Solo - A Star Wars Story

Disney palautti menestyksekkäästi Star Wars -saagan valkokankaille vuonna 2015 kun eeppisen saagan seitsemäs osa, The Force Awakens saapui elokuvateattereihin. Se hiveli niin voimakkaasti alkuperäisen trilogian nostalgiahermoja, että menestys oli taattu. Disney päätti samalla, että se ei tee vanhaan tapaan kolmea elokuvaa ja jätä hommaa siihen, vaan päätti pistää koneiston pyörimään taustalla oikein kunnolla. Tuloksena on sarja sivutarinoita, joissa kerrotaan aiemmin vain viitatuista tarinoista ja hahmojen menneisyydestä. Nyt teattereihin saapuu toinen tällainen sivutarina, Solo, jossa nimensä mukaisesti keskitytään tunnettuun palkkionmetsästäjään, Han Soloon. Onko siinä onnistuttu? No ei ole.

Huomioon tulee ottaa monet mutkat elokuvan kehityksessä. Alun perin ohjaajiksi palkatut Phil Lord ja Christopher Miller saivat kesken kuvausten kenkää "taiteellisten erimielisyyksien" vuoksi. Huhut pääosassa Harrison Fordin suuria saappaita täyttävän Alden Ehrenreichin sopimattomuudesta kameran eteen ei myöskään antanut suuria odotuksia. Valitettavasti pelot kävivät toteen, vaikka ohjaajaksi valittiinkin merkittäviä elokuvia ohjannut Ron Howard. Näyttelijät vaikuttavat pökkelöisiltä paasatessaan vuorosanojaan milloin minkäkin poliittisen agendan puolesta. Kyllä vain, Star Warsin satutarinaan on ängetty nykypäivän politiikkaa oikeuskeskusteluineen päivineen. Niin valitettavaa kuin se onkin, siitä ei näytä enää pääsevän edes satumaailmoissa eroon.

Kun agendoista selviää, ja elokuvasta kävelee ulos, ei oikeastaan muista enää juuri ketään elokuvan hahmoista. Donal Gloverin näyttelemä Lando Calrissian vielä muistuttaa alkuperäistä näyttelijäänsä, mutta Ehrenreich ei ole lainkaan Fordin näköinen tai kaltainen. Muut hahmot eivät ole tuttuja alkuperäisestä elokuvasta. Mukana naiskauneutta tuomassa on Game of Thronesissa menestyksekkäästi tissejään esitellyt Emilia Clarke, mutta muut näyttelijät muistan pääasiassa animoitujen hahmojen ääninä. Legendaarista Chewbaccaa ei sentään ole CGI-animoitu, vaan ruskeakarvaisen murisijan puvun sisältä paljastuu suomalainen koripalloilija Joonas Suotamo.

Elokuvassa keskitytään siis Han Solon nuoruuteen ennen kuin hänestä tuli muikeasti mulkoileva palkkionmetsästäjä. Hänet esitetään tyttöystävänsä Qi'ran (Clarke) kanssa orjana paikalliselle gansteripäällikölle. He lähtevät karkuun, mutta kohtalon ivasta vain Han pääsee karkuun, ja vannoo palaavansa. Pelastusmatkalle mahtuu jos jonkinmoista kommellusta, joka on komean näköistä katseltavaa. CGI-taustat eivät hyppelehdi huomiotaherättäväsit eteen, eikä kuvanlaatu 3D-versiossakaan heikentynyt missään vaiheessa. Tämä on toisaalta tuttua jo tässä vaiheessa, sillä Disney tuottaa kerta toisensa jälkeen audiovisuaalisesti näyttävää katsottavaa.

Siihen hyvät puolet sitten valitettavasti jäävätkin. Tarinasta en enää muista mitään muutamia tyhjänpäiväisiä viittauksia lukuun ottamatta. Hahmot ovat paperinohuita, eikä heidän puolestaan tunne yhtään mitään. En haluaisi sanoa tätä ääneen, mutta juonenkuviotkin tuntuvat rakentuvan sen varaan, millainen yhteiskuntapoliittinen viesti sen taaksen saadaan rakennettua.

Käteen jää lopulta vain nostalgiarahastus, jolla ei ole oikein mitään omaa, ja vielä vähemmän mitään rehentelyn arvoista. Jos tämä on Disneyn nykyinen suunta Star Warsin kanssa, niin olen hyvin huolissani siitä. Pääsarjalla todennäköisesti pystytään ratsastamaan nostalgian voimalla vielä jonkin aikaa, mutta sivutarinat tuntuvat jo nyt vaivaannuttavilta. En suosittele.

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Alden Ehrenreich, Woody Harrelson, Emilia Clarke, Donal Glover, Thandie Newton, Joonas Suotamo

Detective Pikachu

Pikachu, tuo taistelevien taskuhirviöiden yltiöpäisesti söpöilevä sähköhiiri on tullut vuosien varrella tutuksi miltei jokaisesta mahdollisesta Pokemon-aiheisesta tuotteesta. Peleissä ja animaatiosarjassa söpöilevä jyrsijä saa hieman uudenlaista imagoa osakseen Nintendo 3DS:n pelissä Detective Pikachu, jossa hiirulainen puhuu ihmisten kieltä syvällä raspiäänellä sammaltaen, samalla kun laukoo viisauksia ja siemailee vahvaa mustaa kahvia kuppi toisensa perään.

Kuten nimestä voi hyvin päätellä, Pikachu toimii tällä kertaa salapoliisina, ratkoen Rhyme Cityssä tapahtuvia rikoksia. Pikachu lyöttäytyy yhteen nuoren Tim Goodmanin kanssa. Tim on saapunut juuri Rhyme Cityyn etsimään kadonnutta isäänsä, kun kohtaa karkeasti kohtaloita laukovan kumppaninsa kadulla. Tim huomaa ymmärtävänsä Pikachun puhetta, ja käykin ilmi, että salapoliisimme on Timin isän, Harry Goodmanin, omistama Pokemon. Koska muut ihmiset eivät Pikachun pälätystä ymmärrä, on tämäkin valmis ottamaan Timin aisaparikseen.

Rikoksien selvittäminen alkaakin heti, kun rämäpäinen Aipom varastaa ohikulkijalta medaljongin. Aipom ehtii kadota näkyvistä, joten Pikachu ja Tim ryhtyvät kuulustelemaan ohikulkijoita ja keräämään vihjeitä mahdollisesta totuudesta. Käytännössä pelin koko 9 lukua kestävä tarina koostuu tämänkaltaisista puuhasta. Välillä eteen sattuu pikanappikohtauksia, jossa pitää painaa nappia juuri oikealla hetkellä, ja vihjeiden keruun päätteeksi Pikachu pyytää selvittämään pienen pulman saatuhen vihjeiden perusteella. Peli on selvästi suunniteltu nuoremmille pelaajille, sillä vaikka molemmissa tapahtumista voi epäonnistua, siitä ei koidu minkäänlaista ragaistusta. Yleensä saat yrittää heti perään uudelleen tai peli vain yksinkertaisesti muuttaa hieman tapahtumia, vaikka epäonnistuisiksin. Lopputulos on aina sama, eikä harhateille voi juuri eksyä, sillä Pikachu opastaa oikeaan suuntaan, jos pyörit liian kauan samassa paikassa.

Mitä peli sitten tarjoaa meille vanhemmille pelaajille? Seurattavaa tarinaa löytyy paljon, mutta se on hyvin yksinkertainen, ja yleensä pelaaja keksiikin vastauksen ennen kuin peli antaa edes mahdollisuutta ratkaista pulmaa. Näin ollen silminnäkijöiden kuulustelu voi käydä paikoitellen puuduttavaksi. Hyvää seurattavaa löytyy kuitenkin itse maailmasta, joka on hyvin yksityiskohtainen, ja esittelee ihmisten ja pokemonien suhteen tavalla, jota ei ole peleissä koskaan esitelty. Pelissä ei nimittäin ole yhtäkään Pokemon-kouluttajaa, saati sitten taisteluita, vaan taskuhirviöt ovat ihmisten lemmikkejä, apulaisia ja ystäviä, jotka eivät milloinkaan vietä aikaa Poke-pallossa. Esimerkiksi TV-studiolla vieraillessa hyönteispokemon Yanma on koulutettu kameramieheksi, ja sitä pääsee jopa ohjastamaankin kertaalleen.

Visuaalisesti peli on erittäin hyvän näköinen, kun ottaa huomioon sen olevan 3DS:n peli. Laite on jo parhaat päivänsä nähnyt, ja alkaa näyttää ikäänsä, mutta Detective Pikachu osoittaa, että laitteesta löytyy vielä potkua hieman näyttävämpäänkin grafiikkaan. Jos tulevien Pokemon-pelien visuaalinen anti ottaa tästä oppia, voidaan katsoa pelisarjan ottaneen ison harppauksen eteen päin. Kehtaan jopa väittää, että tässä pelissä katsellaan graafisesti parasta 3DS peliä toistaiseksi.

Musiikki on pääasiassa taustamusiikiksi tarkoitettua. Se sopii tilanteeseen, mutta sen unohtaa melkein heti kun miljöö vaihtuu toiseen. Muutama tunnelmallinen kipalekin pelistä löytyy, mutta kovin muistettavaksi ääniraidaksi tästä ei ole. Sen sijaan äänipuolelle pitää antaa kehu, erityisesti englannin kielisen ääninäyttelyn hoidosta. Hahmot ovat uskottavia, ja näyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti. Äänet sopivat hahmojen ulkonäköön muikeasti, eikä käsikirjoituksessakaan ole valittamisen aihetta, kunhan muistaa pitää kohdeyleisön mielessä.

Tarinan loppuratkaisua en paljasta, mutta sen verran uskaltanen kertoa, että jotain pientä jää auki, että jatko-osa olisi mahdollinen vielä jokin kaunis päivä. Ja onhan se täysin mahdollista, sillä vuonna 2019 julkaistaan kirjoitushetkellä kuvattavana oleva näytelty Detective Pikachu -elokuva. Uskoisin, että elokuvan kylkeen halutaan markkinoida myös peliä, ja sille paras paikkahan olisi Nintendon uusi laite Switch. Jos mielesi ei tylsty helpohkoihin ratkaisuihin, ja kaipaat ajanvietteeksi kevyttä pelattavaa, kannattaa pitää tämä salapoliisiseikkailu mielessä. Toivottavasti mahdolliseen jatko-osaan keksittäisiin jotain mielenkiinoitsempia koukkuja aikuisemmallekin väelle, sillä mahdollisuuksia tässä sarjassa on vaikka mihin.

Lisämainintana kerrottakoon, että pelin kanssa julkaistiin myös tuhdin kokoinen Detective Pikachu amiibo, jonka avulla saat nähtäväksesi vielä enemmän Pikachun ääninäyteltyjä välivideoita.

Kehittäjä: Creatures Inc
Julkaisija: The Pokemon Company

Xenoblade Chronicles 2

Muistan elävästi sen hetken jolloin minusta tuli roolipelifani. Olin ehkä 11 tai 12, kun katselin pienestä televisiosta kun serkkuni pelasi peliä Final Fantasy VII. Ensimmäinen kosketukseni peliin oli kenties sen pelin sykähdyttävin kohtaus, jonka varmasti kaikki peliä pelanneet muistavat. Sen jälkeen kokeilin vielä itse alkua ja olin täysin myyty.

Final Fantasy vetovoima hyytyi hivenen vuosituhannen vaihteen jälkeen, enkä hetkeen löytänyt sille korvaajaa. Vuonna 2011 Euroopassa julkaistiin Monolith Soft -pelitalon viimeisin roolipeli, Xenoblade Chronicles, joka palautti minut japanilaisten roolipelien hellään huomaan. Ja hyvä niin, koska Monolith Soft teki sen taas.

Kokeiltuaan avoimen maailman tyyliä vuonna 2015 julkaistussa Xenoblade Chronicles X:ssä, ohjaaja Tetsuya Takahashi tiimeineen palaa takaisin ensimmäisen pelin tarinavetoiseen kerrontaan. Maailma on edelleen iso, ja sen eri alueet ovat laajoja, mutta alueet ovat toisistaa erillisiä ja ne tulevat vastaan ennalta määrätyssä järjestyksessä. Alueilta löytyy niin vehreitä nurmikenttiä, hyytäviä talvisia maisemia kuin rutikuivia aavikoitakin. Vaihtelua alueiden välillä on melkoisesti, mutta teemat ovat valitettavasti kovin kliseisiä, varsinkin japanilaisissa peleissä nähtävistä alueista. Onneksi vaihtelevuutta tuovat massiiviset titaanit, joiden selässä (tai jopa sisässä) pelialueet sijaitsevat. On jokseenkin hurmaavaa katsella sinistä horisonttia ja huomata sen vieressä jättiläismäisen titaanin pään, joka liikkuu hyvin aidon näköisesti.

Maailmaa katsellaan Rexin, päätoimisen sukeltajan silmin. Rex matkustaa ympäri maailmaa täyttävää pilvimerta pikkutitaani Grampsin selässä ja elättää itsensä myymällä ylös luotaamiaan muinaisia löydöksiä. Nirkoisilla varoilla elelevä Rex houkutellaan suuren rahasumman turvin tutkimimatkalle pilvimerestä löytyneeseen raunioon. Raunioista hän löytää Pyran, tulta hallinnoivan kuolemattoman olion joka pyytää Rexiä saattajaksi Elysiumiin, joka hänen mukaansa sijaitsee maailmanpuun, pilvimeren keskikohdan huipulla. Rex suostuu, ja maaginen matka läpi maailman alkaa.

Aluksi Rex saa pärjätä taisteluissa omillaan, mutta myöhemmin hänestä tulee Ajuri (Driver), ja hän pystyy kutsumaan kristalleihin suljettuja Teriä (Blade) avukseen taisteluissa. Terien avulla Rex kumppaneineen pystyy luomaan erilaisia iskusarjoja, jotka oikein sarjoitettuna voivat olla erittäin tuhoisia suurimmillekin vihulaisille. Taistelusysteemin ymmärrykseen kului itseltäni jonkin verran aikaa, mutta kun se lopulta klikkasi, niin taistelu oli niin mielenkiintoista etten aina edes halunnut vältellä taisteluja. Viholliset kestävät tässä pelissä runsaasti osumapisteitä, joten iskujen ketjuttaminen tulee todellakin tarpeeseen.

Pelasin pelin läpi lähes kokonaan TV-ruudulla, jolloin jälki oli paikoin henkeäsalpaavan kaunista, paikoitellen tökkivää. Tämä on harmi, koska Nintendon peleissä yleensä on huomattavissa lähes äärimmäinen hionta, jonka ansiosta pelit ovat yleensä sulavia kuin sillit suolakurkuissa. Xenoblade Chronicles 2:n kohdalla ruudunpäivitys häiriintyy paikoitellen selvästi, muttei onneksi häiritsevästi. Ilolla voin todeta myös sen, että kannettavassa muodossa peliä vaivaavat heikennykset eivät haitanneet minun pelihetkiäni millään lailla. Itse asiassa en edes huomannut laadun tippuvan kun konsolin käteeni telakasta nappasin.

Mutta kerrottakoon seuraavaksi itselleni tärkeimmästä elementistä, tarinasta. Japanilaisten roolipelien kerronta on monen kirjavaa, mutta onneksi Takahashi tiimeineen on onnistunut välittämään molempiin tarinavetoisiin tekeleihinsä tunnetta pienen nyyhkyelokuvan verran. Sen lajityypin elokuvista en juuri perusta, enkä juuri tunteile pelejäkään pelatessa. Vaan niin siinä vain kävi, että pariinkin otteeseen pidättelin kyyneliäni tarinan edetessä, sillä niin voimakkaasti samastuin muutamiin hahmoihin. jotka pitkällä tiellä mukaan astuvat. Kovin moni muu peli ei ole tällaiseen kyennyt.

Pelasin pelin läpi englannin kielisellä ääninäyttelyllä. Tarjolla on myös japaninkielinen ääniraita sitä haluaville, joskin se pitää erikseen ladata Switchin kauppapaikalta. Englanninkieliset äänet tekevät roolinsa pääasiassa mallikkaasti, joskin hyylisynkkaa ei ole erikseen englanniksi tehty. Tämä hieman rikkoo immersiota. Parhaan roolin tekee kissamaisena Gormotti-rodun edustaja Nia, jota englanniksi näyttelee minulle entuudestaan tuntematon Catrin-Mai Huw. Sarkastiset lauseet lentelevät erittäin luontevasti kissatytön suusta, ja ne tuntuvat aina osuvan oikeille kohdilleen, voimakkaalla Walesiläisellä aksentilla varustettuna. Rexin roolin vetää brittinäyttelijä Al Weaver, joka ei aina ihan osu jokaisella repliikillään täysin maaliin. Onneksi heikkoja hetkiä on verrattain harvassa, sillä ääninäyteltyjä välivideoita on tarjolla yli 10 tunnin verran.

Mainitsematta ei sovi myöskään jättää voimakasta ääniraitaa, jonka pääarikkitehtina on häärinyt takavuosina erittäin arvostettu Yasunori Mitsuda. Voimakkaat balladit ja tymäkät kitaramäjäykset soivat taustalla lähes taukoamatta, ja siivittävät erityisesti välivideoidan tunnetilaa korkeille siiville.

Olen sanonut jo niin paljon hyvää, etten uskalla sanoa enää kovinkaan paljoa enempää, etten ala kuulostaa rikkinäiseltä levyltä. En tiedä miten, mutta jotenkin vain Monolith Softin peligurut ovat jälleen tehneet jättiläismäisen tarinan, joka naurattaa, liikuttaa ja huvittaa jatkuvasti enemmän. Pelattavaa on paljon, ja pelimekaniikat pullollaan pieni kommervenkkejä, joiden parissa tunnit vierähtävät kuin teininä pussaillessa. Joitakin pelaajia saattaa haitata se, että pelin naishahmot ovat melko... uhkeita muodoiltaan, eikä niitä muotoja välivideoissa ja puheissa myöskään pelätä näyttää. Itse en tätä enää noteerannut muutaman tunnin pelattuani. Luultavasti otin sen jo itsestään selvyytenä, koska pelin tekijät ovat selvästi tietoisia tämän valinnan suhteen.

Palataanpa vielä hetkeksi lapsuuteeni, kun katselin pikkuruudulta Final Fantasyn sykähdyttäviä hetkiä. Kuten jo mainitsin, se oli minulle käännekohta, jonka viitoittamalla tiellä olen edelleen. Näin aikuisena sitä ei osaa katsoa pelejä enää samalla tavalla, mutta tämän tekeleen kanssa minulle tuli erittäin voimakas olo; jos olisin nyt 11-vuotias ja tämä olisi ensimmäinen roolipelini, olisi tämä minulle todennäköisesti yhtä tärkeä peli kuin Final Fantasy VII aikanaan. Sen parempaa kehua en voi japanilaiselle roolipelle antaa.

Ja niin poika tapasi tytön.

95

Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi rahoitettiin valtion sponsoroinnilla myös lukuisia elokuvia. Monet niistä käsittelevät jollain tavalla suomalaisten harvoja kunnian hetkiä maailman silmissä. Eipä taida puuttua kuin fiktiivinen elokuva Paavo Nurmesta ja euroviisuvoitosta, niin kaikki mahdolliset kansakunnan täyttymyksen hetket olisi saatu taltioitua saman elokuvavuoden sisään.

Viimeisenä Suomi100-brändätyistä elokuvista teattereihin saapui Aleksi Mäkelän ohjaama 95, joka kertoo siitä ikimuistoisesta, ensimmäisestä miesten MM-jääkiekkomestaruudesta. Tarina kertoo välierän ja finaalin välisen ajan aina valmistautumisesta mestaruuden varmistumiseen asti. Jääkiekkojoukkueen edesottamusten lisäksi elokuvassa nähdään myös joukkueesta irrallisia tarinoita, jotka etenevät rinta rinnan epäonnistumisten ja koettelemusten kautta lopussa häämöttävään voittoon.

Aiemmin näkemäni tällaista kerrontaa sisältäneet elokuvat ovat pääasiassa epäonnistuneet pyrkimyksissään. Irralliset tarinat nivoutuvat jollain ihmeellisellä ratkaisulla yhteen samalla kun puujalkavitsien tahdissa kömpelö käsikirjoitus klinkuttaa loppuaan kohden. Nähtyäni 95-elokuvan trailerit olin aivan varma siitä, että tässäkin käy niin, varsinkin kun ohjaaja Mäkelä on tunnetusti kotimaisten pöhköpuskafaarssien kruunaamaton kuningas. Olin kuin olinkin kerrankin elämässäni väärässä.

95 lankeaa yllättävän vähän niihin sudenkuoppiin, jotka tällaisessa metsästyksessä yleensä edessä vaanivat. Toki elokuvassa on pakko päästä esittelemään karvaista miespersettä Ruotsin linnan katolta ja uhoamaan kaljapullon ääressä länsinaapuria tutuin termein, mutta muutoin 95 on pääasiassa vakavasti otettava kuvaus 90-luvun Suomesta, jossa pienistäkin asioista otetaan ilo irti, kun sellaisia kerran tarjoillaan.

Jääkiekkojoukkueen valmistautumisen lisäksi tarinoissa seurataan Ruotsin jääkiekkoliiton valmistautumistan "varmaan voittoon" Tukholmassa. Suomen maaperällä seurataan kolmea eri tarinaa; ensimmäisenä vastaan tulee räjäytystyöntekijä, joka Ruotsalaisessa omistuksessa menettää työpaikkansa ja päättää kaveriensa kanssa lähteä Ruotsiin kostamaan monet nöyryytykset. Toisaalla yksinhuoltajaäiti tuskailee rahahuolien ja poikansa jääkiekkoharrastuksensa kanssa. Kolmannessa tarinassa miesporukka menee syöpäsairaan ystävänsä luo saattokotiin finaalia katsomaan.

Kaikki elokuvan potentiaaliset katsojat tietävät varmasti lopputuloksen jo ennen kuin elokuva edes ehtii alkaa. Suomi voittaa, ja kaikilla on kivaa. Vaikka elokuvan hahmoilla onkin pieniä esteitä edessään, ei se heitä usein kovin usein jää vaivaamaan, ja ongelmat ratkeavat kuin itsestään yksi kerrallaan. Kuvaus vuodesta 95 on uskottava, ainakin näin vuonna 1987 syntyneelle, joka ei edes tätä kuuluisaa finaalia koskaan katsonut. Itse yhdistän kotimaisissa elokuvissa 90-luvun kuvaukset lähinnä lama-aikaan, josta ei tässä elokuvassa näkynyt kuin joitakin taustarippeitä.

Näyttelijöitä ja hahmoja on elokuvassa melkoisen paljon, joten heidän kaikkien tekemisen arviointi tasapuolisesti tekisi tästä arvostelusta kilometrin mittaisen. Mainitsen sen sijaan parhaiten mieleenjäävät roolit. Curt Lindströmiksi valittiin ruotsalainen näyttelijä Jens Hulten, joka on niittänyt mainetta niinkin suurissa rooleissa kuin Skyfall Mission Impossible - Roque Nation. Normaalisti kovanaamainen mies on muuntautunut luontevasti hermoilevaksi ja epävakavaksi valmentajaksi. Niin ikään roolissaan onnistuu Timo Jutilaa esittävä Joel Hirvonen, joka kuulostaa enemmän Jutilta kuin Juti itse, mikäli suinkin mahdollista. Kolmas maininta menee Jukka Tammea esittävälle Lauri Tilkaselle. Tammi tuli usein surullisenkuuluisasti tunnetuksi kisojen ovivahtina, koska ei päässyt pelaamaan maalille yhdessäkään pelissä. Elokuvassa hänet nostetaan selvästi enemmän pääosaan muita pelaajia enemmän, kenties hyvityksenä vanhasta?

Tunnistin lisäksi muutamia vanhojen kiekkoleijonien cameoita, en teidä tekivätkö hei kaikki sellaisen elokuvassa. Kaikki pelaajat näkyivät ruudulla näyttelijänsä voimin ainakin hetken aikaa, mutta suurin osa heistä jää etäisiksi statisteiksi. Jotkut heistä pelaavat luistimillakin, mutta suurin osa pelimateriaalista on peräisin YLEn taltioimasta TV-lähetyksestä, tietenkin Antero Mertarannan kommenteilla varustettuna.

95:llä oli kaikki mahdollisuudet muodostua kansakuntaa kuvaavaksi pöhköilyksi, mutta vältti nämä ansakuopat ja muodostui viihdyttäväksi, paikoin jopa jännittäväksi kuvaukseksi 90-luvun Suomesta. Arkistokuvaa on käytetty runsaasti, ja paikoitellen leikkauksissa näkyy suoranaisesti räikeänä se, missä arkistomateriaali muuttuu juuri elokuvaa varten kuvatuksi otokseksi. Kuitenkin pitää nostaa hattua Mäkelälle tiimeineen, ettei mennyt jälleen siitä, missä aita on matalin.

Det nästan glider in, tai jotain sinnepäin. Ruotsin osaamisen ei ole sieltä parhaasta päästä.

Ohjaus: Aleksi Mäkelä
Pääosissa: Jens Hulten, Laura Birn, Samuli Edelmann, Lauri Tilkanen

Star Wars Episode VIII: The Last Jedi

Viihdeteollisuuden megayhtiöksi viimevuosina kasvanut Disney ei jäänyt lepäämään laakereillaan ostettuaan erityisesti Tähtien sodasta tunnetun Lucasfilmin vuonna 2012. Uusia elokuvia palkattiin tuottamaan onnistuneesti Star Trekin, toisen tunnetun Scifi-franchisen, uudelleenlämmitellyt J.J. Abrams. Tuloksena oli legendaarisen saagan uusi tuleminen vuonna 2015, kun episodi numero VII, The Force Awakens, julkaistiin leffateattereissa yli 2 miljardin dollarin lipputuloilla. Nyt saaga jatkuu uuden käsikirjoittajan ja ohjaajan, Rian Johnsonin, käsissä, ja eeppisyyttä elokuvasta ei ainakaan puutu.

Tarina jatkuu miltei heti edellisen elokuvan päätöksen jälkeen. Vanhan imperiumin pohjalle rakennettu ensimmäinen ritarikunta ylivaltias Snoken johdolla on kukistanut kapinalliset miltei kokonaisuudessaa, ja aikoo nyt murskata heidät lopullisesti. Kapinalliset pakenevat niukasti suurimmilta osin epäonnistuneen iskun jälkeen, ja jäävät tuuliajolle ritarikunnan seuratessa tiukasti perässä. Kun kapinallisjohtaja prinsesa Leia (Carria Fisher) haavoittuu pahasti, syntyy kapinallisten väliin jännitteitä, jotka johtavat selän takana toimimiseen, ja kapinaan. Samaan aikaan toisaalla jeditaidot perinyt Rey (Daisy Ridley) yrittää suostutella vanhaa ja väsynyttä Luke Skywalkeria (Mark Hamill) palaamaan takaisin kapinan pariin. Samaan aikaan ensimmäisen ritarikunnan ykköstykki Kylo Ren (Adam Driver) angstailee sisäisten ristiriitojensa kanssa.

The Last Jedi on kaikin puolin vakuuttavasti toteutettu, huolellisesti viimeisintä piirtoa myöten toteutettu eepos, jollaisia Disney mielellään nykyisin tuottaa. Kaiken tämän loiston alta kiiltää valitettavasti liiallinen laskelmointi sen suhteen, mistä äänekkäin fanikanta pitää. Esimerkkinä voin kertoa sen verran, että eräs vanha hahmo tehee cameon elokuvassa, ja hänet on toteutettu alkuperäisen SW-trilogian tapaan nukkena. Valitettavasti samanlainen toteutus ei toimi enää tänä päivänä yhtä hyvin. Hahmo nytkähtelee kuin stop-motion animaatio konsanaan; nykypäivän nukkeanimaatiolla olisi varmasti saanut aikaiseksi sulavammin toimivan nuken, kuin tämä 70-luvulta nykypäivään tuotu muinaismuisto. Toki ne vanhenevat CGI-virityksiä paremmin, mutta näin paljon vanhaan tuojottaminen ei tee elokuvalle kuin hallaa.

Näyttelijänsuoritukset ihmisten osalta ovat luontevia, joskin hieman puisevia. Daisy Ridley esittää nykypäivän vakiosuoritusta itsenäisestä, vahvasta naishahmosta, joka itkee silti valtoimenaan merkittävän osan elokuvasta. Luke Skywalker ja Leia Organa esitetään väsyneinä hahmoina, jotka kaipaavat pois nykyisestä elämästään. Angstaava Kylo Ren on sen sijaan pettymys. Driver on maskeerattu sen näköiseksi, kuin hän olisi ollut uudelleensyntynyt Alan Rickman, jos hän olisi ollut kolmikymppisenä pahasti ahavoitunut lörppähuuli. Driverin alahuuli roikkuu kuin pahimmassa ankkanaamassa konsanaan, eikä hahmo tunnu kehittyvän tarpeeksi, vaan on edelleen se väkisin voiman pimeästä puolesta kiinni pitävä reppana.

Siinä missä The Force Awakens otti selvästi juoniotteita Uudesta toivosta, ottaa The Last Jedi selvästi ideoita Jedin paluusta. Mukana on Disneymäisiä hahmoja irtovitseineen, ja kohtauksia, jossa rakkauden voimaa tuodaan esiin täysin epäloogisella tavalla. Päähahmot eivät luonnollisesti kärsi kovin menetyksekkäitä kuolemia, eikä niitä toisaalta pahiksillekaan koidu. Sen ainoan kerran, kun heille menetykiä koituu, ei siitä tunnu tapahtuvan juuri mitään poliittisia muutoksia, kaikki vain toteavat, että selvä, tuossa on nyt korvaaja, jota totellaan.

Nykyisillään CGI on monelle kirosana, josta pitäisi päästä eroon keinolla millä hyvänsä. Disney on kuitenkin todistanut useammalla elokuvalla, että he osaavat käyttää tietokoneanimaatiota kauniisti ja luonnollisesti elokuvaa värittämään. Myös The Last Jedi onnistuu tässä, eikä mikään CGI-otos näytä siltä, että se rikkoisi immersiota, jota elokuva koittaa luoda. Kävin katsomassa elokuvan 3D-version, jossa kolmiulotteisuutta käytettiin luomaan valkokankaasta ikkunamainen, kuin lasien läpi katselisi akvaarioita pelkän kankaalle heijastetun kuvan sijaan. Joissain kameraotoksissa kuitenkin mentiin metsään, kuin ohjaaja ei olisi ajatellut sitä leikatessaa, että tästä tulee kolmiulotteinen versiokin. Puhun tavasta, jossa etu-ja taka-alalla olevia hahmoja korostetaan vuorotelleen nopeasti sumentamalla ja tarkentamalla. Tällainen ei yksinkertaisesti kolmiulotteiseen elokuvaan sovi. Muita lapsuksia en käännöksessä kuitenkaan huomannut, mikä on toisaalta hyvä, sillä Disney on yksi voimakkaimpia 3D:n puolestapuhujia elokuvamaailmassa.

Elokuvan nähtyäni en ihmettele sitä, miten tämäkin takoo rahaa lippukasalla enemmän kuin Ilmarisen sampo kultakolikkoja. The Last Jedi on toteutettu niin ammattimaisesti, kuin vain megaluokan elokuvan voi, ja Disney onkin jo ohjaaja Johnsonille luvannut oman trilogian, kunhan nykyinen saadaan purkitettua kasaan. Kuvausten jälkeen tapahtunut Carrie Fisherin kuolema tulee todennäköisesti aiheuttamaan pieniä käsikirjoituksellisia ongelmia, mutta hänelle suotu tribuutti elokuvan lopputeksteissä antaa ymmärtää, että siitäkin jokin ratkaisu löytyy. Toivon vain, että seuraavista elokuvista löytyisi vähemmän laskelmointia ja enemmän uskalluksia löytää Tähtien sodasta uusia puolia. Mahdollisuuksia sellaisiin on vaikka muille jakaa.

Ohjaus: Rian Johnson
Pääosissa: Mark Hamill, Carrie Fisher, Daisy Ridley, Adam Driver, Andy Serkis

The Foreigner

Onkohan Jackie Chan koskaan tehnyt elokuvaa, jossa hän ei esittelisi legendaarisiksi muodostuneita Kung Fu -liikkeitään? Kuuleman mukaan hän olisi 70-luvulla jossakin aikuisviihde-elokuvassa ilman taistelutaitojaan esiintynyt, mutta jääköön sen tutkiminen toiseen kertaan. Chan tunnetaan parhaiten toimintakomedioista, joita hän on tehnyt yli 150 kappaletta aina 60-luvulta alkaen. Pääosa hänen elokuvistaan sisältävät komediallisia elementtejä, eivätkä harvoin ota itseään kovin vakavasti. Tällä kertaa ohjaajakonkari Martin Campbell on marssittanut valkokankaalle aiempaa selvästi vakavamman Jackie Chanin, vastaneyttelijänään niin ikään valkokankaiden veteraani Pierce Brosnan.

Kun sanoin Jackie Chanin roolin olevan tällä kertaa vakava, todellakin tarkoitan sitä. Hän ei ole pelkästään vakava, vaan suoranaisesti kuolemanvakava. Mies ei varmaankaan hymyile kertaakaan elokuvan aikana, vaan suoltaa vihaa, raivoa ja melankoliaa suustaan samalla kun pistää ihmisiä lakoon. Eipä Chanin näyttelemälle Ngoc Minh Quanilla juuri naurun aiheita olekaan. Tarinan alussa hänen tyttärensä kuolee sattumalta IRA:n järjestämässä pommi-iskussa Lontoossa. Quan vaipuu suruunsa yhä syvemmälle, ja kun tekijää ei saada kiinni, päättää hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Quania vastassa on entinen IRA-radikaali, nykyinen hallituksen jäsen Liam Hennessy. Quan Hennessyn tietävän iskusta jotain ja alkaa terrorisoida tämän elämää kotitekoisilla pommeilla ja muilla pikaiskuilla. Hennessylle selviää nopeasti totuus Quanin edellisestä elämästä, johon kuuluu esimerkiksi Vietnamin sodan aikainen palvelus erikoisjoukoissa.

Politiikon ja terroristin välistä kissa ja hiiri -leikkiä seurataan tiiviisti koko vajaan kahden tunnin keston ajan. Quanin ja Hennessyn vaiheiden lisäksi seurataan vähän väliä ensimmäisen pommi-iskun  tekijöitä, poliiseja jahtaamassa heitä, ja Hennesseyn kumppaneita juonittelemassa omiaan. Kaikkien näiden koukeroiden seassa on paikoitellen hankala pysyä, sillä ohjaaja Campbell ei ole aivan 10 vuoden takaisessa James Bond -vireessä, eivätkä kaikki narut meinaa pysyä hänen kädessään. Elokuvassa seurataan limittäin montaa tahoa ja tapahtumapaikkaa, eikä niiden perässä meinaa jatkuvasti pysyä. Lisää soppaa hämmentää monet mainitut nimet, joiden takainen henkilö jää helposti tuntemattomaksi esittelyn puutteen vuoksi. Toimintakohtauksten pikaleikkauksetkin ovat paikoitellen kömpelöitä, ja vievät huomiota Chanin taidokkailta koreagrafioilta.

Tuttuun Chan-tyyliin koko huone on ase taistelussa, ja kaikkia mahdollisia esineitä käytetään paikoitellen raakaankin pahoinpitelyyn. Quan itse ei tapa naisia ja lapsia, mutta heitäkin elokuvan aikana pistetään lakoon muitten toimesta. Suurin osa uhreista on kuitenkin aikuisia miehiä. Kaupungin ja huoneistojen lisäksi taistelua käydään metsissä erilaisten aseiden ja ansojen kanssa, jotka muistuttavat kovasti Sylvester Stallonen tähdittämän Rambo-Taistelija -elokuvan vaiheita metsän armoilla. Paikoin tuntui, että kyseistä elokuvaa on katsottu paljonkin elokuvaa tehtäessä.

Tuotantobudjetti ei liene ollut suurensuuri, vaikka muutamia isoja räjähdyksiä elokuvassa tapahtuukin. Tuotanto on pääosin kiinalainen, minkä vuoksi Chan puhuu muutamissa kohtauksissa kiinaa kollegansa kanssa. Näiden kohtausten englannin kieliset käännökset on valitettavasti jätetty Suomessa esitettävään valkokangaskopioon ja häiritsevät paikoin suomisubien lukemista. Suomenkieliset teksityksetkään eivät ole kelvolliset, sillä paikoitellen välistä jätetään repliikkejä suomentamatta, kerran jopa niin, että ruudulla näkyi käännös ruotsiksi, mutta ei suomeksi.

Trillereiden haittapuoli on se, että ne yleensä kestävät katsomista vain kerran, ellei katsontojen välillä ole pitkiä aikoja. Tämäkin elokuva on viihdyttävä kertaalleen katsottuna, mutta toista kertaa en sitä aivan lähitulevaisuudessa katsoisi. Jännitys kun ei tuppaa rakentumaan, jos katsoja tietää mitä lopussa tapahtuu. The Foreigner on kaikin puolin tavanomainen toimintatrilleri, joka ei tarjoa katsojalleen mitään uutta. Jackie Chan ja Pierce Brosnan tekevät tavanomaisesta tyylistään poikkeavat roolit uskottavasti, olisivatpa käsikirjoitus ja ohjaus vain iskevämpiä. Mielelläni toisaalta näkisin Chanin toisenkin kerran vakavana ruudulla, joskin pieni pilke silmäkulmassa ei olisi seuraavalla kerralla haitaksi, mikäli tarina sen sallii.

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Jackie Chan & Pierce Brosnan

Interstellar

Christopher Nolan, tuo töröhuulinen aikamme Internet-suosikki on vääntänyt vuosikaudet toinen toistaan suitsutetumpia elokuvia. Batman-trilogian jälkeen mies päätti kokeilla toisenlaista genreä, ja otti työstettäväkseen scifi-seikkailun, joka siinä sivussa käsittelee ympäristökatastrofia, joka vääjäämättä maapalloa uhkaa.

Entinen insinööri, nykyinen agrikulttuurin harjoittaja Cooper (Matthew McConauchey) päivittelee tuhoa ja katastrofia kotonaan kahden lapsensa ja appiukkonsa kanssa. Maailmaa uhkaavat niin ruoan puute kuin jatkuvasti voimistuvat pölymyrskytkin, siinä sivussa myös avaruustutkimus on päätetty lopettaa kannattamattomana. Cooperin pojasta koulu leipoo maanviljelijää, ja hänen tyttärensä Murphy erotettiin opinajhosta hänen väitettyään, että Apollo-lennot oikeasti tapahtuivat. Kun Murphyn huoneessa majaileva kummitus jättää jälkeensä koordinaatteja, lähtee Cooper niitä seuraamaan ja huomaa hetkeä myöhemmin tottelevansa professori Brandtin (Michael Caine) käskyjä uuden, salaisen, NASAn pyrkimyksissä löytää uusi maapallo toisesta galaksista. Matkustaminen tapahtuu tietenkin Saturnuksen luokse putkahtaneella madonreiällä, jota kolme aiempaa tutkijaa ovat jo käyttäneetkin.

Matkan varrella sattuu jos jonkinmoista vastoinkäymistä, eikä oikein mikään suunnitelma tahdo ottaa onnistuakseen. Paitsi tietenkin hätäsuunnitelmat, jotka uhmaavat miltei jokaista mahdollista todennäköisyyttä päähenkilöitä vastaan. Taustalla soivat Hans Zimmerin eeppisiin sfääreihin nousevat sävelet auttavat katsojaa eläytymään mukaan Cooperin mahdottomilta näyttäviin haasteisiin, ja hurramaan mielessään, kun kerta kaikkiaan mahdottoman tilanteen edestä löydettiin sittenkin ratkaisu.

Saatan kuulostaa sarkastiselta (mitä toisaalta olenkin), mutta viihdyin elokuvan parissa suurimman osan sen kestosta. Tarina kulki eteenpäin jouhevasti, ja erikoisefektit oli huolella tehty, mikä loi mukavaa uskottavuutta vieraita planeettoja tutkiessa. Pääosissa McConaugheyn lisäksi loistavat Anne Hathaway ja Jessica Chastain. Kaikkia kolmea tuntuu vaivaavan jonkinmoinen tylsistyminen, sillä he pääasiassa jurottavat kameran edessä odottaen vuoroaan lausua vuorosanansa. Siitäkään ei voi nostaa toisaalta liian suurta äläkkää, koska elokuvan tunnelmat eivät kenenkään osalta ole kovin positiivisia.

Mutta. Elokuvan loppuratkaisu on niin kertakaikkisen typerä, että se vei minut naamapalmuilun partaalle. Varoitus elokuvaa katsomattomille, nyt seuraa spoilereita. Nimittäin, melkein kaiken menettäneenä Cooper syöksyy sukkulassa mustaan aukkoon, ja sukkulan pettäessä paiskautuu tuntemattomaan pelkässä avaruuspuvussa. Mustan aukon takaa hän löytää jonkinlaisen multiversumin, jossa kaikki on pelkästään Murphyn huonetta hänen lapsuudessaan. Ilmenee, että Murphyn kummitus olikin Cooper, joka koitti kertoa elein ja merkein, mitä Murphyn tulisi tehdä, ja miten toimia.

Anteeksi nyt vain, mutta miten minun, joka pidän itseäni edes kohtalaisen älykkäänä elokuvan katsojana, pitäisi ottaa vakavasti vastaan tällaista potaskaa? Juoni on niin väkisin väännetty, että piti oikein mennä katsomaan, kuka elokuvan on kirjoittanut. Ja yllätys, yllätys, sehän on suurenmoinen ohjaaja itse veljensä kanssa kynäillyt tämän historiallisen oivalluksen. Ja senkin jälkeen elokuva vain jatkaa yllättämistään, Cooper näet purkahtaa kuin taikaiskusta takaisin Saturnuksen liepeille, jossa on kuin onkin uusi ihmiskunnan luoma tukikohta partioimassa. Madonreiässä matkustaminen näet kulutti aikaa Maapallolla eri tahtiin, ja Cooperin opastama Murphy on keksinyt keinon lähettää ihmiskunta avaruuteen pakoon Maapallon tuhoa. Ainoa muutos on tässä se, että Cooper on edelleen nelikymppinen, kun taas Murphy on jo lähemmäs 100-vuotias. Tunteikkaan jälleennäkemisen jälkeen Cooper lähtee takaisin madonreikään etsimään sinne jäänyttä kollegaansa. He mitä ilmeisimmin löysivät sittenkin uuden maapallon matkaltaa.

En ole ennen kohdannut elokuvaa, joka lopussa lässähtäisi näin pahasti, mutta nyt on tämäkin ihme nähty. Hetken jo ajattelin, että oppisin lopulta näkemään tämän ohjaajan suuruuden, mutta kankkulan kaivoon meni sekin idea. Batman-elokuvissa oli sentään jonkinlaista järkeä lopuissakin, joten katselen mieluummin niitä, tämän elokuvan pariin en enää palaa. Ja nyt kun olet lukenut tämän, ei sinullakaan ole siihen enää mitään syytä.

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Matthew McConaughey, Anne Hathaway, Jessica Chastain, Michael Caine