95

Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi rahoitettiin valtion sponsoroinnilla myös lukuisia elokuvia. Monet niistä käsittelevät jollain tavalla suomalaisten harvoja kunnian hetkiä maailman silmissä. Eipä taida puuttua kuin fiktiivinen elokuva Paavo Nurmesta ja euroviisuvoitosta, niin kaikki mahdolliset kansakunnan täyttymyksen hetket olisi saatu taltioitua saman elokuvavuoden sisään.

Viimeisenä Suomi100-brändätyistä elokuvista teattereihin saapui Aleksi Mäkelän ohjaama 95, joka kertoo siitä ikimuistoisesta, ensimmäisestä miesten MM-jääkiekkomestaruudesta. Tarina kertoo välierän ja finaalin välisen ajan aina valmistautumisesta mestaruuden varmistumiseen asti. Jääkiekkojoukkueen edesottamusten lisäksi elokuvassa nähdään myös joukkueesta irrallisia tarinoita, jotka etenevät rinta rinnan epäonnistumisten ja koettelemusten kautta lopussa häämöttävään voittoon.

Aiemmin näkemäni tällaista kerrontaa sisältäneet elokuvat ovat pääasiassa epäonnistuneet pyrkimyksissään. Irralliset tarinat nivoutuvat jollain ihmeellisellä ratkaisulla yhteen samalla kun puujalkavitsien tahdissa kömpelö käsikirjoitus klinkuttaa loppuaan kohden. Nähtyäni 95-elokuvan trailerit olin aivan varma siitä, että tässäkin käy niin, varsinkin kun ohjaaja Mäkelä on tunnetusti kotimaisten pöhköpuskafaarssien kruunaamaton kuningas. Olin kuin olinkin kerrankin elämässäni väärässä.

95 lankeaa yllättävän vähän niihin sudenkuoppiin, jotka tällaisessa metsästyksessä yleensä edessä vaanivat. Toki elokuvassa on pakko päästä esittelemään karvaista miespersettä Ruotsin linnan katolta ja uhoamaan kaljapullon ääressä länsinaapuria tutuin termein, mutta muutoin 95 on pääasiassa vakavasti otettava kuvaus 90-luvun Suomesta, jossa pienistäkin asioista otetaan ilo irti, kun sellaisia kerran tarjoillaan.

Jääkiekkojoukkueen valmistautumisen lisäksi tarinoissa seurataan Ruotsin jääkiekkoliiton valmistautumistan "varmaan voittoon" Tukholmassa. Suomen maaperällä seurataan kolmea eri tarinaa; ensimmäisenä vastaan tulee räjäytystyöntekijä, joka Ruotsalaisessa omistuksessa menettää työpaikkansa ja päättää kaveriensa kanssa lähteä Ruotsiin kostamaan monet nöyryytykset. Toisaalla yksinhuoltajaäiti tuskailee rahahuolien ja poikansa jääkiekkoharrastuksensa kanssa. Kolmannessa tarinassa miesporukka menee syöpäsairaan ystävänsä luo saattokotiin finaalia katsomaan.

Kaikki elokuvan potentiaaliset katsojat tietävät varmasti lopputuloksen jo ennen kuin elokuva edes ehtii alkaa. Suomi voittaa, ja kaikilla on kivaa. Vaikka elokuvan hahmoilla onkin pieniä esteitä edessään, ei se heitä usein kovin usein jää vaivaamaan, ja ongelmat ratkeavat kuin itsestään yksi kerrallaan. Kuvaus vuodesta 95 on uskottava, ainakin näin vuonna 1987 syntyneelle, joka ei edes tätä kuuluisaa finaalia koskaan katsonut. Itse yhdistän kotimaisissa elokuvissa 90-luvun kuvaukset lähinnä lama-aikaan, josta ei tässä elokuvassa näkynyt kuin joitakin taustarippeitä.

Näyttelijöitä ja hahmoja on elokuvassa melkoisen paljon, joten heidän kaikkien tekemisen arviointi tasapuolisesti tekisi tästä arvostelusta kilometrin mittaisen. Mainitsen sen sijaan parhaiten mieleenjäävät roolit. Curt Lindströmiksi valittiin ruotsalainen näyttelijä Jens Hulten, joka on niittänyt mainetta niinkin suurissa rooleissa kuin Skyfall Mission Impossible - Roque Nation. Normaalisti kovanaamainen mies on muuntautunut luontevasti hermoilevaksi ja epävakavaksi valmentajaksi. Niin ikään roolissaan onnistuu Timo Jutilaa esittävä Joel Hirvonen, joka kuulostaa enemmän Jutilta kuin Juti itse, mikäli suinkin mahdollista. Kolmas maininta menee Jukka Tammea esittävälle Lauri Tilkaselle. Tammi tuli usein surullisenkuuluisasti tunnetuksi kisojen ovivahtina, koska ei päässyt pelaamaan maalille yhdessäkään pelissä. Elokuvassa hänet nostetaan selvästi enemmän pääosaan muita pelaajia enemmän, kenties hyvityksenä vanhasta?

Tunnistin lisäksi muutamia vanhojen kiekkoleijonien cameoita, en teidä tekivätkö hei kaikki sellaisen elokuvassa. Kaikki pelaajat näkyivät ruudulla näyttelijänsä voimin ainakin hetken aikaa, mutta suurin osa heistä jää etäisiksi statisteiksi. Jotkut heistä pelaavat luistimillakin, mutta suurin osa pelimateriaalista on peräisin YLEn taltioimasta TV-lähetyksestä, tietenkin Antero Mertarannan kommenteilla varustettuna.

95:llä oli kaikki mahdollisuudet muodostua kansakuntaa kuvaavaksi pöhköilyksi, mutta vältti nämä ansakuopat ja muodostui viihdyttäväksi, paikoin jopa jännittäväksi kuvaukseksi 90-luvun Suomesta. Arkistokuvaa on käytetty runsaasti, ja paikoitellen leikkauksissa näkyy suoranaisesti räikeänä se, missä arkistomateriaali muuttuu juuri elokuvaa varten kuvatuksi otokseksi. Kuitenkin pitää nostaa hattua Mäkelälle tiimeineen, ettei mennyt jälleen siitä, missä aita on matalin.

Det nästan glider in, tai jotain sinnepäin. Ruotsin osaamisen ei ole sieltä parhaasta päästä.

Ohjaus: Aleksi Mäkelä
Pääosissa: Jens Hulten, Laura Birn, Samuli Edelmann, Lauri Tilkanen

Star Wars Episode VIII: The Last Jedi

Viihdeteollisuuden megayhtiöksi viimevuosina kasvanut Disney ei jäänyt lepäämään laakereillaan ostettuaan erityisesti Tähtien sodasta tunnetun Lucasfilmin vuonna 2012. Uusia elokuvia palkattiin tuottamaan onnistuneesti Star Trekin, toisen tunnetun Scifi-franchisen, uudelleenlämmitellyt J.J. Abrams. Tuloksena oli legendaarisen saagan uusi tuleminen vuonna 2015, kun episodi numero VII, The Force Awakens, julkaistiin leffateattereissa yli 2 miljardin dollarin lipputuloilla. Nyt saaga jatkuu uuden käsikirjoittajan ja ohjaajan, Rian Johnsonin, käsissä, ja eeppisyyttä elokuvasta ei ainakaan puutu.

Tarina jatkuu miltei heti edellisen elokuvan päätöksen jälkeen. Vanhan imperiumin pohjalle rakennettu ensimmäinen ritarikunta ylivaltias Snoken johdolla on kukistanut kapinalliset miltei kokonaisuudessaa, ja aikoo nyt murskata heidät lopullisesti. Kapinalliset pakenevat niukasti suurimmilta osin epäonnistuneen iskun jälkeen, ja jäävät tuuliajolle ritarikunnan seuratessa tiukasti perässä. Kun kapinallisjohtaja prinsesa Leia (Carria Fisher) haavoittuu pahasti, syntyy kapinallisten väliin jännitteitä, jotka johtavat selän takana toimimiseen, ja kapinaan. Samaan aikaan toisaalla jeditaidot perinyt Rey (Daisy Ridley) yrittää suostutella vanhaa ja väsynyttä Luke Skywalkeria (Mark Hamill) palaamaan takaisin kapinan pariin. Samaan aikaan ensimmäisen ritarikunnan ykköstykki Kylo Ren (Adam Driver) angstailee sisäisten ristiriitojensa kanssa.

The Last Jedi on kaikin puolin vakuuttavasti toteutettu, huolellisesti viimeisintä piirtoa myöten toteutettu eepos, jollaisia Disney mielellään nykyisin tuottaa. Kaiken tämän loiston alta kiiltää valitettavasti liiallinen laskelmointi sen suhteen, mistä äänekkäin fanikanta pitää. Esimerkkinä voin kertoa sen verran, että eräs vanha hahmo tehee cameon elokuvassa, ja hänet on toteutettu alkuperäisen SW-trilogian tapaan nukkena. Valitettavasti samanlainen toteutus ei toimi enää tänä päivänä yhtä hyvin. Hahmo nytkähtelee kuin stop-motion animaatio konsanaan; nykypäivän nukkeanimaatiolla olisi varmasti saanut aikaiseksi sulavammin toimivan nuken, kuin tämä 70-luvulta nykypäivään tuotu muinaismuisto. Toki ne vanhenevat CGI-virityksiä paremmin, mutta näin paljon vanhaan tuojottaminen ei tee elokuvalle kuin hallaa.

Näyttelijänsuoritukset ihmisten osalta ovat luontevia, joskin hieman puisevia. Daisy Ridley esittää nykypäivän vakiosuoritusta itsenäisestä, vahvasta naishahmosta, joka itkee silti valtoimenaan merkittävän osan elokuvasta. Luke Skywalker ja Leia Organa esitetään väsyneinä hahmoina, jotka kaipaavat pois nykyisestä elämästään. Angstaava Kylo Ren on sen sijaan pettymys. Driver on maskeerattu sen näköiseksi, kuin hän olisi ollut uudelleensyntynyt Alan Rickman, jos hän olisi ollut kolmikymppisenä pahasti ahavoitunut lörppähuuli. Driverin alahuuli roikkuu kuin pahimmassa ankkanaamassa konsanaan, eikä hahmo tunnu kehittyvän tarpeeksi, vaan on edelleen se väkisin voiman pimeästä puolesta kiinni pitävä reppana.

Siinä missä The Force Awakens otti selvästi juoniotteita Uudesta toivosta, ottaa The Last Jedi selvästi ideoita Jedin paluusta. Mukana on Disneymäisiä hahmoja irtovitseineen, ja kohtauksia, jossa rakkauden voimaa tuodaan esiin täysin epäloogisella tavalla. Päähahmot eivät luonnollisesti kärsi kovin menetyksekkäitä kuolemia, eikä niitä toisaalta pahiksillekaan koidu. Sen ainoan kerran, kun heille menetykiä koituu, ei siitä tunnu tapahtuvan juuri mitään poliittisia muutoksia, kaikki vain toteavat, että selvä, tuossa on nyt korvaaja, jota totellaan.

Nykyisillään CGI on monelle kirosana, josta pitäisi päästä eroon keinolla millä hyvänsä. Disney on kuitenkin todistanut useammalla elokuvalla, että he osaavat käyttää tietokoneanimaatiota kauniisti ja luonnollisesti elokuvaa värittämään. Myös The Last Jedi onnistuu tässä, eikä mikään CGI-otos näytä siltä, että se rikkoisi immersiota, jota elokuva koittaa luoda. Kävin katsomassa elokuvan 3D-version, jossa kolmiulotteisuutta käytettiin luomaan valkokankaasta ikkunamainen, kuin lasien läpi katselisi akvaarioita pelkän kankaalle heijastetun kuvan sijaan. Joissain kameraotoksissa kuitenkin mentiin metsään, kuin ohjaaja ei olisi ajatellut sitä leikatessaa, että tästä tulee kolmiulotteinen versiokin. Puhun tavasta, jossa etu-ja taka-alalla olevia hahmoja korostetaan vuorotelleen nopeasti sumentamalla ja tarkentamalla. Tällainen ei yksinkertaisesti kolmiulotteiseen elokuvaan sovi. Muita lapsuksia en käännöksessä kuitenkaan huomannut, mikä on toisaalta hyvä, sillä Disney on yksi voimakkaimpia 3D:n puolestapuhujia elokuvamaailmassa.

Elokuvan nähtyäni en ihmettele sitä, miten tämäkin takoo rahaa lippukasalla enemmän kuin Ilmarisen sampo kultakolikkoja. The Last Jedi on toteutettu niin ammattimaisesti, kuin vain megaluokan elokuvan voi, ja Disney onkin jo ohjaaja Johnsonille luvannut oman trilogian, kunhan nykyinen saadaan purkitettua kasaan. Kuvausten jälkeen tapahtunut Carrie Fisherin kuolema tulee todennäköisesti aiheuttamaan pieniä käsikirjoituksellisia ongelmia, mutta hänelle suotu tribuutti elokuvan lopputeksteissä antaa ymmärtää, että siitäkin jokin ratkaisu löytyy. Toivon vain, että seuraavista elokuvista löytyisi vähemmän laskelmointia ja enemmän uskalluksia löytää Tähtien sodasta uusia puolia. Mahdollisuuksia sellaisiin on vaikka muille jakaa.

Ohjaus: Rian Johnson
Pääosissa: Mark Hamill, Carrie Fisher, Daisy Ridley, Adam Driver, Andy Serkis

The Foreigner

Onkohan Jackie Chan koskaan tehnyt elokuvaa, jossa hän ei esittelisi legendaarisiksi muodostuneita Kung Fu -liikkeitään? Kuuleman mukaan hän olisi 70-luvulla jossakin aikuisviihde-elokuvassa ilman taistelutaitojaan esiintynyt, mutta jääköön sen tutkiminen toiseen kertaan. Chan tunnetaan parhaiten toimintakomedioista, joita hän on tehnyt yli 150 kappaletta aina 60-luvulta alkaen. Pääosa hänen elokuvistaan sisältävät komediallisia elementtejä, eivätkä harvoin ota itseään kovin vakavasti. Tällä kertaa ohjaajakonkari Martin Campbell on marssittanut valkokankaalle aiempaa selvästi vakavamman Jackie Chanin, vastaneyttelijänään niin ikään valkokankaiden veteraani Pierce Brosnan.

Kun sanoin Jackie Chanin roolin olevan tällä kertaa vakava, todellakin tarkoitan sitä. Hän ei ole pelkästään vakava, vaan suoranaisesti kuolemanvakava. Mies ei varmaankaan hymyile kertaakaan elokuvan aikana, vaan suoltaa vihaa, raivoa ja melankoliaa suustaan samalla kun pistää ihmisiä lakoon. Eipä Chanin näyttelemälle Ngoc Minh Quanilla juuri naurun aiheita olekaan. Tarinan alussa hänen tyttärensä kuolee sattumalta IRA:n järjestämässä pommi-iskussa Lontoossa. Quan vaipuu suruunsa yhä syvemmälle, ja kun tekijää ei saada kiinni, päättää hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Quania vastassa on entinen IRA-radikaali, nykyinen hallituksen jäsen Liam Hennessy. Quan Hennessyn tietävän iskusta jotain ja alkaa terrorisoida tämän elämää kotitekoisilla pommeilla ja muilla pikaiskuilla. Hennessylle selviää nopeasti totuus Quanin edellisestä elämästä, johon kuuluu esimerkiksi Vietnamin sodan aikainen palvelus erikoisjoukoissa.

Politiikon ja terroristin välistä kissa ja hiiri -leikkiä seurataan tiiviisti koko vajaan kahden tunnin keston ajan. Quanin ja Hennessyn vaiheiden lisäksi seurataan vähän väliä ensimmäisen pommi-iskun  tekijöitä, poliiseja jahtaamassa heitä, ja Hennesseyn kumppaneita juonittelemassa omiaan. Kaikkien näiden koukeroiden seassa on paikoitellen hankala pysyä, sillä ohjaaja Campbell ei ole aivan 10 vuoden takaisessa James Bond -vireessä, eivätkä kaikki narut meinaa pysyä hänen kädessään. Elokuvassa seurataan limittäin montaa tahoa ja tapahtumapaikkaa, eikä niiden perässä meinaa jatkuvasti pysyä. Lisää soppaa hämmentää monet mainitut nimet, joiden takainen henkilö jää helposti tuntemattomaksi esittelyn puutteen vuoksi. Toimintakohtauksten pikaleikkauksetkin ovat paikoitellen kömpelöitä, ja vievät huomiota Chanin taidokkailta koreagrafioilta.

Tuttuun Chan-tyyliin koko huone on ase taistelussa, ja kaikkia mahdollisia esineitä käytetään paikoitellen raakaankin pahoinpitelyyn. Quan itse ei tapa naisia ja lapsia, mutta heitäkin elokuvan aikana pistetään lakoon muitten toimesta. Suurin osa uhreista on kuitenkin aikuisia miehiä. Kaupungin ja huoneistojen lisäksi taistelua käydään metsissä erilaisten aseiden ja ansojen kanssa, jotka muistuttavat kovasti Sylvester Stallonen tähdittämän Rambo-Taistelija -elokuvan vaiheita metsän armoilla. Paikoin tuntui, että kyseistä elokuvaa on katsottu paljonkin elokuvaa tehtäessä.

Tuotantobudjetti ei liene ollut suurensuuri, vaikka muutamia isoja räjähdyksiä elokuvassa tapahtuukin. Tuotanto on pääosin kiinalainen, minkä vuoksi Chan puhuu muutamissa kohtauksissa kiinaa kollegansa kanssa. Näiden kohtausten englannin kieliset käännökset on valitettavasti jätetty Suomessa esitettävään valkokangaskopioon ja häiritsevät paikoin suomisubien lukemista. Suomenkieliset teksityksetkään eivät ole kelvolliset, sillä paikoitellen välistä jätetään repliikkejä suomentamatta, kerran jopa niin, että ruudulla näkyi käännös ruotsiksi, mutta ei suomeksi.

Trillereiden haittapuoli on se, että ne yleensä kestävät katsomista vain kerran, ellei katsontojen välillä ole pitkiä aikoja. Tämäkin elokuva on viihdyttävä kertaalleen katsottuna, mutta toista kertaa en sitä aivan lähitulevaisuudessa katsoisi. Jännitys kun ei tuppaa rakentumaan, jos katsoja tietää mitä lopussa tapahtuu. The Foreigner on kaikin puolin tavanomainen toimintatrilleri, joka ei tarjoa katsojalleen mitään uutta. Jackie Chan ja Pierce Brosnan tekevät tavanomaisesta tyylistään poikkeavat roolit uskottavasti, olisivatpa käsikirjoitus ja ohjaus vain iskevämpiä. Mielelläni toisaalta näkisin Chanin toisenkin kerran vakavana ruudulla, joskin pieni pilke silmäkulmassa ei olisi seuraavalla kerralla haitaksi, mikäli tarina sen sallii.

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Jackie Chan & Pierce Brosnan

Interstellar

Christopher Nolan, tuo töröhuulinen aikamme Internet-suosikki on vääntänyt vuosikaudet toinen toistaan suitsutetumpia elokuvia. Batman-trilogian jälkeen mies päätti kokeilla toisenlaista genreä, ja otti työstettäväkseen scifi-seikkailun, joka siinä sivussa käsittelee ympäristökatastrofia, joka vääjäämättä maapalloa uhkaa.

Entinen insinööri, nykyinen agrikulttuurin harjoittaja Cooper (Matthew McConauchey) päivittelee tuhoa ja katastrofia kotonaan kahden lapsensa ja appiukkonsa kanssa. Maailmaa uhkaavat niin ruoan puute kuin jatkuvasti voimistuvat pölymyrskytkin, siinä sivussa myös avaruustutkimus on päätetty lopettaa kannattamattomana. Cooperin pojasta koulu leipoo maanviljelijää, ja hänen tyttärensä Murphy erotettiin opinajhosta hänen väitettyään, että Apollo-lennot oikeasti tapahtuivat. Kun Murphyn huoneessa majaileva kummitus jättää jälkeensä koordinaatteja, lähtee Cooper niitä seuraamaan ja huomaa hetkeä myöhemmin tottelevansa professori Brandtin (Michael Caine) käskyjä uuden, salaisen, NASAn pyrkimyksissä löytää uusi maapallo toisesta galaksista. Matkustaminen tapahtuu tietenkin Saturnuksen luokse putkahtaneella madonreiällä, jota kolme aiempaa tutkijaa ovat jo käyttäneetkin.

Matkan varrella sattuu jos jonkinmoista vastoinkäymistä, eikä oikein mikään suunnitelma tahdo ottaa onnistuakseen. Paitsi tietenkin hätäsuunnitelmat, jotka uhmaavat miltei jokaista mahdollista todennäköisyyttä päähenkilöitä vastaan. Taustalla soivat Hans Zimmerin eeppisiin sfääreihin nousevat sävelet auttavat katsojaa eläytymään mukaan Cooperin mahdottomilta näyttäviin haasteisiin, ja hurramaan mielessään, kun kerta kaikkiaan mahdottoman tilanteen edestä löydettiin sittenkin ratkaisu.

Saatan kuulostaa sarkastiselta (mitä toisaalta olenkin), mutta viihdyin elokuvan parissa suurimman osan sen kestosta. Tarina kulki eteenpäin jouhevasti, ja erikoisefektit oli huolella tehty, mikä loi mukavaa uskottavuutta vieraita planeettoja tutkiessa. Pääosissa McConaugheyn lisäksi loistavat Anne Hathaway ja Jessica Chastain. Kaikkia kolmea tuntuu vaivaavan jonkinmoinen tylsistyminen, sillä he pääasiassa jurottavat kameran edessä odottaen vuoroaan lausua vuorosanansa. Siitäkään ei voi nostaa toisaalta liian suurta äläkkää, koska elokuvan tunnelmat eivät kenenkään osalta ole kovin positiivisia.

Mutta. Elokuvan loppuratkaisu on niin kertakaikkisen typerä, että se vei minut naamapalmuilun partaalle. Varoitus elokuvaa katsomattomille, nyt seuraa spoilereita. Nimittäin, melkein kaiken menettäneenä Cooper syöksyy sukkulassa mustaan aukkoon, ja sukkulan pettäessä paiskautuu tuntemattomaan pelkässä avaruuspuvussa. Mustan aukon takaa hän löytää jonkinlaisen multiversumin, jossa kaikki on pelkästään Murphyn huonetta hänen lapsuudessaan. Ilmenee, että Murphyn kummitus olikin Cooper, joka koitti kertoa elein ja merkein, mitä Murphyn tulisi tehdä, ja miten toimia.

Anteeksi nyt vain, mutta miten minun, joka pidän itseäni edes kohtalaisen älykkäänä elokuvan katsojana, pitäisi ottaa vakavasti vastaan tällaista potaskaa? Juoni on niin väkisin väännetty, että piti oikein mennä katsomaan, kuka elokuvan on kirjoittanut. Ja yllätys, yllätys, sehän on suurenmoinen ohjaaja itse veljensä kanssa kynäillyt tämän historiallisen oivalluksen. Ja senkin jälkeen elokuva vain jatkaa yllättämistään, Cooper näet purkahtaa kuin taikaiskusta takaisin Saturnuksen liepeille, jossa on kuin onkin uusi ihmiskunnan luoma tukikohta partioimassa. Madonreiässä matkustaminen näet kulutti aikaa Maapallolla eri tahtiin, ja Cooperin opastama Murphy on keksinyt keinon lähettää ihmiskunta avaruuteen pakoon Maapallon tuhoa. Ainoa muutos on tässä se, että Cooper on edelleen nelikymppinen, kun taas Murphy on jo lähemmäs 100-vuotias. Tunteikkaan jälleennäkemisen jälkeen Cooper lähtee takaisin madonreikään etsimään sinne jäänyttä kollegaansa. He mitä ilmeisimmin löysivät sittenkin uuden maapallon matkaltaa.

En ole ennen kohdannut elokuvaa, joka lopussa lässähtäisi näin pahasti, mutta nyt on tämäkin ihme nähty. Hetken jo ajattelin, että oppisin lopulta näkemään tämän ohjaajan suuruuden, mutta kankkulan kaivoon meni sekin idea. Batman-elokuvissa oli sentään jonkinlaista järkeä lopuissakin, joten katselen mieluummin niitä, tämän elokuvan pariin en enää palaa. Ja nyt kun olet lukenut tämän, ei sinullakaan ole siihen enää mitään syytä.

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Matthew McConaughey, Anne Hathaway, Jessica Chastain, Michael Caine

Super Mario Odyssey

Mario, tuo pastaa pureskeleva (ex)-putkimies Brooklynista on viehättänyt monilukuista videopelikansaa jo yli 35 vuoden ajan. Mario on seikkaillut niin kaksiulotteisissa tasohyppelyissä, kuin kolmiulotteisissa avoimissa seikkailuissakin. Menestys on tasoloikkien kohdalla ollut lähes joka kerta taattu, mutta pelityyli on muuttunut useaankin kertaan matkan varrella. Armon vuonna 2017 Mario lähtee matkan sijaan odysseialle, ja vähemmän yllättäen lämmitti tämänkin vanhan parran sydämen.

Vuonna 1996 Mario siirtyi ensimmäistä kertaa kolmiulotteiseen maailman pelissä Super Mario 64 ja loi samalla pohjan tuleville samantyyppisille peleille. Vuonna 2002 julkaistu samaa kaavaa mukaileva Super Mario Sunshine osoittautui monille sen luokan pettymykseksi, että Ninteno otti tähän tyyliin pesäeroa tehden avoimista maailmoistaa selkeästi lineaarisempia. Super Mario Odyssey palaa pitkän tauon jälkeen takaisin avoimempaan esineiden keräilytyyliin, ja pistääkin siinä heti turbovaihteen silmään.

Super Mario Odysseyn keräilykohteena ovat voimakuut, joiden avulla Mario pystyy antamaan ilmalaivalleen, Odysseylle, lisää tehoa matkustamaan uusiin maailmoihin. Syyn seikkailulle tarjoaa tuttuun tapaan kuningas Bowser Koopa, joka on kidnapannut prinsessa Peachin viedäkseen tämän vihille. Marion seikkailussa häntä auttaa hatuksi muuntautuva henkiolento Cappy. Hatuksi muuntautumisen lisäksi Cappy taitaa myös vihollisten, eläinten ja esineiden hallitsemisen. Marion heittäessä vihollista hatullaan, Mario siirtyy hengenomaisesti kohteen sisään, ja näin saa pahaa-aavistamattoman eliön voimat.

Vaikka Mario-pelit eivät tarinallaan loistakaan, on niiden pelattavuus ollut aina täyttä rautaa. Marion ohjaaminen on vaivatonta, ja ohjaus tottelee pelaajan napin painalluksia mallikkaasti. Liikeohjausta arastavat pelaajat joutuvat hieman pettymään, sillä jotkut erikoisliikkeet vaativat toteutukseensa pientä ranneliikettä, ja tämä onnistuu luonnollisesti vain Switchin Joy-Con -ohjaimet. Onneksi nämä liikkeet eivät ole välttämättömiä pelin selvittämiseen, ja ohjaamiseen voi käyttää myös Switchin perinteisempää Pro Controlleria.

Graafinen toteutus ja taidetyyli ovat luokkaa, johon vain Nintendo pystyy. Vaikka Switch ei olekaan mikään maailman tyylikkäin tykkikone, on Super Mario Odyssey siitäkin huolimatta upean näköistä katselavaa. Pelin maailmat ovat veikeän värikkäitä ja täynnä yksityiskohtia, jotka jäävät helposti huomaamatta kaiken hypittävän ja pompittavan keskellä. Hahmot ovat mukavaa vaihtelua länsimaiseen harmaanruskeaan maailmaan, jossa seikkailee keski-ikäinen, lyhythiuksinen lihaksikas äijänköriläs. Tekninen puolikin on hallussa, sillä peli pyörii vaikuttavasti 60 kuvaa sekunnissa dynaamisen kuvatarkkuuden turvin. En huomannut pelisessioissani kuvan epätarkentumista missään vaiheessa, ja ruudunpäivityskin putosi normin alle hyvin harvoin.

Marion äänimaailmasta vastaa edelleen hilpeästi huudahteleva Charles Martinet, joka ei näytä millään kyllästyvän Mario näyttelemiseen (eikä pelien promoamiseen). Musiikkipuolella sen sijaan on koettu muutoksia aiempiin peleihin, ja taustamusiikista vastaa Nintendon oma House-bändi jatsahtavilla soundeillaan. Tällä kertaa myös teemabiisi on laulettu, ja pirteistä vokaaleista vastaa ääninäyttelijä Kate Higgins.

Ylistyssanoja voisi hyvinkin jatkaa loputtomiin, mutta Marion kohdalla se on yleensä pikemminkin normi kuin poikkeus. Nintendo on on jälleen onnistunut luomaan ajattoman seikkailun, jonka parissa tunnit vierähtävät kuin unessa. Tämä kilpailee Zeldan kanssa tämän vuoden parhaan pelin tittelistä varmasti monien pelaajien mielessä.

Justice League

Ryhmä kokoon! On aika kasata yhteen DC:n supersankarien parhaimmisto ensimmäistä kertaa näyteltynä valkokankaalla. Batman V. Superman: Dawn of Justice (BvS) -elokuvan lopussa yhteisen hyvän puolesta liittoutuneet Batman ja Ihmenainen kasaavat ympärilleen Vesimiehen, Salaman ja Kyborgin puolustamaan maailmaamme valloittajaa vastaan. Pitkä odotus päättyi viimein, ja elokuva on nyt julkaistu. Ja se on kaikin puolin katsomisen arvoinen.

BvS:n saama negatiivinen palaute muutti Warner Brosin ja DC Filmsin tapaa lähestyä uusia elokuvia. Synkkä ja toivoton maailma sai väistyä viimeistään kesällä julkaistun Wonder Womanin myötä toiveikkaan ja inspiroivan maailman tieltä. Aiemmat supersankarielokuvat, Man of Steelin ja BvS:n ohjannut Zack Snyder hyppäsi jälleen kerran puikkoihin, ja lupasi tällä kertaa tuoda esille positiivisemman tarinan. Valitettavasti Snyder joutui perhesyistä jättämään projektin kuvausten jälkeen, ja tilalle astui aiemmin Marvelin supersankareita ohjannut Joss Whedon, jonka kanssa tuotanto vietiin loppuun.

Kahden ohjaajan, sekä studion, jälki näkyy lopullisessa elokuvassa. Tasan kahden tunnin mittaiseen elokuvaan on sullottu niin paljon tavaraa, kuin vain mahdollista, ja silti tuntuu että aikaa elokuvalle annettiin liian vähän. Alkupuolisko kuluu paikasta toiseen vinhasti hypähdellen, kun uusia sankareita, ja yksi konnakin, esitellään katsojille melkoisen nopeaa tahtia. Onneksi hahmojen taustoihin on kulutettu sen verran aikaa, ettei hahmoja tuntematon jää täysin tyhjän päälle.

Roolinsa edellisestä elokuvasta uusivat Ben Affleck Batmaninä, Gal Gadot Ihmenaisena ja Henry Cavill Teräsmiehenä. Heidän suorituksensa ovat tasaisen onnistuneita, joskin Batmanin rooli antaa tällä kertaa Affleckille hieman enemmän tilaa revittelyyn. Myös huippunopean Salaman rooliin antautuva Ezra Miller tekee pidettävän ja helposti lähestyttävän suorituksen ryhmän nuorimpana, ja vähiten kokeneimpana jäsenenä. Hänen kommenttinsa heristävät usein nauruhermoja, mutta samalla hän osaa esittää myös vakavampaa puolta keskustellessaan vankilassa viruvan isänsä kanssa. Kyborgina nähdään lähinnä teatterin lavalla vaikuttanut Ray Fisher, ja Vesimieheksi on palkattu etenkin naisten mieleen oleva lihaskimppu Jason Momoa. Näyttelijöistä Fisher jää vähimmälle huomiolle, pääosin siksi, että suurin osa hänen työstään hukkuu CGI-vartalon alle.

Tietokone-efekteistä pitää mainita sekin, että paikoitellen tuntuu siltä, ettei kaikkia efektejä ole saatu loppuun, tai ne on tehty huitaisten. Onneksi näitä lapsuksia sattui eteen vain muutamia, eivätkä ne muutamatkaan kohdat haitanneet katselukokemusta. Kameratyöskentely osuu hyvin kohdilleen, eikä elokuvassa ole käytetty liian paljon epäselviä leikkauksia, edes toimintakohtauksissa. Toimintaa löytyy elokuvasta paljon, mutta kohtauksista ainoastaa lopputaistelu valloittaja Steppenwolfia vastaan kestää toivottua kauemmin. En halua spoilata liikaa, mutta elokuvan keskivaiheilla eteen tulee toinen koko ryhmää koskettava taistelukohtaus, joka on yksi supersankarihistorian onnistuneimpia tunnelatauksensa ansiosta.

Mielenkiintoista on huomata se, miten toimintaa elokuvaan mahtuu paljon, mutta muuta on leikattu sen tieltä pois tiuhaan. Elokuvan neljästä trailerista jokainen sisältää kohtauksia, jotka lopullisesta teatterijulkaisusta puuttuvat. Ne on mitä todennäköisimmin leikattu pois studion käskystä pitää elokuva kaksituntisena. Aika näyttää oliko ratkaisu oikea, sillä uskon vahvasti, että tästä on tuloillaan pidennetty versio, jahka kotijulkaisun aika alkuvuodesta 2018 koittaa.

Justice League on inspiroiva supersankarielokuva, jonka parissa viihtyy mukavasti kaksi tuntia. Se ei ole maailmahistorian merkkipaalu, edes supersankarien mittapuulla, mutta viihdyin sen parissa muikeasti, ja odotan jo nyt että saan nähdä sen uudestaan kotisohvaltani käsin. Ainoa haittapuoli tässä on se, että DC:n seuraava elokuva, Aquaman, julkaistaan vasta joulukuussa 2018. Miten ihmeessä jaksan odottaa jatkoa sinne asti?

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Ben Affleck, Henry Cavill, Gal Gadot, Ezra Miller, Jason Momoa, Ray Fisher

Wonder Woman

Naiset ovat supersankarielokuvissa usein saaneet tyytyä sivuosaan, ja silloinkin kun heille aikaa parrasvaloissa suodaan, on tuloksena yleensä heikko esitys, joka unohtuu melko pian julkaisunsa jälkeen. Voidaan sanoa, että Margot Robbien esittämä Harley Quinn oli Suicide Squadin säkenöivin tähti, mutta suuren hahmogallerian ansiosta hänelle ei voitane kunniaa koko elokuvan kantamisesta suoda.

DC ja Warner Bros. päättivät kuitenkin yrittää. Sarjakuvamaailmassa lähes Teräsmiehen ja Batmanin veroinen hahmo Ihmenainen sai oman sooloelokuvansa esiinnyttyään esnin sivuosassa Batman V. Superman -elokuvassa. Näyttelijä Gal Gadot oli saanut jo aiemmasta esiintymisestään kiitosta, mutta skeptisyys naissankaria kohtaan olivat edelleen korkealla, varsinkin sen jälkeen kun ohjaajaksi pestattiin vain yhden pitkän elokuvan aiemmin ohjannut Patty Jenkins. Vaan miten voivatkaan ennakko-odotukset osoittautua näin vääriksi?

Wonder Woman on nimittäin uskomattoman tyylikäs ja vaikuttava elokuva, ja onkin allekirjoittaneen suosikkielokuva vuodelta 2017. Ahmin jo elokuva trailereita koko alkuvuoden, ja odotus kesää kohden tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Kun lopulta näin elokuvan valkokankaalla, loksahtivat leukani auki muutamaan otteeseen. Se on minunlaiselleni viilipytylle paljon.

Ettei tämä koko arvostelu menisi täysin fanipoikamaiseksi suitsutukseksi, niin kerrotaanpa elokuvasta hiemna. Tarina sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle, ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Ihmisiltä salattua Themysciran paratiisisaarta asuttavat amatsonit, hurjat soturinaiset, jotka ovat pitkän elämänsä pyhittäneet taisteluun, jos kauan sitten kukistettu sodanjumala Ares vielä palaisi takaisin ihmiskuntaa piinaamaan. Amatsonien kuningattaren tytär Diana kouluttautuu myös soturiksi äitinsä vastustuksesta huolimatta. Kun saarelle eksyy yhdysvaltalainen vakooja Steve Trevor perässään saksalaisjoukkio, päättää Diana sodan julmuuden nähdessään lähteä etsimään sodan jumalaa ihmisten maailmasta.

Tarina on sinänsä yksinkertainen ja noudattaa tuttuja kaavoja, mutta Jenkinsin henkilöohjauksen takia hahmot välittyvät katsojalle läheisinä ja aitoina. Gal Gadotin suoritus pistää vielä BvS:ää paremmaksi, ja hänen kemiansa valkokankaalla sulautuvat loistavasti miespääosaa esittävän Chris Pinen kanssa. Tämä ei liene yllätys, kun miettii Jenkinsin aiempaa tuotantoa. Vaikka hänen ainoa pitkä elokuvansa onkin vuonna 2003 julkaistu Monster, myönnettiin sen elokuvan pääosasta Charlize Theronille Oscar-pysti. Jenkins pystyy jotenkin puristamaan näyttelijöistä hyvinkin omaksuttavia tunteita. Sivuosan esittäjät on valittu hyvin, jopa yllätyksellisesti, sillä vaikka juoni melko voimakkaasti alleviivaa erästä juonenkäännettä, on se silti yllättävä lopulta vastaan tullessaan, kiitos antagonistien esittäjien luonteikkuuden.

Puhun harvemmin musiikista, mutta tällä kertaa haluan antaa sille erikoismaininnan. Rupert Gregson-Williams osuu työssaan tismalleen oikeisiin nuotteihin, tuoden kohtauksiin voimakkaita tunnelatauksia juuri silloin, kun niitä tarvitaan. Esimerkiksi elokuvan pysähdyttävin kohtaus Ei-kenenkään maalla on oppikirjaesimerkki siitä, miten kameratyöskentely, ohjaus ja musiikki toimivat täydellisessä harmoniassa.

Jos antaisin tässä blogissa tähtiä, harkitsisin tässä vaiheessa antavani enemmän tähtiä, kuin asteikko sallii. Pidän kuitenkin edelleen kiinni siitä, että arvio itsessään on tärkeämpää kuin lopussa tiivistelynomaisesti kiikkuvat pallukat. Wonder Woman viitoittaa tietä tuleville genren naistähdille, jotka toivottavasti onnistuvat yhtä hyvin kuin Jenkins kumppaneineen tässä filmissä. Jatko-osaa jo innokkaasti odotellen.

Ohjaus: Patty Jenkins
Pääosissa: Gal Gadot, Chris Pine, Robin Wright, Danny Huston, David Thewlis