalla pellen ulkomuodon, ja koska heikot ja sorretut pitävät yhtä, he jakavat myös pelkonsa keskenään. Heidän nokkamiehensä Bill Denbrough johtaa ryhmän taisteluun muotoa muuttavaa demonia vastaan. Demonin nimi on Se.

Pääosissa esiintyvät Jaeden Lieberher Bill Denbroughina ja Bill Skarsgård Pennywisena. He hoitavat roolinsa osuvasti, joskin Lieberheriltä olisivin toivonut hieman monipuolisempaa naamaa. En tunnistanut näitä kahta näyttelijää nimeltä, ja muutkin ovat minulle tuikituntemattomia. Heistä on hankala sanoa mitään; he olivat lähes koko ajan ruudussa, mutta en muista heistä siltikään juuri mitään erityistä. He vastasivat kyllä hyvin Kingin alkuperäisiä kuvauksia yhtä hahmoa lukuunottamatta, mutta jäivät jotenkin kovin etäisiksi hahmoiksi. Ainoastaan Pennywise jää mieleen, sillä hänen kohdallaan ohjaaja oli keksinyt muutamia hauskoja kommervenkkejä, jotka tekivät hahmosta mieleenpainuvan.

Vaikka henkilöohjaus ei ihan mielekkäämmillään ollutkaan, kerronnallinen ja tekninen kuvaus sen sijaan on paikallaan. Tarina kulkee eteenpäin jouhevasti, eikä missään vaiheessa löydy sellaista otosta, etteikö katsoja olisi selvillä siitä, mitä kuvassa on tarkoitus tapahtua. Ei edes sellaisissa kohdissa, jotka tahallaan koittavat viedä hahmoja ja katsojaa harhaan kauhukuvien luonnissa.

Siitä päästäänkin elokuvan suurimpaan kompastuskiveen, eli kauhuun. Sanon sen suoraan, minua ei pelottanut kertaakaan tämän elokuvan aikana. Sillä toki voi olla tekemistä, että tiesin mitä tarina pitää sisällään, mutta petyin silti, että säikyttely pohjautuu juurikin niihin vanhimpiin elokuvamaailman temppuihin, eli koviin, äkkinäisiin ääniin, nopeasti sätkiviin liikkeisiin ja leikkauksiin. Melkeinpä kaikissa nykykauhuelokuvissa on juurikin nämä samat tehokeinot, eivätkä ne valitettavasti enää toimi. Onneksi makaaberi kuvitus pelastaa sen, mitä pelastettavissa on.

Tästä kompastuksesta huolimatta lähdin teatterista pois hyvin mielin, ja jään odottamaan tulevaa jatko-osaa, jossa Se, ja Häviäjien kerho (pääosan lapset) palaavat Derryyn tekemään Siitä lopullisesti selvää. Itselleni ohjaajatulokas Andy Muschietti teki hyvää jälkeä, ja toivon hänelle menestystä elokuvien ohjaamisen saralla.

Se
Ohjaus: Andy Muschietti
Pääosissa: Jaeden Lieberher, Bill Skarsgård