SHAZAM!

"Pääasia, että on kivvaa" tokaisi Spede takavuosina televisio-ohjelmastaan. Viime vuosina myös supersankarielokuvien yleisö on todennut saman. Synkät, huumorittomat supersankarielokuvat ovat jääneet rutkasti värikkäiden ja vitsikkäiden kollegoidensa varjoon. Tämän päivän supersanakrielokuvat tarjoavat isoja spektaakkeleja, joita tehdään isolla rahalla ja markkinoidaan vielä isommalla. Hieman yllättäen DC päätti tehdä asiat täysin toisella tavalla: otetaan käsittelyyn  hieman tuntemattomampi supersankari, esitetään hänen syntytarinansa pienellä budjetilla ja katsotaan kuinka käy. Tässä vaiheessa rahallista kannattavuutta riskille ei voi vielä sanoa varmaksi, mutta lopputuloksena on hauska ja sydämellinen toimintaseikkailu, jonka parissa viihtyy vanhempikin.

Alun perin Fawcett Comicsin julkaisema, sittemmin DC:n omistukseen siirtynyt Shazam-hahmo, on kokenut monia muitakin muutoksia uransa varrella. Alun perin Kapteeni Marvel -nimellä tunnettu hahmo koki kurjan kuoleman Fawcettin ja DC:n välisissä oikeustoimissa, mikä jätti tavaramerkin pitkäksi ajaksi unholaan. Tällä välillä kilpaileva sarjakuvakustantamo Marvel nappasi nimimerkin omaan käyttöönsä, ja nykyään heillä onkin samanniminen hahmo niin sarjiksissa kuin muussakin mediassa. Tietenkin hahmojen taustat ovat täysin erilaisia, onneksi Shazam pääsee edukseen myös tässä.

Tarina kertoo nuoresta orpopojasta nimeltä Billy Batson, jolla on vaikeaa. Hän hukkasi kolmevuotiaana äitinsä huvipuistossa ja on etsinyt tätä siitä lähtien, karaten milloin mistäkin sijoituskodista. Philadelphiaan eksyttyään Billy päätyy jälleen uuteen sijoituskotiin, jossa hän tapaa mitä erikoisemman köörin sijoituslapsia. Erityisesti rampautunut Freddy Freeman tulee hänelle tutuksi. Eräänä päivänä Billy joutuu kesken päivän omituiseen paikkaan, jossa hän kohtaa Shazam-velhon, joka etsii puhdassydämistä ihmistä taistelijakseen pahuuden voimia vastaan. Sanomalla nimen taikasanana, Billy saa lähes Teräsmiehen veroiset supervoimat ja muuttuu aikuisen näköiseksi punapukuiseksi supersankariksi.

Tästä hauskanpito vasta alkaakin. Freddyn kanssa Billy kokeilee voimiaan erilaisten testien kautta. Kommelluksilta ei tietenkään vältytä matkan varrella ja pian Billy onkin kaupunkinsa julkkis esitellessään voimiaan julkisesti. Hän saa kuitenkin itsetunnolleen pahan kolauksen, kun hänet yhyttää kateellinen tohtori Thaddeus Sivana, joka oli Billy tapaan ehdolla Shazamin taistelijaksi, mutta tuli hyllytetyksi.

Hyvä vastaan paha -asetelmä on siis tällä kertaa kovin mustavalkoinen, mutta onneksi siitä ei koidu suurta haittaa. Tarina on miellyttävä, tunteikas ja vauhdikas, eikä kliseisiin juonikuvioihin sen vuoksi tule kiinnitettyä kovin paljoa huomiota. Ohjaaja David Sandberg tiimeineen on onnistunut saamaan 90 miljoonan dollarin budjetista rutkasti irti, eikä lopputulos milloinkaan näytä halvalta. Leikkaus säätää elokuvaan hyvän tahdituksen, unettavia vaiheita ei ehdi syntyä ja kaikesta toiminnasta saa jatkuvasti selvää. Lopputaistelu on ehkä hieman liian pitkä kaikkine kiemuroineen, onneksi sekin on sisällöltään viihdyttävä.

Näyttelijävalinnoissa on onnistuttu, erityisesti pääosaa esittävän Zachary Levin osalta. Levi osaa niin mutkattomasti esittää aikuisen ruumiissa olevaa teinipoikaa, että ihan kateeksi käy. Toisaalta käsikirjoituksessa on selvä ero hahmojen välillä, sillä Billy on selkeästi synkempi, ja jopa murjottaa paikoitellen. Sen sijaan supersankariksi muuntautuessaan hänestä tulee hassuttelija, joka ottaa kaiken irti uusista voimistaan, niin hyvässä kuin pahassa. Pahisten esittämiseen erikoistunut Mark Strong on myös vakuuttava Tohtori Sivana, samoin kuin Freddy Freemanina toimiva Jack Dylan Grazer. Muut hahmot jäävät valitettavan etäisiksi, ja heitä käytetään vain sellaisissa tilanteissa, joissa juoni tai elokuvan loppuratkaisu sitä vaativat.

Yksi pieni kritiikki pitää vielä elokuvan suomalaiselle julkaisijalle, SF:lle antaa. Ymmärrän kyllä, että olette päättäneet olla suomentamatta supersankarien nimiä, eli esimerkiksi Superman on suomennettuna Superman eikä Teräsmies. Se olisi OK, mutta kuitenkin tässä elokuvassa lempinimi Supes on kuitenkin käännetty Teris, joka ei suomennoksessa käy lainkaan laatuun. Kääntäkää tai olkaa kääntämättä, mutta älkää molempia!

Shazam! ei ole elokuvahistorian merkkiteoksia, eikä todennäköisesti jää edes supersankarigenressä erityiseksi merkkiteokseksi. Se on kuitenkin varsin nautollinnonin kahden tunnin annos, jonka kanssa ei tule aika pitkäksi. Seasta on mukavaa bongailla pieniä viittauksia hahmon menneisyyteen, eikä sen osaa DC:n supersankariuniversumin osana ole myöskään unohdettu. Se naurattaa, ihastuttaa ja viihdyttää juuri oikeassa määrin ja se lienee elokuvan tärkein tehtävä, ainakin minulle.

Ohjaus: David F. Sandberg
Pääosissa: Zachary Levi, Mark Strong, Asher Angel, Jack Dylan Grazer, Djimon Housnhou

Aquaman

Vuonna 2017 julkaistu DC-hahmojen kokoomaelokuva Justice League ei varmasti ollut sitä, mita tuotanto tai edes katsojat kuvittelivat. Kahden eri ohjaajan, ja studiopomojen toiveiden yhteen kasaama teos oli kovin huteran oloisesti koottu, eikä se katsojiakaan erityisemmin lippuluukuilla kiinnostanut. Joidenkin kyynikkojen odotusten vastaisesti DC:n elokuvamylly ei kuihtunutkaan, mutta pienen paussin julkaisija Warner Bros. kuitenkin halusi pitää. Justice Leaguen julkaisun aikaan ohjaaja James Wan oli jo saanut Aquamanin kuvaukset valmiiksi, mutta elokuva vietti jälkituotannossa yli vuoden. Vuoden odotus palkittiin lopulta joulukuussa 2018, kun vedenalainen spektaakkeli lopulta saapui markkinoille. Ja mikäli ette ole elokuvaa vielä nähneet, tehkää itsellenne palvelus, ja katsokaa elokuva isolta kankaalta, sen se on vähintään ansainnut.

Vimeistä lausetta pitänee hieman selventää. Merkittävä osa Aquamanin tapahtumista sijoittaa veden alle, eikä budjetissa ole säästelty visuaalisten efektien kanssa. Vedenalainen maailma on todella kaunis, värikäs ja viehättävä paikka. Kävin katsomassa elokuvan Finnkinon Scape-salissa, 3D:nä. Näinä aikoina väitetään 3D:n hiipuvan ja niin se kotioloissa vaikuttaa tekevänkin. Elokuvateatteripuolella sen sijaan kolmiulotteisia elokuvia näkee edelleen kohtalaisen usein, ja tämä jos mikä on omiaan oikeuttamaan kakkuloiden käytön. Atlantiksen uljas maailma esiintyy kolmiulotteisessa maailmassa edukseen, jolloin elokuvaan on entistä helpompi upota ja antaa tarinan viedä itseään eteenpäin. Tarina itsessään on hyvin yksinkertainen: kahdessa eri maailmassa (venealainen ja vedenpäällinen) syntyneet ja kasvaneet velipuolet kohtaavat toisensa erimielisyyksiensä vuoksi. Tarina on kerrottu useasti, eikä ole tälläkään kertaa erityisen yllättävä. Onneksi elokuvantekijät ovat tehneet paljon oikein, jotta tarinaa olisi mukava seurata.

Kameratyöskentely on vailla vertaansa. Olen nähnyt monta toimintaelokuvaa, mutta monikaan, kenties yksikään, ei pääse kameratyöskentelyssä Aquamanin tasolle. Monet toimintakohtaukset (ja niitä on kuulkaa paljon) sisältävät pitkiä, ja hankalan näköisiä kamera-ajoja, jotka on jollain ihmeen kaupalla saatu toimimaan. Pontta tuovat myös upeasti animoitu vedenalainen maailma kaikkine myyttisine olentoineen ja teknologioineen. Wan on efektiryhmineen marssittanut valkokankaalle kaiken taitonsa, eikä lopputulosta pysty mitenkään väittämään laimean näköiseksi. Vedenalaista maailmaa ei ole aiemmin elokuvan historiassa esitelty näin laajasti ja kauniisti; vedenalainen Atlantis on värikäs, ja mielikuvituksellinen maa, jossa ihmeteltävää riittää niin katsojille kuin sinne ensi kertaa saapuvalle Arthur Curryllekin.

Vesimiehemme Arthur Curry, jota esittää kaikkien, erityisesti kauniimman sukupuolen, rakastama karvanaama Jason Momoa tapaa ryyppyreissunsa päätteeksi kuvankauniin Meran (Amber Heard), joka koittaa varoittaa Arthuria vedenalaiselta invaasiolta. Arthurin velipuoli Orm, on noussut Atlantiksen valtaistuimelle, ja aikoo  julistaa sodan pintakansalle merten roskaamisen takia. Hän aikoo yhdistää merenalaiset heimot ja julistautua kuninkaaksi, Merimestariksi, hinnalla millä hyvänsä, ja käyttääkin niin diplomatiaa kuin kiristystä ja väkivaltaakin päämääriensä toteuttamiseksi. Estääkseen Ormin suunitelmat, on Arthurin yhdessä Meran kanssa etsittävä käsiinsä kuningas Atlanin kolmikärki, jota legendojen mukaan pystyy käyttämään vain oikea kuningas.

Näyttelijät suorittavat uskottavasti roolinsa, ja jopa hoopoilut onnistuvat ilman myötähäpeän tunteita, vaikka ehkä sellaisille joissain kukkiensyöntivitseissä olisikin ollut tarvetta. Vitsejä tulee vastaan useasti, mutta vakavalla naamallakin osataan välillä näytellä. Näyttelijöillä ei taatusti ole ollut helppoa roikkua vaijereista päivät pitkät vihreässä huoneessa näytellen ratsastavansa hailla tai merihevosella tai milloin milläkin. Luultavasti myös puhumiskohtaukset on jouduttu kuvaamaan vaijereiden avulla, sillä vedenalainen leijaileminen on läsnä lähes koko ajan.

Tätä arvostelua kirjoitettaessa Aquaman on jo noussut yhdeksi parhaiten lippuluukuilla menestyneistä DC-elokuvista ikinä, mikä on sinänsä pienoinen saavutus ottaen huomioon kuinka ala-arvoisessa asemassa hahmo on vuosikymmenten ajan ollut. Toisaalta en ihmettele suosiota: erityisesti Kiinassa ohjaaja James Wan on erityisen suosittu ja siellä Aquamanin tuotot ovatkin olleet merkittävän korkeita. Tämä antaa hyvän lähtökohdan DC:n hahmojen mahdolliselle uudelle nousulle. Odottelen jo vesi kielellä.

Justice League

Ryhmä kokoon! On aika kasata yhteen DC:n supersankarien parhaimmisto ensimmäistä kertaa näyteltynä valkokankaalla. Batman V. Superman: Dawn of Justice (BvS) -elokuvan lopussa yhteisen hyvän puolesta liittoutuneet Batman ja Ihmenainen kasaavat ympärilleen Vesimiehen, Salaman ja Kyborgin puolustamaan maailmaamme valloittajaa vastaan. Pitkä odotus päättyi viimein, ja elokuva on nyt julkaistu. Ja se on kaikin puolin katsomisen arvoinen.

BvS:n saama negatiivinen palaute muutti Warner Brosin ja DC Filmsin tapaa lähestyä uusia elokuvia. Synkkä ja toivoton maailma sai väistyä viimeistään kesällä julkaistun Wonder Womanin myötä toiveikkaan ja inspiroivan maailman tieltä. Aiemmat supersankarielokuvat, Man of Steelin ja BvS:n ohjannut Zack Snyder hyppäsi jälleen kerran puikkoihin, ja lupasi tällä kertaa tuoda esille positiivisemman tarinan. Valitettavasti Snyder joutui perhesyistä jättämään projektin kuvausten jälkeen, ja tilalle astui aiemmin Marvelin supersankareita ohjannut Joss Whedon, jonka kanssa tuotanto vietiin loppuun.

Kahden ohjaajan, sekä studion, jälki näkyy lopullisessa elokuvassa. Tasan kahden tunnin mittaiseen elokuvaan on sullottu niin paljon tavaraa, kuin vain mahdollista, ja silti tuntuu että aikaa elokuvalle annettiin liian vähän. Alkupuolisko kuluu paikasta toiseen vinhasti hypähdellen, kun uusia sankareita, ja yksi konnakin, esitellään katsojille melkoisen nopeaa tahtia. Onneksi hahmojen taustoihin on kulutettu sen verran aikaa, ettei hahmoja tuntematon jää täysin tyhjän päälle.

Roolinsa edellisestä elokuvasta uusivat Ben Affleck Batmaninä, Gal Gadot Ihmenaisena ja Henry Cavill Teräsmiehenä. Heidän suorituksensa ovat tasaisen onnistuneita, joskin Batmanin rooli antaa tällä kertaa Affleckille hieman enemmän tilaa revittelyyn. Myös huippunopean Salaman rooliin antautuva Ezra Miller tekee pidettävän ja helposti lähestyttävän suorituksen ryhmän nuorimpana, ja vähiten kokeneimpana jäsenenä. Hänen kommenttinsa heristävät usein nauruhermoja, mutta samalla hän osaa esittää myös vakavampaa puolta keskustellessaan vankilassa viruvan isänsä kanssa. Kyborgina nähdään lähinnä teatterin lavalla vaikuttanut Ray Fisher, ja Vesimieheksi on palkattu etenkin naisten mieleen oleva lihaskimppu Jason Momoa. Näyttelijöistä Fisher jää vähimmälle huomiolle, pääosin siksi, että suurin osa hänen työstään hukkuu CGI-vartalon alle.

Tietokone-efekteistä pitää mainita sekin, että paikoitellen tuntuu siltä, ettei kaikkia efektejä ole saatu loppuun, tai ne on tehty huitaisten. Onneksi näitä lapsuksia sattui eteen vain muutamia, eivätkä ne muutamatkaan kohdat haitanneet katselukokemusta. Kameratyöskentely osuu hyvin kohdilleen, eikä elokuvassa ole käytetty liian paljon epäselviä leikkauksia, edes toimintakohtauksissa. Toimintaa löytyy elokuvasta paljon, mutta kohtauksista ainoastaa lopputaistelu valloittaja Steppenwolfia vastaan kestää toivottua kauemmin. En halua spoilata liikaa, mutta elokuvan keskivaiheilla eteen tulee toinen koko ryhmää koskettava taistelukohtaus, joka on yksi supersankarihistorian onnistuneimpia tunnelatauksensa ansiosta.

Mielenkiintoista on huomata se, miten toimintaa elokuvaan mahtuu paljon, mutta muuta on leikattu sen tieltä pois tiuhaan. Elokuvan neljästä trailerista jokainen sisältää kohtauksia, jotka lopullisesta teatterijulkaisusta puuttuvat. Ne on mitä todennäköisimmin leikattu pois studion käskystä pitää elokuva kaksituntisena. Aika näyttää oliko ratkaisu oikea, sillä uskon vahvasti, että tästä on tuloillaan pidennetty versio, jahka kotijulkaisun aika alkuvuodesta 2018 koittaa.

Justice League on inspiroiva supersankarielokuva, jonka parissa viihtyy mukavasti kaksi tuntia. Se ei ole maailmahistorian merkkipaalu, edes supersankarien mittapuulla, mutta viihdyin sen parissa muikeasti, ja odotan jo nyt että saan nähdä sen uudestaan kotisohvaltani käsin. Ainoa haittapuoli tässä on se, että DC:n seuraava elokuva, Aquaman, julkaistaan vasta joulukuussa 2018. Miten ihmeessä jaksan odottaa jatkoa sinne asti?

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Ben Affleck, Henry Cavill, Gal Gadot, Ezra Miller, Jason Momoa, Ray Fisher

Wonder Woman

Naiset ovat supersankarielokuvissa usein saaneet tyytyä sivuosaan, ja silloinkin kun heille aikaa parrasvaloissa suodaan, on tuloksena yleensä heikko esitys, joka unohtuu melko pian julkaisunsa jälkeen. Voidaan sanoa, että Margot Robbien esittämä Harley Quinn oli Suicide Squadin säkenöivin tähti, mutta suuren hahmogallerian ansiosta hänelle ei voitane kunniaa koko elokuvan kantamisesta suoda.

DC ja Warner Bros. päättivät kuitenkin yrittää. Sarjakuvamaailmassa lähes Teräsmiehen ja Batmanin veroinen hahmo Ihmenainen sai oman sooloelokuvansa esiinnyttyään esnin sivuosassa Batman V. Superman -elokuvassa. Näyttelijä Gal Gadot oli saanut jo aiemmasta esiintymisestään kiitosta, mutta skeptisyys naissankaria kohtaan olivat edelleen korkealla, varsinkin sen jälkeen kun ohjaajaksi pestattiin vain yhden pitkän elokuvan aiemmin ohjannut Patty Jenkins. Vaan miten voivatkaan ennakko-odotukset osoittautua näin vääriksi?

Wonder Woman on nimittäin uskomattoman tyylikäs ja vaikuttava elokuva, ja onkin allekirjoittaneen suosikkielokuva vuodelta 2017. Ahmin jo elokuva trailereita koko alkuvuoden, ja odotus kesää kohden tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Kun lopulta näin elokuvan valkokankaalla, loksahtivat leukani auki muutamaan otteeseen. Se on minunlaiselleni viilipytylle paljon.

Ettei tämä koko arvostelu menisi täysin fanipoikamaiseksi suitsutukseksi, niin kerrotaanpa elokuvasta hiemna. Tarina sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle, ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Ihmisiltä salattua Themysciran paratiisisaarta asuttavat amatsonit, hurjat soturinaiset, jotka ovat pitkän elämänsä pyhittäneet taisteluun, jos kauan sitten kukistettu sodanjumala Ares vielä palaisi takaisin ihmiskuntaa piinaamaan. Amatsonien kuningattaren tytär Diana kouluttautuu myös soturiksi äitinsä vastustuksesta huolimatta. Kun saarelle eksyy yhdysvaltalainen vakooja Steve Trevor perässään saksalaisjoukkio, päättää Diana sodan julmuuden nähdessään lähteä etsimään sodan jumalaa ihmisten maailmasta.

Tarina on sinänsä yksinkertainen ja noudattaa tuttuja kaavoja, mutta Jenkinsin henkilöohjauksen takia hahmot välittyvät katsojalle läheisinä ja aitoina. Gal Gadotin suoritus pistää vielä BvS:ää paremmaksi, ja hänen kemiansa valkokankaalla sulautuvat loistavasti miespääosaa esittävän Chris Pinen kanssa. Tämä ei liene yllätys, kun miettii Jenkinsin aiempaa tuotantoa. Vaikka hänen ainoa pitkä elokuvansa onkin vuonna 2003 julkaistu Monster, myönnettiin sen elokuvan pääosasta Charlize Theronille Oscar-pysti. Jenkins pystyy jotenkin puristamaan näyttelijöistä hyvinkin omaksuttavia tunteita. Sivuosan esittäjät on valittu hyvin, jopa yllätyksellisesti, sillä vaikka juoni melko voimakkaasti alleviivaa erästä juonenkäännettä, on se silti yllättävä lopulta vastaan tullessaan, kiitos antagonistien esittäjien luonteikkuuden.

Puhun harvemmin musiikista, mutta tällä kertaa haluan antaa sille erikoismaininnan. Rupert Gregson-Williams osuu työssaan tismalleen oikeisiin nuotteihin, tuoden kohtauksiin voimakkaita tunnelatauksia juuri silloin, kun niitä tarvitaan. Esimerkiksi elokuvan pysähdyttävin kohtaus Ei-kenenkään maalla on oppikirjaesimerkki siitä, miten kameratyöskentely, ohjaus ja musiikki toimivat täydellisessä harmoniassa.

Jos antaisin tässä blogissa tähtiä, harkitsisin tässä vaiheessa antavani enemmän tähtiä, kuin asteikko sallii. Pidän kuitenkin edelleen kiinni siitä, että arvio itsessään on tärkeämpää kuin lopussa tiivistelynomaisesti kiikkuvat pallukat. Wonder Woman viitoittaa tietä tuleville genren naistähdille, jotka toivottavasti onnistuvat yhtä hyvin kuin Jenkins kumppaneineen tässä filmissä. Jatko-osaa jo innokkaasti odotellen.

Ohjaus: Patty Jenkins
Pääosissa: Gal Gadot, Chris Pine, Robin Wright, Danny Huston, David Thewlis

Rendel

"Mikä helvetin Rendel?", kysytte varmaan. Samaa kysyivät elokuvan hahmotkin, kun ensimmäistä kertaa nimen kuulivat. Minäpä valaisen asiaa. Rendel on Jesse Haajan käsikirjoittama ja ohjaama kotimainen(!) supersankariselokuva(!!), joka perustuu hänen omaan sarjakuvaansa samannimisestä synkästä kostajasta. Sarjakuvaa en ole lukenut, mutta varsinkin DC-supersankarileffat ovat olleet minulle jo jonkin aikaa tärkeitä merkkipaaluja, joten halusin kokeilla miten kotomaassa osataan.

Näitä kahta (DC ja Rendel) ei kuitenkaan sovi sen enempää verrata, koska lähtökohdat ovat aivan toiset. Siinä missä DC tuottaa elokuvansa isolla rahalla Amerikassa, Rendel on kuvattu Mikkelissä ja Varkaudessa indie-meiningillä (no niin, vertasin kuitenkin). Rendel ei ole oikeastaan supersankari, sillä hänellä ei ole mitään supervoimia, joka tekisi hänestä ylivoimaisen vihollisiinsa nähden. Hänen päätään ympäröi superkovasta aineesta tehty kypärä, ja kehoa suojaa prätkärotsi. Loput hän noitaa iskemällä pimeästä vihollisten kimmppuun yksi kerrallaan.

Tarinaa kerrotaan kahdella tasolla, välillä ollaan nykyhetkessä, jossa Rendel vaikuttaa, välillä taas seurataan hänen menneisyyttään ja tarinaa siitä, miten talousjohtaja Rämöstä tuli synkeä kostaja. Matkallaan menestyksestä pohjalle Rämö menettää miltei kaiken, mitä on elämässän haalinut, koska saa tietää liikaa häikäilemättömän johtaja Erolan bisneksistä. Erolan hanslankarit Rotikka ja Lahtaaja lähetetään tekemään Rämöstä selvää. Hän kuitenkin selviää, ja kostonhimossaan tekeytyy Rendeliksi.

Näyttelijät ovat pääosin itselleni tuntemattomia naamoja, esimerkiksi pääosan esittänyt Kris Gummerus oli täysin uusi tuttavuus, samoin pääantagonistia Rotikkaa näytellyt Rami Rusinen. Tutumpia näyttelijöitä olivat Matti Onnismaa, Renne Korppila sekä Aake Kalliala, jotka näyttelivät herra Erolaa, Lahtaajaa ja Marsalkkaa, samaisessa järjestyksessä. Toki mukaan mahtuu kliseitä, kuten vakavissa tilanteissa lauottavia puujalkavitsejä (miksi näitä on miltei kaikissa kotimaisissa elokuvissa?) sekä erityisesti Rendelin tapa puhua, joka on napattu miltei täysin Batman-elokuvista, joissa Lepakkomies puhuu madalletulla äänellä puvussa ollessaan.

Elokuvan maailma ei ole erityisen valoisa. Erolan firma valmistaa tässä dystooppisessa teoksessa lääkettä vakaviin sairauksiin, ja testaa sitä häikäilemättömästi kehitysmaailman lapsilla. Tämä näkyy kuvauksessa ja värinmäärittelyssä, sillä monet kohtaukset tapahtuvat yöllä. ja päiväkuvauksetkin on vedetty miltei kokonaan harmaaksi. Ihmisiä pistetään lakoon miltei jatkuvalla syötöllä, eikä kukaan tunnu oikein reagoivan välillä väkivaltaisiinkaan kuolemiin juuri mitenkään. Tuntuu kuin tässä maailmassa säälimätön murhaaminen olisi niin tavallista, että siitä ei enää välitetä. Ehkäpä tämä oli tarkoituskin, sillä en muistaakseni nähnyt elokuvassa yhtäkään poliisia.

Saatan kuulostaa negatiiviselta, mutta jos totta puhutaan, viihdyin elokuvan parissa. Kaksituntinen mätkintä meni hujauksessa, eikä kelloa tehnyt mieli katsoa missään vaiheessa. Kielimuurikaan ei haitannut, sillä elokuva oli kokonaan teksitetty suomeksi/englanniksi, riippuen siitä kumpaa kieltä ruudulla kulloinkin puhuttiin. Tämä auttoi myös kotimaisten elokuvien periongelmassa, eli puheen epäselvyydessä. Enkkutekstit pitivät huolen siitä, etten koskaan täysin missannut, mitä kukin hahmo milloinkin sanoi.

Jos elokuva menestyy, jatkoa saattaa olla luvassa. Toivottavasti näin, näkisin mielelläni mihin Rendel lähtee seuraavaksi taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Toivottavasti kotijulkaisuun saadaan myös lisämateriaalia elokuvan teosta, sillä erityisesti tekovaihe kiinnostaa minua erittäin paljon. Olen yleensä sitä mieltä, että kotimainen elokuva on kunnianhimotonta, mutta tässä oli jo jonkin verran yritystä. Toivotaan, että muutkin ovat kanssani samaa mieltä siitä.

Ohjaus: Jesse Haaja
Näyttelijät: Kris Gummerus, Matti Onnismaa, Rami Rusinen, Renne Korppila, Alina Tomnikov, Tero Salenius, Aake Kalliala

Suicide Squad

Warner Bros. ja DC Comics pääsivät oikein kunnolla jaetun universumin makuun, kun Teräsmies ja Batman kohtasivat valkokankaalla ensimmäistä kertaa näytellyssä elokuvassa. Zach Snyderin synkeä kuva ei ollut kaikkien mieleen, mutta parivaljakolla oli suunnitteilla jotain aivan toisenlaista. Valkokankaalle marssitettiin pahiskavalkadi räikeissä 80-luvun neonväreissä. Onnistuminen oli monenkirjavaa sekin.

Hahmokavalkadi on tällaiseen elokuvaan todellakin valtaisa. Päähahmoja on peräti 10, joten hahmojen esittelyyn varattu aika elokuvan alusta jätti juonen junnaamaan paikoilleen pitkäksi aikaa. Esittelyyn käytetty aika jää valitettavasti muutaman hahmon osalta turhaksi, sillä yksi heistä kuolee ennen kuin hän ehtii oikeastaan mitään tehdäkään. Hahmokavalkadista eniten esille nousee Deadshotin roolissa muriseva Will Smith, Harley Quinnin virkaa räiskyvästi (ja seksikkäästi) hoitava Margot Robbie, sekä Jokerina pohjalla Jared Leto.

Entisen merisotilaan, David Ayerin, kynäilemä ja ohjaama elokuva sijoittaa melko pian Batman v. Superman -elokuvan jälkeen, jossa Teräsmies on saanut surmansa taistelussa. Yhdysvaltojen tiedustelupäällikko Amanda Waller värvää vangittujen superrikollisten joukosta Iskuryhmä X:n, jonka tehtävä on puolustaa Yhdysvaltoja mahdollisia hyökkäyksiä vastaan. Ryhmään kuuluvat tarkka-ampuja Deadshot, hulluuteen vajonnut psykiatri Harley Quinn, australialainen pankkirosvo Kapteeni Bumerangi, pyrokineetikko El Diablo, hirviöksi muodostunut Killer Croc, muinainen noita Lumoojatar sekä joku Slipknot (kuolee alussa). Lisäksi ryhmään on värvätty japanilainen kostaja Katana ja ryhmää johtaa eversti Rick Flagg. Melkoinen määrä hahmoja hoidettavaksi siis.

Pitkästä esittelykierroksesta huolimatta suuri osa hahmoista jää etäiseksi kaartin koon ja elokuvan rajatun mitan vuoksi. Kunnollista kehitystä kokevat vain Deadshot, Harley Quinn ja El Diablo. Edes Jokeri ei esiinny elokuvassa juuri edukseen, ja luultavasti hahmon tunnettuus on ainoa syy, miksi hän elokuvassa esiintyy. Sääli sinällään, koska Jared Leto tekee hyvää työtä luodakseen uudelleen hahmon, joka edellisen esittäjänsä suorituksen myötä ei juuri fanikannan mielestä kaipaa muutosta. Margot Robbie tuo ensi kertaa valkokankaille Harley Quinnin, ja onnistuukin olemaan monipuolinen, ja samalla täysin sekopäinen. Will Smithin Deadshot sen sijaan vaikuttaa jopa eräänlaiselta älyköltä, ja soveltuukin ryhmän johtohahmoksi.

Hahmojen keskellä unohdin puhua kokonaan juonesta. No, sattuuhan sitä. Lyhykäisyydessään ryhmän kokoomisen jälkeen Lumoojatar onnistuu pettämään isäntänsä, ja ryhtyy äskettäin vapautetun veljensä kanssa rakentamaan jonkinlaista tuomiopäivän konetta, joka polvistaa maailman hänen jalkojensa juureen. Iskuryhmä X kutsutaan taistelemaan tätä pahuutta vastaan.

Nyt koitan hieman vähentää hahmoista puhumista, jotta saan elokuvan muut aspektit otettua huomioon. Ohjaaja Ayerin käsikirjoitus ei juuri jätä miettimisen varaa, vaan katsojaa saa eteensä mässäilevän toimintaelokuvan, jota on höystetty puujalkavitseillä ja menneitten vuosien rock-hiteillä. Ohjaustyyli on nopeatempoinen, joka takaa, ettei elokuvan edetessä ehdi tylsistymään, vaan koko ajan tapahtuu jotakin. Nopeasta ohjaustyylistä huolimatta toimintakohtauksen on toteutettu hyvin, eikä katsojan tarvitse jäädä arvailemaan, mitä oikein on tapahtunut. Toimintakohtauksen on toteutettlu tyylillä, eikä CGI:n käyttökään häirinnyt minua elokuvan kestäessä.

DC:n elokuvat ovat aina olleet tunnettuja laadukkaasta musiikistaan, eikä poikkeusta tehdä tälläkään kertaa. Vuosien ajan DC:n hovisäveltäjän virkaa hoitaneen Hans Zimmerin siirryttyä BvS:n myötä pois genren parista, palkattiin elokuvaa varten uusi säveltäjä: Steven Price. Kohtalokkaat tunnelmat väistyivät uudenlaisen soundin tieltä, joka sopiikin tähän elokuvaan paremmin, kuin Zimmerin mahtipontiset melodiat.

Kriitikot eivät tälle elokuvalle lämmenneet, mutta lippuluukulla elokuva pärjäsi mainiosti, ja tuotti lähes 750 miljoonaa yhdysvaltain dollaria tuloja. Lisäksi palkintoja elokuvalle myönnettiin muun muassa musiikista ja maskeerauksesta, josta elokuvalle myönnettinkin peräti Oscar-patsas.

Viihdyin elokuvan parissa niin leffateatterissa, kuin kotonakin. Uusintakatselut ovat olleet pitempää versiota, josta löytyy 13 minuuttia valkokankangasversiota enemmän materiaalia. Käsikirjoitus on toki höttöä, mutta joskus on asiallistakin naksauttaa aivot pois päältä ja yksinkertaisesti nauttia komeasti toteutetusta mäiskeestä. Lipputulojen puolesta voinen väittää etten ole väärässä. Eikä tuotantoyhtiökään ole elokuvaa unohtanut, sillä jatko-osa on jo jonkinlaisella suunniteluasteella. Lisäksi julkaisuun on luvattu spin-off, joka keskittyy enemmän Harley Quinnin ja Jokerin suhteeseen. Robbie ja Leto ovat jo lupautuneet palaamaan rooleihinsa, joten mikäs tässä odotellessa.

Batman V. Superman: Dawn of Justice

Vuoden 2013 Man of Steel palautti Teräsmiehen valkonkaille. Vaikka elokuvasta ei tullutkaan jättimäistä kassamagneettia, takoi se silti kunnioitettavat 663 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. levittäjä Warner Bros ja DC Comics, sekä tietysti ohjaaja Zack Snyder hamusivat vielä suurempaa menestystä, ja mikä olisikaan merkittävämpää kuin tuoda Teräsmies takaisin, ja asettaa hänet vastakkain Batmanin, tunnetuimman DC Comics -hahmon, kanssa. Man of Steelin pohjalle rakennettiin tämä jatko-osa ja samalla Batman vs. Superman (BvS lyhyesti) aloitti kunnolla DC Comicsin hahmoille luodun jaetun universumin, joka tulisi sisältämään runsaasti elokuvia vuosien varrella.

Elokuva alkaa takaumalla Metropoliksen taistelusta, jossa osa kaupunkia tuhoutui täysin Teräsmiehen ja kenraali Zodin taistelussa. Taistelua seuraa maasta käsin liikemies Bruce Wayne, joka on tullu kaupunkiin auttaakseen firmansa työntekijät pakoon. Hän saa kuitenkin nähdä ympärillään pelkkää tuhoa, ja ryhtyy aktiivisesti etsimään keinoa tuhota maapallolle saapunut muukalainen.

Kahden supertitaanin vastakkainasettelua höykytettiin markkinakoneistossa miltei loputtomiin asti, ja muistan edelleen miten verkkosivustoilla käytiin keskuteluja siitä kumpi voittaa. Molemmat näistä jatkuivat siitäkin huolimatta, että viimeistään elokuvan toinen traileri paljasti täysin sen, miten kilpasilla käy. Toki voin väittää sen olleen tarkoituksellistakin, sillä markkinakoneisto halusi myös osaltaan rakentaa jaettua universumia, ja esitellä elokuvan kolmannen supersankarin, ensimmäistä kertaa valkokankaalla esiintyvän Ihmenaisen.

Teräsmiehen rooliin palaa jykeväkasvoinen Henry Cavill, kun taas Batmaniksi maaniteltiin toinen jäyhänaama; Ben Affleck. Suurin osa roolihahmoista palasi Man of Steelin parista, ja uusiin rooleihin valittiin Jesse Eisenberg Lex Luthoriksi ja Gal Gadot Ihmenaiseksi. Hahmot, myös sivuhahmot, pääsevät melko suurissakin rooleissa kameran eteen, eikä kukaan hahmoista jää etäiseksi katsojalle. Sen sijaan suurin ero Man of Steeliin on se, että hahmot eivät hymyile juuri lainkaan. Elokuva on hyvin synkkä, jopa iloton, ja tämä käy pitemmän päälle raskaaksi katsojalle, varsinkin sellaiselle joka ei välillä osaa piristyä toimintakohtauksista.

Man of Steelistä poiketen, draama kulkee reaaliaikaisesti eteenpäin ilman liikoja takaumia menneestä. Elokuva seuraa kahtaalta molempia päähenkilöitä kun Batman koittaa selvittää keinoja voittaa Teräsmies, Kryptonin pojan itsensä rypiessä epäuskossa itseään ja kohtaloaan kohtaan. Lex Luthot luonnollisesti näkee molempien heikkoudet, ja usuttaa heidät toistensa kimppuun samalla, kun itse vetelee naruja taustalla.

Vaikka juonenkuvio on melko selvä, käsikirjoitus ontuu muutamissa kohdissa. Näissä kohtauksissa hahmot eivät käyttäydy luonnollisesti, ja näitä ratkaisuja onkin tehty yleensä juuri kohtauksiin, josta halutaan päästä enemmän tai vähemmän nopeasti seuraavaan kliimaksikohtaan. Jos hahmot käyttäytyisivät luonnollisesti, juonta ei voisi pitää nykyisellään. Juonessa on synkkää, ja samaa voidaan sanoa myös kuvauksesta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kuvaus olisi onnistunutta, sillä pidän kuvakulmista ja myös toimintakohtaukset on onnistuttu kuvaamaan uskottavasti. Sen sijaan värimaailma olisi kaivannut ehostusta, sillä tuntuu kuin koko elokuvan ajan ruudun päällä olisi ollut harmaan tai pimeyden filtteri vääristämässä värejä.

Vaikka elokuvassa onkin muutama kohtaus, josta on väännetty meemejä Internetin palsoilla herraties kuinka paljon, en pidä elokuvaa läheskään sen saaman nuivan vastaanoton arvoisena, vaan paikoitellen jopa pidän siitä. Toimintakohtaukset on kuvattu huolellisesti, ja pidän edelleen hahmoista, vaikka he eivät täysin luonnollisesti aina käyttäydykään. Lisäksi viittaukset muihin hahmoihin ja tulevaisuuden elokuviin kutkuttelevat mieltäni edelleen, kenties siksi että hahmoja ei ole vielä tämän kirjoituksen ilmestyessä valkokankaalla juuri nähty.

BvS kannattaa katsoa, varsinkin jo pitää DC hahmoista ennakkoon. Itse katsoin tätä arvostelua varten pidennetyn Ultimate Editionin, joka on kyllä melkoinen pala nieltäväksi, mutta lopulta siitä jäi hyvä maku suuhun, vaikka muutama rusina pullan sekaan oli eksynytkin. Ja sitäpaitsi, toivo on supersankareiden tärkein lahja lukijakunnalle. Kaiken synkkyyden keskellä viimeinen sekunti ennen lopputekstejä palauttaa toivon tulevaisuudesta miltei kenen tahansa sydämeen, eikä vähiten Hans Zimmerin upean kappaleen takia. Kun liekki palaa, palakoon se voimakkaasti; siinä on supersankarien lahja katsojilleen.

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Henry Cavill, Ben Affleck, Amy Adams, Jesse Eisenberg, Diane Lane, Jeremy Irons, Gal Gadot

Man of Steel

Supersankarit ovat tällä hetkellä yksi leffamaailman merkittävimmistä ilmiöistä. Isot sarjakuvayhtiöt Marvel ja DC pumppaavat ulos jatkuvalla syötöllä mitä isompia tuotantoja, ja usein ne myös menestyvät kaupallisesti. Erityisesti Marvel on tehtaillut isoja menestyksiä vuosien varrella, kun taas DC:n merkitys live-action puolella on levännyt miltei kokonaan Batmanin harteilla. Muut elokuvat on järjestään flopanneet niin pahasti ettei niiden päälle ole haluttu lähteä rakentamaan jaettua universumia, jossa kaikki supersankarit voisivat esiintyä keskenään.

Eräs merkittävimmistä DC-tuotannoista 2000-luvulla on ollut Christopher Nolanin ohjaama Batman-trilogia. Suuria summia takonut sarja ei kuitenkaan sopinut ponnahduslaudaksi sekään, koska Nolan halusi pitää elokuvat nimenomaan itsenäisinä teoksina. Uutta Batman-saagaakaan ei tuotantoyhtiö Warner Bros. halunnut lähteä luomaan, joten katse käännettiin DC:n toiseen suuruuteen, Teräsmieheen. Teräsmies seikkaili valkokankaalla 70-luvulla menestyksekkäästi, mutta sen jälkeen menestys on ollut vaisumpaa. Viimeisin elokuva, Superman Returns, vuodelta 2006 alisuoriutui sen verran pahasti, ettei Teräsmiestä oltu sen koomin valkokankailla nähty. Christopher Nolan ja hänen aisaparinsa David S. Goyer esittelivät Warner Brosille uuden käsikirjoituksen, joka otettiin heti tuotantoon. Ohjaajaksi valittiin toimitaelokuvissa menestyksiä ohjannut Zack Snyder, ja tämän myötä Teräsmiehen paluu alkoi.

Man of Steel kertoo Teräsmiehen syntytarinan nykyaikaisemmalla otteella, joten kuvissa nähdään paljon CGI-otoksia sekä tietenkin runsaasti toimintaa. Toiminnan Snyder on osoittanut osaavansa ohjata aiemmin, mutta kerronasta itsestään en ollut varma. Onneksi se huoli osoittautui turhaksi, sillä Man of Steel on tunteikas kasvukertomus itsensä löytämisestä erilaisten ihmisten keskellä. Elokuvan edetessä Clark Kentinä Maapallolla kasvanut Krypton-planeetan viimeinen eloonjäänyt Kal-El oppii hallitsemaan kykyjään, ja lopulta pelastaa Maapallon täydelliseltä tuholta, tullen lopuksi sekä itsensä että ihmisten silmissä Teräsmieheksi.

Pääosaa esittää jäyhäkasvoisesti Henry Cavill, siinä vaiheessa tunnettu lähinnä rooleistaan televisiosarjoissa. Vaikka kasvot pääasiassa ovatkin yksioikeiset, osaa Cavill esittää myös tunteita tarpeen tullen. Elokuvan antagonistia, Kryptonilaista Kenraali Zodia, esittää vähintäänkin yhtä myrtsisti Michael Shannon. Hän on toki uhkaavan näköinen, mutta kovin yksioikoinen pahis. Onneksi hänen syynsä toimia eivät kuitenkaan ole täysin mustavalkoisia. Pätevän suorituksen tekevät myös Russel Crowe Jor-Elinä ja Kevin Costner Johantan Kentinä, molemmat Teräsmiehen isähahmoja erilaisista kodeista.

Elokuvan alkupuolisko on selkeästi draamaan pohjautuvaa kerrontaa, jossa esitellään hahmot ja kuljetetaan juonta eteenpäin, välillä takaumien ja unijaksojenkin voimin. Kun toimintaosiot sitten alkavat, niitä onkin tarjolla sitten runsaammissa määrin. Taistelua tapahtuu niin syrjäisessä Smallvillessä kuin suurkaupunki Metropoliksessakin. Ja molemmissa paikoissa pistetään paikkoja urakalla matalaksi surutta. Erityisesti lopputaistelu Metropoliksessa on tuhon osalta täysin yliammuttu. Onneksi taistelu päätty voimakkaaseen kohtaukseen, jossa Teräsmies joutuu tekemään lopullisen valinnan Kryptonin ja Maan asukkaiden välillä.

Olen nähnyt aiemmat Teräsmies-elokuvat, mutta niistä en erityisemmin pitänyt. Tämän teoksen myötä opin kuitenkin hahmosta niin paljon uusia puolia, että suorastaan rakastuin hahmoon, eikä vähiten Henry Cavillin roolisuorituksen vuoksi, hänet on tarkoitettu Teräsmiehen rooliin. Sinänsä huvittavaa muuten, että Teräsmies on arvoilaan niin periamerikkalainen ettei mitään rajaa, mutta täydellinen näyttelijä on kuitenkin britti.

Man of Steel otettiin vastaan vaihtelevasti, eikä sen menestyskään ollut kaikkien suurimpien odotusten mukainen. Jonkin verran tuottoa kuitenkin tilipussiin tuli, ja Man of Steel käynnisti virallisesti DC Extended Universen, ja tulevat elokuvat pohjautuvat pitkälti niihin tapahtumiin, jotka Man of Steelissä esitetään. Vaikkei trikoihin pukeutuvat supersankarit suosikkigenresi olisikaan, suosittelen silti katsomaan Man of Steelin, tai ainakin sen alkupuoliskon. Kenties innostuksesi voisi herätä, kuten minullekin kävi.

Man of Steel, Warner Bros, 2013
Käsikirjoitus: David S. Goyer
Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Henry Cavill, Amy Adams, Michael Shannon, Kevin Costner, Russel Crowe