The Foreigner

Onkohan Jackie Chan koskaan tehnyt elokuvaa, jossa hän ei esittelisi legendaarisiksi muodostuneita Kung Fu -liikkeitään? Kuuleman mukaan hän olisi 70-luvulla jossakin aikuisviihde-elokuvassa ilman taistelutaitojaan esiintynyt, mutta jääköön sen tutkiminen toiseen kertaan. Chan tunnetaan parhaiten toimintakomedioista, joita hän on tehnyt yli 150 kappaletta aina 60-luvulta alkaen. Pääosa hänen elokuvistaan sisältävät komediallisia elementtejä, eivätkä harvoin ota itseään kovin vakavasti. Tällä kertaa ohjaajakonkari Martin Campbell on marssittanut valkokankaalle aiempaa selvästi vakavamman Jackie Chanin, vastaneyttelijänään niin ikään valkokankaiden veteraani Pierce Brosnan.

Kun sanoin Jackie Chanin roolin olevan tällä kertaa vakava, todellakin tarkoitan sitä. Hän ei ole pelkästään vakava, vaan suoranaisesti kuolemanvakava. Mies ei varmaankaan hymyile kertaakaan elokuvan aikana, vaan suoltaa vihaa, raivoa ja melankoliaa suustaan samalla kun pistää ihmisiä lakoon. Eipä Chanin näyttelemälle Ngoc Minh Quanilla juuri naurun aiheita olekaan. Tarinan alussa hänen tyttärensä kuolee sattumalta IRA:n järjestämässä pommi-iskussa Lontoossa. Quan vaipuu suruunsa yhä syvemmälle, ja kun tekijää ei saada kiinni, päättää hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Quania vastassa on entinen IRA-radikaali, nykyinen hallituksen jäsen Liam Hennessy. Quan Hennessyn tietävän iskusta jotain ja alkaa terrorisoida tämän elämää kotitekoisilla pommeilla ja muilla pikaiskuilla. Hennessylle selviää nopeasti totuus Quanin edellisestä elämästä, johon kuuluu esimerkiksi Vietnamin sodan aikainen palvelus erikoisjoukoissa.

Politiikon ja terroristin välistä kissa ja hiiri -leikkiä seurataan tiiviisti koko vajaan kahden tunnin keston ajan. Quanin ja Hennessyn vaiheiden lisäksi seurataan vähän väliä ensimmäisen pommi-iskun  tekijöitä, poliiseja jahtaamassa heitä, ja Hennesseyn kumppaneita juonittelemassa omiaan. Kaikkien näiden koukeroiden seassa on paikoitellen hankala pysyä, sillä ohjaaja Campbell ei ole aivan 10 vuoden takaisessa James Bond -vireessä, eivätkä kaikki narut meinaa pysyä hänen kädessään. Elokuvassa seurataan limittäin montaa tahoa ja tapahtumapaikkaa, eikä niiden perässä meinaa jatkuvasti pysyä. Lisää soppaa hämmentää monet mainitut nimet, joiden takainen henkilö jää helposti tuntemattomaksi esittelyn puutteen vuoksi. Toimintakohtauksten pikaleikkauksetkin ovat paikoitellen kömpelöitä, ja vievät huomiota Chanin taidokkailta koreagrafioilta.

Tuttuun Chan-tyyliin koko huone on ase taistelussa, ja kaikkia mahdollisia esineitä käytetään paikoitellen raakaankin pahoinpitelyyn. Quan itse ei tapa naisia ja lapsia, mutta heitäkin elokuvan aikana pistetään lakoon muitten toimesta. Suurin osa uhreista on kuitenkin aikuisia miehiä. Kaupungin ja huoneistojen lisäksi taistelua käydään metsissä erilaisten aseiden ja ansojen kanssa, jotka muistuttavat kovasti Sylvester Stallonen tähdittämän Rambo-Taistelija -elokuvan vaiheita metsän armoilla. Paikoin tuntui, että kyseistä elokuvaa on katsottu paljonkin elokuvaa tehtäessä.

Tuotantobudjetti ei liene ollut suurensuuri, vaikka muutamia isoja räjähdyksiä elokuvassa tapahtuukin. Tuotanto on pääosin kiinalainen, minkä vuoksi Chan puhuu muutamissa kohtauksissa kiinaa kollegansa kanssa. Näiden kohtausten englannin kieliset käännökset on valitettavasti jätetty Suomessa esitettävään valkokangaskopioon ja häiritsevät paikoin suomisubien lukemista. Suomenkieliset teksityksetkään eivät ole kelvolliset, sillä paikoitellen välistä jätetään repliikkejä suomentamatta, kerran jopa niin, että ruudulla näkyi käännös ruotsiksi, mutta ei suomeksi.

Trillereiden haittapuoli on se, että ne yleensä kestävät katsomista vain kerran, ellei katsontojen välillä ole pitkiä aikoja. Tämäkin elokuva on viihdyttävä kertaalleen katsottuna, mutta toista kertaa en sitä aivan lähitulevaisuudessa katsoisi. Jännitys kun ei tuppaa rakentumaan, jos katsoja tietää mitä lopussa tapahtuu. The Foreigner on kaikin puolin tavanomainen toimintatrilleri, joka ei tarjoa katsojalleen mitään uutta. Jackie Chan ja Pierce Brosnan tekevät tavanomaisesta tyylistään poikkeavat roolit uskottavasti, olisivatpa käsikirjoitus ja ohjaus vain iskevämpiä. Mielelläni toisaalta näkisin Chanin toisenkin kerran vakavana ruudulla, joskin pieni pilke silmäkulmassa ei olisi seuraavalla kerralla haitaksi, mikäli tarina sen sallii.

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Jackie Chan & Pierce Brosnan

Interstellar

Christopher Nolan, tuo töröhuulinen aikamme Internet-suosikki on vääntänyt vuosikaudet toinen toistaan suitsutetumpia elokuvia. Batman-trilogian jälkeen mies päätti kokeilla toisenlaista genreä, ja otti työstettäväkseen scifi-seikkailun, joka siinä sivussa käsittelee ympäristökatastrofia, joka vääjäämättä maapalloa uhkaa.

Entinen insinööri, nykyinen agrikulttuurin harjoittaja Cooper (Matthew McConauchey) päivittelee tuhoa ja katastrofia kotonaan kahden lapsensa ja appiukkonsa kanssa. Maailmaa uhkaavat niin ruoan puute kuin jatkuvasti voimistuvat pölymyrskytkin, siinä sivussa myös avaruustutkimus on päätetty lopettaa kannattamattomana. Cooperin pojasta koulu leipoo maanviljelijää, ja hänen tyttärensä Murphy erotettiin opinajhosta hänen väitettyään, että Apollo-lennot oikeasti tapahtuivat. Kun Murphyn huoneessa majaileva kummitus jättää jälkeensä koordinaatteja, lähtee Cooper niitä seuraamaan ja huomaa hetkeä myöhemmin tottelevansa professori Brandtin (Michael Caine) käskyjä uuden, salaisen, NASAn pyrkimyksissä löytää uusi maapallo toisesta galaksista. Matkustaminen tapahtuu tietenkin Saturnuksen luokse putkahtaneella madonreiällä, jota kolme aiempaa tutkijaa ovat jo käyttäneetkin.

Matkan varrella sattuu jos jonkinmoista vastoinkäymistä, eikä oikein mikään suunnitelma tahdo ottaa onnistuakseen. Paitsi tietenkin hätäsuunnitelmat, jotka uhmaavat miltei jokaista mahdollista todennäköisyyttä päähenkilöitä vastaan. Taustalla soivat Hans Zimmerin eeppisiin sfääreihin nousevat sävelet auttavat katsojaa eläytymään mukaan Cooperin mahdottomilta näyttäviin haasteisiin, ja hurramaan mielessään, kun kerta kaikkiaan mahdottoman tilanteen edestä löydettiin sittenkin ratkaisu.

Saatan kuulostaa sarkastiselta (mitä toisaalta olenkin), mutta viihdyin elokuvan parissa suurimman osan sen kestosta. Tarina kulki eteenpäin jouhevasti, ja erikoisefektit oli huolella tehty, mikä loi mukavaa uskottavuutta vieraita planeettoja tutkiessa. Pääosissa McConaugheyn lisäksi loistavat Anne Hathaway ja Jessica Chastain. Kaikkia kolmea tuntuu vaivaavan jonkinmoinen tylsistyminen, sillä he pääasiassa jurottavat kameran edessä odottaen vuoroaan lausua vuorosanansa. Siitäkään ei voi nostaa toisaalta liian suurta äläkkää, koska elokuvan tunnelmat eivät kenenkään osalta ole kovin positiivisia.

Mutta. Elokuvan loppuratkaisu on niin kertakaikkisen typerä, että se vei minut naamapalmuilun partaalle. Varoitus elokuvaa katsomattomille, nyt seuraa spoilereita. Nimittäin, melkein kaiken menettäneenä Cooper syöksyy sukkulassa mustaan aukkoon, ja sukkulan pettäessä paiskautuu tuntemattomaan pelkässä avaruuspuvussa. Mustan aukon takaa hän löytää jonkinlaisen multiversumin, jossa kaikki on pelkästään Murphyn huonetta hänen lapsuudessaan. Ilmenee, että Murphyn kummitus olikin Cooper, joka koitti kertoa elein ja merkein, mitä Murphyn tulisi tehdä, ja miten toimia.

Anteeksi nyt vain, mutta miten minun, joka pidän itseäni edes kohtalaisen älykkäänä elokuvan katsojana, pitäisi ottaa vakavasti vastaan tällaista potaskaa? Juoni on niin väkisin väännetty, että piti oikein mennä katsomaan, kuka elokuvan on kirjoittanut. Ja yllätys, yllätys, sehän on suurenmoinen ohjaaja itse veljensä kanssa kynäillyt tämän historiallisen oivalluksen. Ja senkin jälkeen elokuva vain jatkaa yllättämistään, Cooper näet purkahtaa kuin taikaiskusta takaisin Saturnuksen liepeille, jossa on kuin onkin uusi ihmiskunnan luoma tukikohta partioimassa. Madonreiässä matkustaminen näet kulutti aikaa Maapallolla eri tahtiin, ja Cooperin opastama Murphy on keksinyt keinon lähettää ihmiskunta avaruuteen pakoon Maapallon tuhoa. Ainoa muutos on tässä se, että Cooper on edelleen nelikymppinen, kun taas Murphy on jo lähemmäs 100-vuotias. Tunteikkaan jälleennäkemisen jälkeen Cooper lähtee takaisin madonreikään etsimään sinne jäänyttä kollegaansa. He mitä ilmeisimmin löysivät sittenkin uuden maapallon matkaltaa.

En ole ennen kohdannut elokuvaa, joka lopussa lässähtäisi näin pahasti, mutta nyt on tämäkin ihme nähty. Hetken jo ajattelin, että oppisin lopulta näkemään tämän ohjaajan suuruuden, mutta kankkulan kaivoon meni sekin idea. Batman-elokuvissa oli sentään jonkinlaista järkeä lopuissakin, joten katselen mieluummin niitä, tämän elokuvan pariin en enää palaa. Ja nyt kun olet lukenut tämän, ei sinullakaan ole siihen enää mitään syytä.

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Matthew McConaughey, Anne Hathaway, Jessica Chastain, Michael Caine

Super Mario Odyssey

Mario, tuo pastaa pureskeleva (ex)-putkimies Brooklynista on viehättänyt monilukuista videopelikansaa jo yli 35 vuoden ajan. Mario on seikkaillut niin kaksiulotteisissa tasohyppelyissä, kuin kolmiulotteisissa avoimissa seikkailuissakin. Menestys on tasoloikkien kohdalla ollut lähes joka kerta taattu, mutta pelityyli on muuttunut useaankin kertaan matkan varrella. Armon vuonna 2017 Mario lähtee matkan sijaan odysseialle, ja vähemmän yllättäen lämmitti tämänkin vanhan parran sydämen.

Vuonna 1996 Mario siirtyi ensimmäistä kertaa kolmiulotteiseen maailman pelissä Super Mario 64 ja loi samalla pohjan tuleville samantyyppisille peleille. Vuonna 2002 julkaistu samaa kaavaa mukaileva Super Mario Sunshine osoittautui monille sen luokan pettymykseksi, että Ninteno otti tähän tyyliin pesäeroa tehden avoimista maailmoistaa selkeästi lineaarisempia. Super Mario Odyssey palaa pitkän tauon jälkeen takaisin avoimempaan esineiden keräilytyyliin, ja pistääkin siinä heti turbovaihteen silmään.

Super Mario Odysseyn keräilykohteena ovat voimakuut, joiden avulla Mario pystyy antamaan ilmalaivalleen, Odysseylle, lisää tehoa matkustamaan uusiin maailmoihin. Syyn seikkailulle tarjoaa tuttuun tapaan kuningas Bowser Koopa, joka on kidnapannut prinsessa Peachin viedäkseen tämän vihille. Marion seikkailussa häntä auttaa hatuksi muuntautuva henkiolento Cappy. Hatuksi muuntautumisen lisäksi Cappy taitaa myös vihollisten, eläinten ja esineiden hallitsemisen. Marion heittäessä vihollista hatullaan, Mario siirtyy hengenomaisesti kohteen sisään, ja näin saa pahaa-aavistamattoman eliön voimat.

Vaikka Mario-pelit eivät tarinallaan loistakaan, on niiden pelattavuus ollut aina täyttä rautaa. Marion ohjaaminen on vaivatonta, ja ohjaus tottelee pelaajan napin painalluksia mallikkaasti. Liikeohjausta arastavat pelaajat joutuvat hieman pettymään, sillä jotkut erikoisliikkeet vaativat toteutukseensa pientä ranneliikettä, ja tämä onnistuu luonnollisesti vain Switchin Joy-Con -ohjaimet. Onneksi nämä liikkeet eivät ole välttämättömiä pelin selvittämiseen, ja ohjaamiseen voi käyttää myös Switchin perinteisempää Pro Controlleria.

Graafinen toteutus ja taidetyyli ovat luokkaa, johon vain Nintendo pystyy. Vaikka Switch ei olekaan mikään maailman tyylikkäin tykkikone, on Super Mario Odyssey siitäkin huolimatta upean näköistä katselavaa. Pelin maailmat ovat veikeän värikkäitä ja täynnä yksityiskohtia, jotka jäävät helposti huomaamatta kaiken hypittävän ja pompittavan keskellä. Hahmot ovat mukavaa vaihtelua länsimaiseen harmaanruskeaan maailmaan, jossa seikkailee keski-ikäinen, lyhythiuksinen lihaksikas äijänköriläs. Tekninen puolikin on hallussa, sillä peli pyörii vaikuttavasti 60 kuvaa sekunnissa dynaamisen kuvatarkkuuden turvin. En huomannut pelisessioissani kuvan epätarkentumista missään vaiheessa, ja ruudunpäivityskin putosi normin alle hyvin harvoin.

Marion äänimaailmasta vastaa edelleen hilpeästi huudahteleva Charles Martinet, joka ei näytä millään kyllästyvän Mario näyttelemiseen (eikä pelien promoamiseen). Musiikkipuolella sen sijaan on koettu muutoksia aiempiin peleihin, ja taustamusiikista vastaa Nintendon oma House-bändi jatsahtavilla soundeillaan. Tällä kertaa myös teemabiisi on laulettu, ja pirteistä vokaaleista vastaa ääninäyttelijä Kate Higgins.

Ylistyssanoja voisi hyvinkin jatkaa loputtomiin, mutta Marion kohdalla se on yleensä pikemminkin normi kuin poikkeus. Nintendo on on jälleen onnistunut luomaan ajattoman seikkailun, jonka parissa tunnit vierähtävät kuin unessa. Tämä kilpailee Zeldan kanssa tämän vuoden parhaan pelin tittelistä varmasti monien pelaajien mielessä.

Justice League

Ryhmä kokoon! On aika kasata yhteen DC:n supersankarien parhaimmisto ensimmäistä kertaa näyteltynä valkokankaalla. Batman V. Superman: Dawn of Justice (BvS) -elokuvan lopussa yhteisen hyvän puolesta liittoutuneet Batman ja Ihmenainen kasaavat ympärilleen Vesimiehen, Salaman ja Kyborgin puolustamaan maailmaamme valloittajaa vastaan. Pitkä odotus päättyi viimein, ja elokuva on nyt julkaistu. Ja se on kaikin puolin katsomisen arvoinen.

BvS:n saama negatiivinen palaute muutti Warner Brosin ja DC Filmsin tapaa lähestyä uusia elokuvia. Synkkä ja toivoton maailma sai väistyä viimeistään kesällä julkaistun Wonder Womanin myötä toiveikkaan ja inspiroivan maailman tieltä. Aiemmat supersankarielokuvat, Man of Steelin ja BvS:n ohjannut Zack Snyder hyppäsi jälleen kerran puikkoihin, ja lupasi tällä kertaa tuoda esille positiivisemman tarinan. Valitettavasti Snyder joutui perhesyistä jättämään projektin kuvausten jälkeen, ja tilalle astui aiemmin Marvelin supersankareita ohjannut Joss Whedon, jonka kanssa tuotanto vietiin loppuun.

Kahden ohjaajan, sekä studion, jälki näkyy lopullisessa elokuvassa. Tasan kahden tunnin mittaiseen elokuvaan on sullottu niin paljon tavaraa, kuin vain mahdollista, ja silti tuntuu että aikaa elokuvalle annettiin liian vähän. Alkupuolisko kuluu paikasta toiseen vinhasti hypähdellen, kun uusia sankareita, ja yksi konnakin, esitellään katsojille melkoisen nopeaa tahtia. Onneksi hahmojen taustoihin on kulutettu sen verran aikaa, ettei hahmoja tuntematon jää täysin tyhjän päälle.

Roolinsa edellisestä elokuvasta uusivat Ben Affleck Batmaninä, Gal Gadot Ihmenaisena ja Henry Cavill Teräsmiehenä. Heidän suorituksensa ovat tasaisen onnistuneita, joskin Batmanin rooli antaa tällä kertaa Affleckille hieman enemmän tilaa revittelyyn. Myös huippunopean Salaman rooliin antautuva Ezra Miller tekee pidettävän ja helposti lähestyttävän suorituksen ryhmän nuorimpana, ja vähiten kokeneimpana jäsenenä. Hänen kommenttinsa heristävät usein nauruhermoja, mutta samalla hän osaa esittää myös vakavampaa puolta keskustellessaan vankilassa viruvan isänsä kanssa. Kyborgina nähdään lähinnä teatterin lavalla vaikuttanut Ray Fisher, ja Vesimieheksi on palkattu etenkin naisten mieleen oleva lihaskimppu Jason Momoa. Näyttelijöistä Fisher jää vähimmälle huomiolle, pääosin siksi, että suurin osa hänen työstään hukkuu CGI-vartalon alle.

Tietokone-efekteistä pitää mainita sekin, että paikoitellen tuntuu siltä, ettei kaikkia efektejä ole saatu loppuun, tai ne on tehty huitaisten. Onneksi näitä lapsuksia sattui eteen vain muutamia, eivätkä ne muutamatkaan kohdat haitanneet katselukokemusta. Kameratyöskentely osuu hyvin kohdilleen, eikä elokuvassa ole käytetty liian paljon epäselviä leikkauksia, edes toimintakohtauksissa. Toimintaa löytyy elokuvasta paljon, mutta kohtauksista ainoastaa lopputaistelu valloittaja Steppenwolfia vastaan kestää toivottua kauemmin. En halua spoilata liikaa, mutta elokuvan keskivaiheilla eteen tulee toinen koko ryhmää koskettava taistelukohtaus, joka on yksi supersankarihistorian onnistuneimpia tunnelatauksensa ansiosta.

Mielenkiintoista on huomata se, miten toimintaa elokuvaan mahtuu paljon, mutta muuta on leikattu sen tieltä pois tiuhaan. Elokuvan neljästä trailerista jokainen sisältää kohtauksia, jotka lopullisesta teatterijulkaisusta puuttuvat. Ne on mitä todennäköisimmin leikattu pois studion käskystä pitää elokuva kaksituntisena. Aika näyttää oliko ratkaisu oikea, sillä uskon vahvasti, että tästä on tuloillaan pidennetty versio, jahka kotijulkaisun aika alkuvuodesta 2018 koittaa.

Justice League on inspiroiva supersankarielokuva, jonka parissa viihtyy mukavasti kaksi tuntia. Se ei ole maailmahistorian merkkipaalu, edes supersankarien mittapuulla, mutta viihdyin sen parissa muikeasti, ja odotan jo nyt että saan nähdä sen uudestaan kotisohvaltani käsin. Ainoa haittapuoli tässä on se, että DC:n seuraava elokuva, Aquaman, julkaistaan vasta joulukuussa 2018. Miten ihmeessä jaksan odottaa jatkoa sinne asti?

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Ben Affleck, Henry Cavill, Gal Gadot, Ezra Miller, Jason Momoa, Ray Fisher

Wonder Woman

Naiset ovat supersankarielokuvissa usein saaneet tyytyä sivuosaan, ja silloinkin kun heille aikaa parrasvaloissa suodaan, on tuloksena yleensä heikko esitys, joka unohtuu melko pian julkaisunsa jälkeen. Voidaan sanoa, että Margot Robbien esittämä Harley Quinn oli Suicide Squadin säkenöivin tähti, mutta suuren hahmogallerian ansiosta hänelle ei voitane kunniaa koko elokuvan kantamisesta suoda.

DC ja Warner Bros. päättivät kuitenkin yrittää. Sarjakuvamaailmassa lähes Teräsmiehen ja Batmanin veroinen hahmo Ihmenainen sai oman sooloelokuvansa esiinnyttyään esnin sivuosassa Batman V. Superman -elokuvassa. Näyttelijä Gal Gadot oli saanut jo aiemmasta esiintymisestään kiitosta, mutta skeptisyys naissankaria kohtaan olivat edelleen korkealla, varsinkin sen jälkeen kun ohjaajaksi pestattiin vain yhden pitkän elokuvan aiemmin ohjannut Patty Jenkins. Vaan miten voivatkaan ennakko-odotukset osoittautua näin vääriksi?

Wonder Woman on nimittäin uskomattoman tyylikäs ja vaikuttava elokuva, ja onkin allekirjoittaneen suosikkielokuva vuodelta 2017. Ahmin jo elokuva trailereita koko alkuvuoden, ja odotus kesää kohden tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Kun lopulta näin elokuvan valkokankaalla, loksahtivat leukani auki muutamaan otteeseen. Se on minunlaiselleni viilipytylle paljon.

Ettei tämä koko arvostelu menisi täysin fanipoikamaiseksi suitsutukseksi, niin kerrotaanpa elokuvasta hiemna. Tarina sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle, ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Ihmisiltä salattua Themysciran paratiisisaarta asuttavat amatsonit, hurjat soturinaiset, jotka ovat pitkän elämänsä pyhittäneet taisteluun, jos kauan sitten kukistettu sodanjumala Ares vielä palaisi takaisin ihmiskuntaa piinaamaan. Amatsonien kuningattaren tytär Diana kouluttautuu myös soturiksi äitinsä vastustuksesta huolimatta. Kun saarelle eksyy yhdysvaltalainen vakooja Steve Trevor perässään saksalaisjoukkio, päättää Diana sodan julmuuden nähdessään lähteä etsimään sodan jumalaa ihmisten maailmasta.

Tarina on sinänsä yksinkertainen ja noudattaa tuttuja kaavoja, mutta Jenkinsin henkilöohjauksen takia hahmot välittyvät katsojalle läheisinä ja aitoina. Gal Gadotin suoritus pistää vielä BvS:ää paremmaksi, ja hänen kemiansa valkokankaalla sulautuvat loistavasti miespääosaa esittävän Chris Pinen kanssa. Tämä ei liene yllätys, kun miettii Jenkinsin aiempaa tuotantoa. Vaikka hänen ainoa pitkä elokuvansa onkin vuonna 2003 julkaistu Monster, myönnettiin sen elokuvan pääosasta Charlize Theronille Oscar-pysti. Jenkins pystyy jotenkin puristamaan näyttelijöistä hyvinkin omaksuttavia tunteita. Sivuosan esittäjät on valittu hyvin, jopa yllätyksellisesti, sillä vaikka juoni melko voimakkaasti alleviivaa erästä juonenkäännettä, on se silti yllättävä lopulta vastaan tullessaan, kiitos antagonistien esittäjien luonteikkuuden.

Puhun harvemmin musiikista, mutta tällä kertaa haluan antaa sille erikoismaininnan. Rupert Gregson-Williams osuu työssaan tismalleen oikeisiin nuotteihin, tuoden kohtauksiin voimakkaita tunnelatauksia juuri silloin, kun niitä tarvitaan. Esimerkiksi elokuvan pysähdyttävin kohtaus Ei-kenenkään maalla on oppikirjaesimerkki siitä, miten kameratyöskentely, ohjaus ja musiikki toimivat täydellisessä harmoniassa.

Jos antaisin tässä blogissa tähtiä, harkitsisin tässä vaiheessa antavani enemmän tähtiä, kuin asteikko sallii. Pidän kuitenkin edelleen kiinni siitä, että arvio itsessään on tärkeämpää kuin lopussa tiivistelynomaisesti kiikkuvat pallukat. Wonder Woman viitoittaa tietä tuleville genren naistähdille, jotka toivottavasti onnistuvat yhtä hyvin kuin Jenkins kumppaneineen tässä filmissä. Jatko-osaa jo innokkaasti odotellen.

Ohjaus: Patty Jenkins
Pääosissa: Gal Gadot, Chris Pine, Robin Wright, Danny Huston, David Thewlis

Tuntematon sotilas

Minä en ole isänmaallinen ihminen. Kaukana siitä. Ehkä osin tästä johtuen, katselen melko vähän kotimaisia elokuvia. Vuosi 2017 vaikuttaisi olevan jo jonkinmoinen poikkeusvuosi, sillä tänä vuonne olen katsonut jo kaksi, ja hyvällä tuurilla vielä kolmannenkin loppuvuodesta. Toinen kotimainen oli tällä kertaa historiamme merkkiteos Tuntematon sotilas, tarkemmin sanottuna sen uusi, kolmas filmatisointi.

Myönnän olleensi skeptinen, kun ensimmäisen kerran elokuvasta luin. Kahta aiempaa elokuvaa en ole kokonaisuudessaan koskaan nähnyt, ja ohjaajaksi nimitetty Aku Louhimies on mielessäni profiloitunut dystooppisten inhorealismien ohjaajaksi. Asiaa ei auttanut myöskään näyttelijävalinnat, kun mukaan nimettiin lähinnä Putous-ohjelmassa mainetta niittäneet Aku Hirviniemi ja Jussi Vatanen. Katsomisen jälkeen olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt.

Lähdetään liikkeelle siitä, että elokuvan toteutuksessa ei ole säästelty. En tiedä tarkkoja lukuja, mutta uskaltaisin veikata, että kyseessä on yksi kalleimmista kotimaisista elokuvista koskaan, ja se näkyy.  Räjähtely ja pamahtelu on käytännössä jatkuvaa, ja puita kaatuu siihen malliin, että kuvauksissa lienee kaadettu vähintään yksi kokonainen valtion omistama metsä. Puvustus on aikansa näköistä ja uskottavaa, ja neuvostopanssareitakin on elokuvaa varten hankittu jyristelemään. Lentokoneet lienevät CGI-lennokkeja, vaikkei sitä pikaisella katsomisella voisikaan satavarmaksi sanoa.

Tarina seuraa uskollisesti alkuperäisen kirjan linjaa tuttuine hahmoineen. Jokainen omalla murteellaan haasteleva hahmo tulee tutuksi puheenpartensa myötä, joskin elokuva olettaa katsojan jo pääosin tuntevan heidät. Ainoastaan vänrikki Koskelan, alikersantti Rokan ja luutnantti Kariluodon taustoihin käytetään jonkin verran aikaa, muitten menneisyydestä ei juuri puhuta. Itse asiassa kirjaa tuntematon katsoja saattaa hyvinkin lähteä salista tietämättä kaikkien päähenkilöiden nimiä.

Skeptisyyteni näyttelijävalintojan kohdalla osoittautui turhaksi, sillä pelkäämäni sketseily ei välittynyt hahmoista lainkaan. Hahmot olivat uskottavia, ja tiedän kuinka hankalaa nykyaikaisen ulkopaikkakuntalaisen on opetella murre, jota puhutaan vielä 40-luvun tyyliin erittäin vahvasti. Erityisesti Rokkaa esittävä Eero Aho onnistuu tulkinnassaan luontevasti, vaikka puhuu paljon, ja nopeasti, karjalan murteella. Jonkin verran dialogista jää valitettavasti arvailun varaan, mutta se on kotimaisen elokuvan perisynti myös nykykielellä puhuttavassa dialogissa.

Henkilöohjaus on siis kunnossa, mutta entäpä sitten työstekenly kameran takana? Elokuvasta löytyy muutamia mielenkiintoisia otoksia, kuten ilmojen ja veden poikki sijahtavat ajot, sekä kuoleman kuvaaminen kirkkaan taivaan kirkastumista täysin valkoiseen. Muutoin otokset ovat melko tavanomaisia ja yllätyksettömiä. Räjähdyksiä kuvataan hahmojen selkää katsellen, jonka jälkeen leikataan korsun pohjalla pelokkaina värjötteleviin ihmisraasuihin. Tämä toistuu elokuvan aikana niin monta kertaa, että siihen ehtii loppua kohden jo tottua.

Kirjasta poiketen elokuvaan on otettu mukaan myös muutamia otoksia kotirintamalta, joilla koitetaan pohjustaa muutamien aiemmin mainittujen hahmojen sukulaisten eloa ilman sodassa värjöttelevää perheenjäsentään. Nämä kohtaukset eivät kuitenkaan vaikuta loppujen lopuksi mihinkään, ja ne olisivat joutaneet minusta leikkaushuoneen lattialle. Miksi näin? Koska elokuva kestää kolme tuntia, ja on raadollista katsottavaa, ja näin ollen sekä henkisesti että fyysisesti raskas katsottava. Se ei sisällä silmittömiä määriä raakuuksia, mutta sodan julmuus tulee monta kertaa vastaan näyttävästi maskeerattuna.

Louhimiehen Tuntematon on isolla kädellä koittanut hakea itselleen aiemmista filmatisoinneista eroavaa identiteettiä. Näin ollen erityisesti Edvin Laineen versiosta tutut populaarikulttuuriin jääneet kohtaukset loistavat poissaolollaan.

Ei liene ihme, että kolmas filmatisointi valmistui juuri Suomen 100-vuotis juhlavuonna. Rauni Mollbergin ohjaama versiointi 80-luvulta sai vastaan niin ristiriitaisen vastaanoton, että kovin moni ei ole edes harkinnut tekevänsä, saati sitten rahoittavansa vielä uutta versiota. Juhlavuoden kunniaksi moinen uskallettiin tehdä, ja rohkeus panostaa siihen yli 7 miljoonan euron edestä kannatti. Ei voida sanoa, että tämä olisi mitenkään lopullinen versio Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, mutta se tuo tarinan filmaattisesti tähän päivään. Louhimies on tiimeinen tuottanut kotimaisen suurteoksen, jollaisia tehdään nykyään erittäin harvoin. Jälkiviisaushan on tunnetusti pahe, mutta kotimaisista ohjaajista en pysty kuvittelemaan puikkoihin ketään Louhimiesti sopivampaa.

Ohjaus: Aku Louhimies
Pääosissa: Eero Aho, Johannes Holopainen, Jussi Vatanen, Aku Hirviniemi, Hannes Suominen

Rendel

"Mikä helvetin Rendel?", kysytte varmaan. Samaa kysyivät elokuvan hahmotkin, kun ensimmäistä kertaa nimen kuulivat. Minäpä valaisen asiaa. Rendel on Jesse Haajan käsikirjoittama ja ohjaama kotimainen(!) supersankariselokuva(!!), joka perustuu hänen omaan sarjakuvaansa samannimisestä synkästä kostajasta. Sarjakuvaa en ole lukenut, mutta varsinkin DC-supersankarileffat ovat olleet minulle jo jonkin aikaa tärkeitä merkkipaaluja, joten halusin kokeilla miten kotomaassa osataan.

Näitä kahta (DC ja Rendel) ei kuitenkaan sovi sen enempää verrata, koska lähtökohdat ovat aivan toiset. Siinä missä DC tuottaa elokuvansa isolla rahalla Amerikassa, Rendel on kuvattu Mikkelissä ja Varkaudessa indie-meiningillä (no niin, vertasin kuitenkin). Rendel ei ole oikeastaan supersankari, sillä hänellä ei ole mitään supervoimia, joka tekisi hänestä ylivoimaisen vihollisiinsa nähden. Hänen päätään ympäröi superkovasta aineesta tehty kypärä, ja kehoa suojaa prätkärotsi. Loput hän noitaa iskemällä pimeästä vihollisten kimmppuun yksi kerrallaan.

Tarinaa kerrotaan kahdella tasolla, välillä ollaan nykyhetkessä, jossa Rendel vaikuttaa, välillä taas seurataan hänen menneisyyttään ja tarinaa siitä, miten talousjohtaja Rämöstä tuli synkeä kostaja. Matkallaan menestyksestä pohjalle Rämö menettää miltei kaiken, mitä on elämässän haalinut, koska saa tietää liikaa häikäilemättömän johtaja Erolan bisneksistä. Erolan hanslankarit Rotikka ja Lahtaaja lähetetään tekemään Rämöstä selvää. Hän kuitenkin selviää, ja kostonhimossaan tekeytyy Rendeliksi.

Näyttelijät ovat pääosin itselleni tuntemattomia naamoja, esimerkiksi pääosan esittänyt Kris Gummerus oli täysin uusi tuttavuus, samoin pääantagonistia Rotikkaa näytellyt Rami Rusinen. Tutumpia näyttelijöitä olivat Matti Onnismaa, Renne Korppila sekä Aake Kalliala, jotka näyttelivät herra Erolaa, Lahtaajaa ja Marsalkkaa, samaisessa järjestyksessä. Toki mukaan mahtuu kliseitä, kuten vakavissa tilanteissa lauottavia puujalkavitsejä (miksi näitä on miltei kaikissa kotimaisissa elokuvissa?) sekä erityisesti Rendelin tapa puhua, joka on napattu miltei täysin Batman-elokuvista, joissa Lepakkomies puhuu madalletulla äänellä puvussa ollessaan.

Elokuvan maailma ei ole erityisen valoisa. Erolan firma valmistaa tässä dystooppisessa teoksessa lääkettä vakaviin sairauksiin, ja testaa sitä häikäilemättömästi kehitysmaailman lapsilla. Tämä näkyy kuvauksessa ja värinmäärittelyssä, sillä monet kohtaukset tapahtuvat yöllä. ja päiväkuvauksetkin on vedetty miltei kokonaan harmaaksi. Ihmisiä pistetään lakoon miltei jatkuvalla syötöllä, eikä kukaan tunnu oikein reagoivan välillä väkivaltaisiinkaan kuolemiin juuri mitenkään. Tuntuu kuin tässä maailmassa säälimätön murhaaminen olisi niin tavallista, että siitä ei enää välitetä. Ehkäpä tämä oli tarkoituskin, sillä en muistaakseni nähnyt elokuvassa yhtäkään poliisia.

Saatan kuulostaa negatiiviselta, mutta jos totta puhutaan, viihdyin elokuvan parissa. Kaksituntinen mätkintä meni hujauksessa, eikä kelloa tehnyt mieli katsoa missään vaiheessa. Kielimuurikaan ei haitannut, sillä elokuva oli kokonaan teksitetty suomeksi/englanniksi, riippuen siitä kumpaa kieltä ruudulla kulloinkin puhuttiin. Tämä auttoi myös kotimaisten elokuvien periongelmassa, eli puheen epäselvyydessä. Enkkutekstit pitivät huolen siitä, etten koskaan täysin missannut, mitä kukin hahmo milloinkin sanoi.

Jos elokuva menestyy, jatkoa saattaa olla luvassa. Toivottavasti näin, näkisin mielelläni mihin Rendel lähtee seuraavaksi taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Toivottavasti kotijulkaisuun saadaan myös lisämateriaalia elokuvan teosta, sillä erityisesti tekovaihe kiinnostaa minua erittäin paljon. Olen yleensä sitä mieltä, että kotimainen elokuva on kunnianhimotonta, mutta tässä oli jo jonkin verran yritystä. Toivotaan, että muutkin ovat kanssani samaa mieltä siitä.

Ohjaus: Jesse Haaja
Näyttelijät: Kris Gummerus, Matti Onnismaa, Rami Rusinen, Renne Korppila, Alina Tomnikov, Tero Salenius, Aake Kalliala