Batman V. Superman: Dawn of Justice

Vuoden 2013 Man of Steel palautti Teräsmiehen valkonkaille. Vaikka elokuvasta ei tullutkaan jättimäistä kassamagneettia, takoi se silti kunnioitettavat 663 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. levittäjä Warner Bros ja DC Comics, sekä tietysti ohjaaja Zack Snyder hamusivat vielä suurempaa menestystä, ja mikä olisikaan merkittävämpää kuin tuoda Teräsmies takaisin, ja asettaa hänet vastakkain Batmanin, tunnetuimman DC Comics -hahmon, kanssa. Man of Steelin pohjalle rakennettiin tämä jatko-osa ja samalla Batman vs. Superman (BvS lyhyesti) aloitti kunnolla DC Comicsin hahmoille luodun jaetun universumin, joka tulisi sisältämään runsaasti elokuvia vuosien varrella.

Elokuva alkaa takaumalla Metropoliksen taistelusta, jossa osa kaupunkia tuhoutui täysin Teräsmiehen ja kenraali Zodin taistelussa. Taistelua seuraa maasta käsin liikemies Bruce Wayne, joka on tullu kaupunkiin auttaakseen firmansa työntekijät pakoon. Hän saa kuitenkin nähdä ympärillään pelkkää tuhoa, ja ryhtyy aktiivisesti etsimään keinoa tuhota maapallolle saapunut muukalainen.

Kahden supertitaanin vastakkainasettelua höykytettiin markkinakoneistossa miltei loputtomiin asti, ja muistan edelleen miten verkkosivustoilla käytiin keskuteluja siitä kumpi voittaa. Molemmat näistä jatkuivat siitäkin huolimatta, että viimeistään elokuvan toinen traileri paljasti täysin sen, miten kilpasilla käy. Toki voin väittää sen olleen tarkoituksellistakin, sillä markkinakoneisto halusi myös osaltaan rakentaa jaettua universumia, ja esitellä elokuvan kolmannen supersankarin, ensimmäistä kertaa valkokankaalla esiintyvän Ihmenaisen.

Teräsmiehen rooliin palaa jykeväkasvoinen Henry Cavill, kun taas Batmaniksi maaniteltiin toinen jäyhänaama; Ben Affleck. Suurin osa roolihahmoista palasi Man of Steelin parista, ja uusiin rooleihin valittiin Jesse Eisenberg Lex Luthoriksi ja Gal Gadot Ihmenaiseksi. Hahmot, myös sivuhahmot, pääsevät melko suurissakin rooleissa kameran eteen, eikä kukaan hahmoista jää etäiseksi katsojalle. Sen sijaan suurin ero Man of Steeliin on se, että hahmot eivät hymyile juuri lainkaan. Elokuva on hyvin synkkä, jopa iloton, ja tämä käy pitemmän päälle raskaaksi katsojalle, varsinkin sellaiselle joka ei välillä osaa piristyä toimintakohtauksista.

Man of Steelistä poiketen, draama kulkee reaaliaikaisesti eteenpäin ilman liikoja takaumia menneestä. Elokuva seuraa kahtaalta molempia päähenkilöitä kun Batman koittaa selvittää keinoja voittaa Teräsmies, Kryptonin pojan itsensä rypiessä epäuskossa itseään ja kohtaloaan kohtaan. Lex Luthot luonnollisesti näkee molempien heikkoudet, ja usuttaa heidät toistensa kimppuun samalla, kun itse vetelee naruja taustalla.

Vaikka juonenkuvio on melko selvä, käsikirjoitus ontuu muutamissa kohdissa. Näissä kohtauksissa hahmot eivät käyttäydy luonnollisesti, ja näitä ratkaisuja onkin tehty yleensä juuri kohtauksiin, josta halutaan päästä enemmän tai vähemmän nopeasti seuraavaan kliimaksikohtaan. Jos hahmot käyttäytyisivät luonnollisesti, juonta ei voisi pitää nykyisellään. Juonessa on synkkää, ja samaa voidaan sanoa myös kuvauksesta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kuvaus olisi onnistunutta, sillä pidän kuvakulmista ja myös toimintakohtaukset on onnistuttu kuvaamaan uskottavasti. Sen sijaan värimaailma olisi kaivannut ehostusta, sillä tuntuu kuin koko elokuvan ajan ruudun päällä olisi ollut harmaan tai pimeyden filtteri vääristämässä värejä.

Vaikka elokuvassa onkin muutama kohtaus, josta on väännetty meemejä Internetin palsoilla herraties kuinka paljon, en pidä elokuvaa läheskään sen saaman nuivan vastaanoton arvoisena, vaan paikoitellen jopa pidän siitä. Toimintakohtaukset on kuvattu huolellisesti, ja pidän edelleen hahmoista, vaikka he eivät täysin luonnollisesti aina käyttäydykään. Lisäksi viittaukset muihin hahmoihin ja tulevaisuuden elokuviin kutkuttelevat mieltäni edelleen, kenties siksi että hahmoja ei ole vielä tämän kirjoituksen ilmestyessä valkokankaalla juuri nähty.

BvS kannattaa katsoa, varsinkin jo pitää DC hahmoista ennakkoon. Itse katsoin tätä arvostelua varten pidennetyn Ultimate Editionin, joka on kyllä melkoinen pala nieltäväksi, mutta lopulta siitä jäi hyvä maku suuhun, vaikka muutama rusina pullan sekaan oli eksynytkin. Ja sitäpaitsi, toivo on supersankareiden tärkein lahja lukijakunnalle. Kaiken synkkyyden keskellä viimeinen sekunti ennen lopputekstejä palauttaa toivon tulevaisuudesta miltei kenen tahansa sydämeen, eikä vähiten Hans Zimmerin upean kappaleen takia. Kun liekki palaa, palakoon se voimakkaasti; siinä on supersankarien lahja katsojilleen.

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Henry Cavill, Ben Affleck, Amy Adams, Jesse Eisenberg, Diane Lane, Jeremy Irons, Gal Gadot

Se

Stephen Kingin teoksiin pohjautuvia sovituksia löytyy kuin sieniä sateella, ja sienten tapaan, myös niiden laatu on monenkirjavaa. Kovin montaa niistä ei voi kutsua elokuvauksen merkkiteoksiksi, vaikka lähdeteos huikea olisikin (lukekaa vaikka arvioni Mustasta tornista), mutta jotkut ovat osuneet oikeaan. Se ilmestyi alun perin kirjana vuonna 1986 ja siitä tuli nopeasti jättimenestys. Vuonna 1990 Warner Bros. Television hankki oikeudet kirjan filmatisointiin, ja aiheesta saatiin aikaiseksi kaupallisesti hyvin menestynyt kaksiosainen minisarja. Vuonna 2017, 31 vuotta romaanin julkaisun jälkeen, Se saa lopultakin sovituksen valkokankaalle, ja se onnistuukin pyrkimyksissään kohtalaisen hyvin.

Elokuvasovitus seuraa melko uskollisesti teoksen lapsi-osuutta. Seitsemän vähemmän suosittua nörttiä lyöttäytyy yhteen muutamien sattumankauppojen kautta, samalla kun he kokevat ennenäkemättömiä kauhuja ja pakenevat kiusaajiaan. Näyttelijät hoitavat työnsä laadukkaasti ja uskottavasti, ainoastaa käsikirjoitus jättää hahmot hivenen etäisiksi, koska aikaa heidän esittelemiseensä ei juuri käytetä aikaa. Esimerkiksi yhden hahmon nimi mainitaan vasta elokuvan loppupuolella, enkä meinannut kuollaksenikaan muistaa hahmon nimeä, vaikka kirjan olenkin pariin kertaan lukenut.

Kuten alkuperäisessä teoksessakin, Derryn pikkukaupungissa alkaa kadota lapsia, ja monet heistä löytyvät kuolleena. Pääseitsikolle käy nopeasti selväksi, että myös he ovat vaarassa, kun he yksi toisensa jälkeen kohtaavat kovin elävän oloisia kauhukuvia, yleensä ammennettuna heidän omista peloistaan ja heikkouksistaan. Enemmin tai myöhemmin kauhu ottaa jokaisen kohdalla pellen ulkomuodon, ja koska heikot ja sorretut pitävät yhtä, he jakavat myös pelkonsa keskenään. Heidän nokkamiehensä Bill Denbrough johtaa ryhmän taisteluun muotoa muuttavaa demonia vastaan. Demonin nimi on Se.

Pääosissa esiintyvät Jaeden Lieberher Bill Denbroughina ja Bill Skarsgård Pennywisena. He hoitavat roolinsa osuvasti, joskin Lieberheriltä olisivin toivonut hieman monipuolisempaa naamaa. En tunnistanut näitä kahta näyttelijää nimeltä, ja muutkin ovat minulle tuikituntemattomia. Heistä on hankala sanoa mitään; he olivat lähes koko ajan ruudussa, mutta en muista heistä siltikään juuri mitään erityistä. He vastasivat kyllä hyvin Kingin alkuperäisiä kuvauksia yhtä hahmoa lukuunottamatta, mutta jäivät jotenkin kovin etäisiksi hahmoiksi. Ainoastaan Pennywise jää mieleen, sillä hänen kohdallaan ohjaaja oli keksinyt muutamia hauskoja kommervenkkejä, jotka tekivät hahmosta mieleenpainuvan.

Vaikka henkilöohjaus ei ihan mielekkäämmillään ollutkaan, kerronnallinen ja tekninen kuvaus sen sijaan on paikallaan. Tarina kulkee eteenpäin jouhevasti, eikä missään vaiheessa löydy sellaista otosta, etteikö katsoja olisi selvillä siitä, mitä kuvassa on tarkoitus tapahtua. Ei edes sellaisissa kohdissa, jotka tahallaan koittavat viedä hahmoja ja katsojaa harhaan kauhukuvien luonnissa.

Siitä päästäänkin elokuvan suurimpaan kompastuskiveen, eli kauhuun. Sanon sen suoraan, minua ei pelottanut kertaakaan tämän elokuvan aikana. Sillä toki voi olla tekemistä, että tiesin mitä tarina pitää sisällään, mutta petyin silti, että säikyttely pohjautuu juurikin niihin vanhimpiin elokuvamaailman temppuihin, eli koviin, äkkinäisiin ääniin, nopeasti sätkiviin liikkeisiin ja leikkauksiin. Melkeinpä kaikissa nykykauhuelokuvissa on juurikin nämä samat tehokeinot, eivätkä ne valitettavasti enää toimi. Onneksi makaaberi kuvitus pelastaa sen, mitä pelastettavissa on.

Tästä kompastuksesta huolimatta lähdin teatterista pois hyvin mielin, ja jään odottamaan tulevaa jatko-osaa, jossa Se, ja Häviäjien kerho (pääosan lapset) palaavat Derryyn tekemään Siitä lopullisesti selvää. Itselleni ohjaajatulokas Andy Muschietti teki hyvää jälkeä, ja toivon hänelle menestystä elokuvien ohjaamisen saralla.

Se
Ohjaus: Andy Muschietti
Pääosissa: Jaeden Lieberher, Bill Skarsgård

Man of Steel

Supersankarit ovat tällä hetkellä yksi leffamaailman merkittävimmistä ilmiöistä. Isot sarjakuvayhtiöt Marvel ja DC pumppaavat ulos jatkuvalla syötöllä mitä isompia tuotantoja, ja usein ne myös menestyvät kaupallisesti. Erityisesti Marvel on tehtaillut isoja menestyksiä vuosien varrella, kun taas DC:n merkitys live-action puolella on levännyt miltei kokonaan Batmanin harteilla. Muut elokuvat on järjestään flopanneet niin pahasti ettei niiden päälle ole haluttu lähteä rakentamaan jaettua universumia, jossa kaikki supersankarit voisivat esiintyä keskenään.

Eräs merkittävimmistä DC-tuotannoista 2000-luvulla on ollut Christopher Nolanin ohjaama Batman-trilogia. Suuria summia takonut sarja ei kuitenkaan sopinut ponnahduslaudaksi sekään, koska Nolan halusi pitää elokuvat nimenomaan itsenäisinä teoksina. Uutta Batman-saagaakaan ei tuotantoyhtiö Warner Bros. halunnut lähteä luomaan, joten katse käännettiin DC:n toiseen suuruuteen, Teräsmieheen. Teräsmies seikkaili valkokankaalla 70-luvulla menestyksekkäästi, mutta sen jälkeen menestys on ollut vaisumpaa. Viimeisin elokuva, Superman Returns, vuodelta 2006 alisuoriutui sen verran pahasti, ettei Teräsmiestä oltu sen koomin valkokankailla nähty. Christopher Nolan ja hänen aisaparinsa David S. Goyer esittelivät Warner Brosille uuden käsikirjoituksen, joka otettiin heti tuotantoon. Ohjaajaksi valittiin toimitaelokuvissa menestyksiä ohjannut Zack Snyder, ja tämän myötä Teräsmiehen paluu alkoi.

Man of Steel kertoo Teräsmiehen syntytarinan nykyaikaisemmalla otteella, joten kuvissa nähdään paljon CGI-otoksia sekä tietenkin runsaasti toimintaa. Toiminnan Snyder on osoittanut osaavansa ohjata aiemmin, mutta kerronasta itsestään en ollut varma. Onneksi se huoli osoittautui turhaksi, sillä Man of Steel on tunteikas kasvukertomus itsensä löytämisestä erilaisten ihmisten keskellä. Elokuvan edetessä Clark Kentinä Maapallolla kasvanut Krypton-planeetan viimeinen eloonjäänyt Kal-El oppii hallitsemaan kykyjään, ja lopulta pelastaa Maapallon täydelliseltä tuholta, tullen lopuksi sekä itsensä että ihmisten silmissä Teräsmieheksi.

Pääosaa esittää jäyhäkasvoisesti Henry Cavill, siinä vaiheessa tunnettu lähinnä rooleistaan televisiosarjoissa. Vaikka kasvot pääasiassa ovatkin yksioikeiset, osaa Cavill esittää myös tunteita tarpeen tullen. Elokuvan antagonistia, Kryptonilaista Kenraali Zodia, esittää vähintäänkin yhtä myrtsisti Michael Shannon. Hän on toki uhkaavan näköinen, mutta kovin yksioikoinen pahis. Onneksi hänen syynsä toimia eivät kuitenkaan ole täysin mustavalkoisia. Pätevän suorituksen tekevät myös Russel Crowe Jor-Elinä ja Kevin Costner Johantan Kentinä, molemmat Teräsmiehen isähahmoja erilaisista kodeista.

Elokuvan alkupuolisko on selkeästi draamaan pohjautuvaa kerrontaa, jossa esitellään hahmot ja kuljetetaan juonta eteenpäin, välillä takaumien ja unijaksojenkin voimin. Kun toimintaosiot sitten alkavat, niitä onkin tarjolla sitten runsaammissa määrin. Taistelua tapahtuu niin syrjäisessä Smallvillessä kuin suurkaupunki Metropoliksessakin. Ja molemmissa paikoissa pistetään paikkoja urakalla matalaksi surutta. Erityisesti lopputaistelu Metropoliksessa on tuhon osalta täysin yliammuttu. Onneksi taistelu päätty voimakkaaseen kohtaukseen, jossa Teräsmies joutuu tekemään lopullisen valinnan Kryptonin ja Maan asukkaiden välillä.

Olen nähnyt aiemmat Teräsmies-elokuvat, mutta niistä en erityisemmin pitänyt. Tämän teoksen myötä opin kuitenkin hahmosta niin paljon uusia puolia, että suorastaan rakastuin hahmoon, eikä vähiten Henry Cavillin roolisuorituksen vuoksi, hänet on tarkoitettu Teräsmiehen rooliin. Sinänsä huvittavaa muuten, että Teräsmies on arvoilaan niin periamerikkalainen ettei mitään rajaa, mutta täydellinen näyttelijä on kuitenkin britti.

Man of Steel otettiin vastaan vaihtelevasti, eikä sen menestyskään ollut kaikkien suurimpien odotusten mukainen. Jonkin verran tuottoa kuitenkin tilipussiin tuli, ja Man of Steel käynnisti virallisesti DC Extended Universen, ja tulevat elokuvat pohjautuvat pitkälti niihin tapahtumiin, jotka Man of Steelissä esitetään. Vaikkei trikoihin pukeutuvat supersankarit suosikkigenresi olisikaan, suosittelen silti katsomaan Man of Steelin, tai ainakin sen alkupuoliskon. Kenties innostuksesi voisi herätä, kuten minullekin kävi.

Man of Steel, Warner Bros, 2013
Käsikirjoitus: David S. Goyer
Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Henry Cavill, Amy Adams, Michael Shannon, Kevin Costner, Russel Crowe

Musta torni

On olemassa eepoksia, ja sitten on Eepoksia. Näistä isolla eellä kirjoitetuista yksiköistä olen onnistunut lukemaan kolme, ja Stephen Kingin Musta torni on ehdottomasti yksi niistä. Teoksen on King itse maininnut pääteoksekseen, ja useissa Kingin teoksissa onkin viittauksia Mustaan torniin. Aiheesta on yritetty vuosikausia tehdä filmatisointia niin isolle kuin pienellekin ruudulle, mutta suunnitelmat ovat aina johonkin kariutuneet. Vuonna 2017 Columbia Pictrures onnistui kuitenkin tuomaan elokuvan valkokankaille. Katsotaanpa miten he onnistuivat pyrkimyksissään.

En pidättele kiireisempiä lukijoita tämän kauempaa, eivät kovin hyvin. Elokuvaa katsoessani vakuutin itselleni, etten vertaa arvostelussani elokuvaa kirjoihin, vaan koitan arvioida sen omana teoksenaan. Pyrkimyksestäni huolimatta en siihen kerta kaikkiaan pysty. Elokuva yhdistelee elementtejä yli 2000-sivuisesta Eepoksesta, ja puristaa ne puoleentoista tuntiin. Valitettavasti tämä aika ei riitä kaikelle sille, mitä King kirjoissaan kuvaa. Suuri osa hahmokaartista loistaa poissaolollaan, ja nekin jotka ovat valkokankaalle päässeet, eivät ole sellaisia kuin kirjoissa kuvataan. Toki asialle voi antaa vihreää valoa sen perusteella, että se ei kuvaa kirjojen tapahtumia, vaan toimii ikään kuin jatko-osana sille. Noita jatko-osan elementtejä tosin ei juuri huomaa katsottaessa, ellei niitä oikein hakemalla hae. Elokuva vilisee pieniä viittauksia siellä täällä, mutta jotenkin minusta tuntuu, että jos hahmot olisi nimetty toisin, ei tätä olisi äkkiseltään luullut Mustaksi torniksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tanskalaisohjaaja Nikolaj Arcel. Aikaisemmin rooliin kiinnitetty Ron Howard toimii elokuvan tuottajana. Tuotantopuolessa ei sinänsä ole valittamista, sillä lavasteet ovat uskottavan näköisiä. CGI:tä tosin käytettiin melkoisen paljon läpi koko elokuvan. Toimintakohtauksissa kamera pysyy vakaana, mutta nopeat leikkaukset eivät aina ole täysin ymmärrettäviä siitä, mitä sillä koitetaan hakea takaa. Pyssyn takana revolverimies Roland Dechainina esiintyy Idris Elba, joka hoitaa roolinsa hyvin, joskin häntä näkyy elokuvassa paljon vähemmän kuin mitä odotin päähenkilöltä. Lisäksi hänen puhetapansa on paikoin hieman omituista, sanoisinko jopa "gangstamaista", mutta vain joissain kohdissa. Mustiin puetun miehen roolissa haahuilee eksyneen oloinen Matthew McConaughey, joka sinkoilee siirtimillä ja taikavoimilla pitkin maita ja mantuja nopeammin kuin mieli pysyy perässä. Elokuvan oikea päärooli Jake Chambers (eniten ruutuaikaa) on myönnetty uudelle tulokkaalle Tom Taylorille. Hänet löydettiin maailmanlaajuisen roolihaun myötä, mutta joten minua kummastuttaa se, että rooliin on palkattu näin kivikasvoinen näyttelijä. Ilme on tismalleen sama koko elokuvan ajan, oli tilanne sitten mikä hyvänsä. Onko tämä sitten näyttelijän vai ohjaajan syytä, en tiedä.

Yleisilme on yllättävän hyvä, ottaen huomioon, että tuotantobudjetti oli "vain" 60 miljoonaa dollaria, nykypäivän eeppisille elokuville se on todella vähän. Videopeli-CGI:ltä on suurimmaksi osaksi vältytty, ja ainakin Elban näyttelijäntyö on pääasiassa hyväksyttävää. Käsien liikkeet revolveria ladatessa olivat erityisesti hienosti kuvattu, mutta valitettavasti se on ainoa Revolverimiehen taito, joka kirjoista en elokuvaan tuotu.

Ja sitten vielä siihen asiaan, josta ei saa puhua. Mielestäni Roland Deschain on valkoihoinen, ja sellaiseksi hänet olisi pitänyt tässäkin elokuvassa kuvata. Minulla ei ole mitään Idris Elbaa, tai muitakaan tummaihoisia näyttelijöitä vastaan, mutta tässä asiassa en anna periksi.

Jos olet lukenut kirjat, en voi suositella elokuvaa katsottavaksi, koska siitä tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä paha olo. Uudeksi kokemukseksi elokuva kelvannee kertakatsottavaksi, mutta ei valitettavasti sen enempään. Sääli, sillä tämä on yksi niistä teoksista, jotka ansaitsisivat todellisen filmatisoinnin.

Ohjaus: Nikolaj Arcel
Pääosissa: Idris Elba, Matthew McConaughey & Tom Taylor.
Tuotanto: Columbia Pictures.

Nouseva Jupiter

Hollywoodissa kaikki on suurta. Ei siis mikään ihmekään, että myös elokuvatuotantoon käytetään yhä enemmän tolkuttoman suuria summia rahaa. Sellaiseksi voidaan lukea myös Wachowskin sisarusten käsikirjoittama ja ohjaama Nouseva Jupiter vuodelta 2015, jonka budjettu oli 176 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Jotenkin sitä vain pistää ihmettelmään, miten noinkin suurella budjetilla, ja nykyaikaisella CGI-tuotannolla voidaan tuottaa näin epäuskottavan näköinen elokuva.

Atlantilla syntynyt, ja Yhdysvalloissa luvattomasti asuva Jupiter Jones (Mila Kunis) siivoaa muutaman sukulaistensa kanssa rikkaiden taloja, ja erityisesti vessoja. Jupiter herätetään vastentahtoisesti töihin joka aamu kello 4.45, ja hän vihaa elämäänsä. Todellisuudessa Jupiter Jones on uudelleensyntynyt intergalaktisen yritysperheen matriarkka, ja perheen kolme sisarusta tahtovat hänet huostaansa tai pois päiväjärjestyksestä keinolla millä hyvänsä. Yksi perheen lapsista värvää palkkasoturi Caine Wisen (Channing Tatum) tuomaan Jupiterin luokseen, ja matkalle tarttuu jos millaista yllätystä, kieroilua ja räjähdyksiä. Ja tottahan toki täysin erilaisista maailmoista tulevat Jupiter ja Caine löytävät yhteisen sävelen ennen pitkää.

Kun katselin elokuvaa, se sai minut epäilemään maailmaa heti ensiminuuteilla. Köyhä lainsuojaton Jupiter pesee rikkaitten vessoja tällätympänä kuin mikään maallinen mannekiini muotinäytöksissä. Ihan oikeasti, ne piirretyt kulmakarvat, silmämeikit ja huulet ovat niin luonnottoman näköisiä, ettei elokuvaa voi mitenkään ottaa tosissaan siitä hetkestä lähtien, kun Kunis ensimmäisen kerran hahmonsa kasvot näyttää. Katsokaa vaikka:

Ei tuollaista naamaa voi uskoa vessasiivoojaksi. Hahmo itsessään ei ole aivan yhtä muovinen, kuin pärstänsä, mutta kyllä siinäkin luonnollisuudessa jäädään selkeästi riman alapuolelle. Esimerkiksi mehiläisfarmilla vierraillessa hahmo ei edes huomio koko paikassa ympärillä pörrääviä pimpiäisiä ennen kuin niistä tulee kerrontamekanismi, ja niiden osuutta tarinassa alleviivataan voimakkaasti.

Toimintaa peliin tuo Channing Tatumin hahmo Caine Wise, joka pyrkii palauttamaan menetetyn kunniansa, ja nousemaan takaisin armeijan sotajoukkoihin. Hän on hivenen uskottavampi hahmo, mutta kehittyy huonosti, minkä lisäksi Tatum on roolissaa yhdellä ilmeellä mukana puisevasti pönöttäen. Toimintaa on runsaasti, mutten nähnyt elokuvassa mitään, mitä en olisi aiemmin nähnyt valkokankaalla. Käsikirjoitus on hyvin hataralla pohjalla, ja jättää monet hahmot täysin unohduksiin heti, kun heidän osansa tarinasta on kerrottu. Ihan kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Katsoin elokuvan 3D-version. Elokuva on muunnettu kolmiulotteiseksi jälkituotannossa, mikä ei itseäni haitannut, sillä 3D toimi hyvin, eikä tuottanut minkäänlaista pahoinvointia, eikä haamujakaan kuvassa näkynyt. Syvyyttä olisin toivonut hieman enemmän kuvaan, mutta kenties sen muutoksen myötä syvyys olisi voinut alkaa ottamaan silmiin ennen pitkää. Valitettavaa on se, että jos 3D:n toimivuus on yksi ainoita plussia, joita elokuvalle kehtaa antaa, on jossain menty päin mäntyä ja pahasti. Toisen plussan uskallan kuitenkin antaa musiikista, sillä se sopi hyvin kohtauksiin, ja toi niihin lisää jännitystä. Michael Giacchinon ääniraita on tempaavaa, mutta tyyliltään melko perustavanlaatuista Hollywood-orkesteria kuorolla säestettynä.

En ole Wachowskin sisarusten aiempia elokuvia nähnyt (Matrixia koitin katsoa, mutten päässyt edes puoliväliin), eikä tämä elokuva minusta heidän faniaan tee. Scifirymistelyyn haetaan vaikutteita monista scifiklassikoista, kuten Ozin velhosta, Star Warsista ja Dyynistä, mutta elokuvan oma sielu loistaa poissaolollaan, eikä tuo juuri mitään uutta pöydälle. Sääli, sillä olen scifin ystävä, ja minua on siinä genressä helppo miellyttää.

Tämä on muuten toinen näkemäni elokuva, jossa Sean Beanin näyttelemä hahmo ei kuole.

Nouseja Jupiter (Jupiter Ascending)
Käsikirjoitus ja ohjaus: Lana & Andy Wachowski
Pääosissa: Channing Tatum, Mila Kunis, Sean Bean, Eddie Redmayne, Douglas Booth

Katsottu Sonyn televisiolla 3D;nä Sony Playstation 4:n kautta.

Yö: Varietee

Joskus harvoin elämässä tulee eteen kappale, joka kerta kaikkiaan pysäyttää paikoilleen, kunnes kappale loppuu. Täydellistä kappaletta tuskin onkaan olemassa, mutta tällaisen tunneryöpyn aiheuttavasta kappaleesta voitaneen puhua miltei virheettömänä. Kokonaisen levyn osuminen vastaavaan kategoriaan vaatii jo enemmän, sillä usein täydellisyyttä hipovan kokonaisuudenkin onnistuu pilaamaan yksikin epäonnistunut kappale. Omalle kohdalleni näitä "täydellisiä" levyjä, joissa ei siis ole yhtään huonoa kappaletta, on osunut kaiken kaikkiaan kaksi. Tässä niistä ensimmäinen.

Muistan ostaneeni Varieteen ensimmäisen kerran Tampereelta Epe's Music Shopista ehkä vuonna 2004. Olin tuolloin jo Yön fani, vaikken kovin montaa levyä vielä omistanutkaan. Syksyllä 2003 järjestetty Yhden Yön Tarinoita -kiertue vakuutti minua levyn sisällöstä, ja intoa riitti, kun ensimmäisen kerran levyn omaan mankkaani soimaan pistin. Juuri sitä hetkeä en enää muista, mutta kuuntelen levyä edelleen aika ajoin, joskin mieluummin vinyylilevyltä.

Varietee on siis Yön debyyttialbumi, julkaisu vuonna 1983. Silloin en ollut edes syntynyt, joten voin vain kuvitella millaisen myllerryksen levy aikanaan sai. Eikä mikään ihme, sillä levy on täynnä toinen toistaan parempia rock-kappaleita. Rock-musiikiksi levyn voi mieltää, joillain tasoilla jopa punkiksi, mutta levyltä löytyy myös paljon iskelmällisiä piirteitä, suomalaiseen melankoliaan sulavasti sulautettuna.

Levyn avausraita, Pieni ihminen suuressa maailmassa, alkaa lyhyellä urkusoololla, joka oikeastaan jo itsessään esittelee levyn. Uruissa soi haikeus, mutta samalla myös nuoruuden into ja palava voima, jollaiselta vain sydämellä soitettu musiikki voi kuulostaa. Se on siis täydellinen avausraita, ja sopii keikoillekin hyvin aloitusbiisiksi. Levyltä löytyy muutama muukin haikeaa rock-kappaletta, jossa urut soittavat tärkeät sävelet, kuten B-puolen aloittava Vain varjot häntä seuraa, sekä Vain varjot häntä seuraa, joka on kolmas kappale menetetystä rakkaudesta kertovien kappaleiden sarjassa. Ennen ko. kappaletta levyllä soivat singeksikin lohkaistu Särkynyt enkeli, sekä levyn nimibiisi Yhden illan varietee. Kutsun tätä kolmikkoa nimellä Särkyneen Rakkauden Trilogia.

Palataanpa hetkeksi A-puolelle. Sieltä löytyvät levyn rokahtavimmat kappaleet, kuten Ei voi elää rakkaudesta, Pro Patricia ja ensisingle Likaiset Legendat I. Näissä kappaleissa kitarointi on etunenässä, eikä soundi ole aivan yhtä Yömäinen, kuin koskettimilla varustetuissa kappaleissa. A-puolen ainoa rauhoittumishetki on levyn kolmas kappale, En saanut sua pilviin. Levyn päättävä Likaiset Lehendat II, sekä Päivänsäde ja Menninkäinen ovat sen puolen muitten kappaleiden tapaan kitaravoittoisia ralleja.

Levyn päättävät jokseenkin samanhenkiset Rakkauden symbioosi ja Älä odota minua silloin, jotka voisivat yhtä hyvin olla esiosa ja jatko-osa toisillee, näihin on helppo kuvitella samat päähahmot tunteiden molemmille puolille.

Koko levy on Päivänsäde ja Menninkäinen -kappaletta lukuun ottamatta kokonaisuudessaa Jussi Hakulisen käsialaa. Yhtyeen päävokalisti Olli Lindholm hoitaa laulun suurimmaksi osaksi, kaksi kappaletta on Hakulisen laulamia. Toki levyltä kuuluu, että soittajat ovat ensimmäistä levyä tekemässä, mutta jälki on kuitenkin ammattimaista, eikä soundeistakaan juuri moitittavaa löydy. Itselleni kappaleiden sanoitukset ovat erityisesti ne tärkeimmät, ja veikkaan, että niin on monelle muullekin.

Sen lisäksi, että Varieteelta ei löydy yhtäkään huonoa kappaletta, se myös kestää aikaa hyvin. Vaikka juuri tuollaista soundia ei tänä päivänä enää tehdä, se ei kuulosta lainkaan vanhentuneelta. Päin vastoin, levy kuulostaa yllättävän tuoreelta vielä edelleenkin. On harmi, että kyseinen orkesteri on nykyään niin monelle kirosana, koska tästä levystä voisi varmasti jokainen muusikko ottaa oppia, miten tehdään yhtenäinen levy, jossa jokainen kappale on osa yhtenäistä koneista, jota ilman kone ei jaksa puksuttaa maaliviivan yli. Varsinkin jo löydätte levystä vinyyliversion, älkää jättäkö tätä suomirockin klassikkolevyä välistä. Sen kuuntelu, on jokaisen sekunnin arvoinen.

Olli Lindholm - Laulu
Jussi Hakulinen Koskettimet
Jani Viitanen - Kitara
Juha Rauäng - Basso
Veikko Lehtiranta - Rummut

Tuotanto: Mika Sundqvist & Yö

Resident Evil: The Final Chapter 3D

Videopeleihin perustuvat elokuvat ovat harvoin olleen erityisen menestyksekkäitä tekeleitä, ja yleensä ne tyssäävätkin jo ensimmäisen osan huonoon menestykseen. Esimerkiksi sellaiset mestariteokset kuin Street Fighter: The Movie, Hitman ja Prince of Persia ovat kaikki jääneet jatko-osaa vailla, vaikka nykyinen Hollywood-teollisuus hyvin pitkälti tuotteistamiseen perustuukin. Brittiohjaaja Paul W.S. Anderson onnistui jo vuonna 1995 hieman rikkomaan tätä kaavaa, kun hänen ohjaamansa Mortal Kombat menestyi lippuluukuilla ennakko-odotusten vastaisesti. Sarja kuitenkin vajosi unohduksiin valkokankailla heikosti menestyneen jatko-osan myötä. Anderson palasi videopelielokuviin vuonna 2002, jolloin saksalaistuotanto Resident Evil julkaistiin valkokankaille. Elokuva menestyi kohtuullisen hyvin pienen budjetin elokuvaksi, ja jatko-osia ryhdyttiin parin vuoden päästä tehtailemaan. 

Tammikuussa 2017 julkaistu Resident Evil: The Final Chapter on jo sarjan kuudes, ja nimensäkin puolesta viimeinen osa. Elokuvia sarjaan on tehty enemmän tai vähemmän tasaisin väliajoin lisää, ja ne ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta menestyneet aina paremmin kuin sarjan edellinen osa. Elokuvia on kuitenkin tehty "yksi kerrallaan" -periaatteella, joten sopimukset näyttelijöiden kanssa on tehty vain yhteen osaan kulloinkin. Tämä johtaa väistämättä siihen, että edellisessä elokuvassa cliffhangeriin jääneet hahmot eivät edes esiinny seuraavassa elokuvassa päähenkilö Alicea esittävää Milla Jovovichia lukuun ottamatta. 

Näin käy myös tässä elokuvassa. Elokuvan alussa kaikki muut edellisen elokuvan loppukohtauksessa mukana olleet hahmot ovat menehtyneet, kun petturiksi paljastunut Albert Wesker on keskittänyt yhtiönsä hyökkäyksen Washingtoniin. Ainoastaan Alice selvisi tästä keskityksestä, ja yllättäen saakin tietoonsa kuinka koko maailman kuolleet zombeiksi muuttaneeseen T-virukseen onkin olemassa rohto. Rohto löytyy Umbrella-yhtiön maanalaisesta Pesästä, jossa ensimmäinen elokuva aikanaan tapahtui. Alice lähtee paluumatkalle tekemään työtä käskettyä. 

Anderson osoittaa jälleen kykynsä toimintaohjaajana elokuva lukuisissa toimintakohtauksissa. Elokuvassa tapahtuu lähes jatkuvasti jotain, eikä hiljentymiselle juuri aikaa anneta. Pikatoiminnasta, ja salamaleikkauksista huolimatta 3D toimii hyvin, eikä tapahtumat juuri jää epäselviksi katsojalle. Jännitys on rakennettu mielenkiintoisesti, jolloin et voi koskaan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ihmisiä kuolee mitä mielikuvituksellisemmin jatkuvasti erilaisiin ansoihin tai zombien kynsiin. Valitettavasti hahmoista ei juuri välitä, koska heitä ei tehdä katsojalle tutuksi mitenkään. Elokuvassa on useita hahmoja, joiden nimiä ei edes mainita, ennen kuin kuolema heidät korjaa. Ja kuolemahan korjaa, sillä vain muutama hahmo selviää elokuvan lopussa hengissä. 

Erityisesti hahmojen etäisyys jäi paikoitellen vaivaamaan, kun en tuntenut heitä lainkaan kun kuolema jo heidät korjasi. Huomasin nopeasti, että on paras vain kytkeä aivot pois päältä ja nauttia elokuvan tuomasta jännityksestä. Tämän huomattuani nautin elokuvasta huomattavasti enemmän. 

Kahteen aikaisempaan Resident Evil –elokuvaan musiikin tehnyt Tomandandy-parivaljakko on saanut siirtyä Paul Haslingerin tieltä. Haslinger on aiemmin tehnyt musiikkia Andersonin elokuviin Death Race ja Kolme muskettisoturia, joten ilmeisimmin ohjaaja on tiennyt säveltäjän taidot tähän elokuvaan sopivaksi. Eeppiset teemat sopivatkin oikein hyvin niin jännityskohtauksiin, kuin maailmanlopun tunnelmiin, ja luovat hyvän kuvan edessä häämöttävästä lopusta. 

Tämä on epäilemättä Alice-saagan päätös. Vaikka Milla Jovovich onkin edelleen toimintatähtenä teräkunnossa, en lainkaan epäile etteikö ikä ja äitiys ole vaikuttaneet siihen, ettei hän enää halua samanlaisia toimintasarjoja tehdä. Anderson sen sijaan näyttää pysyttelevät videopelielokuvien parissa, sillä hänen seuraava elokuvansa on Resident Evilin tapaan Capcomin omistama sarja Monster Hunter. Tuottajaportaan mukaan myös Resident Evil –sarja jatkuu, mitä suurimmalla todennäköisyydellä koko sarja aloitetaan modernisti uudelleen, mikä onkin tämän elokuvan loppupäätöksen myötä ainoa oikea vaihtoehto. 

En lainkaan hätiköi myöntää sitä tosiseikkaa, että Paul W.S. Anderson on suosikkiohjaajani, sillä henen visuaalinen silmänsä on vailla vertaa, ja paikoitellen aivot-narikkaan –toiminta on itsellekin mukavaa vaihtelua. Tämä sarja päättyy onnellisesti, mutta miten jatkuvat zombitarinat valkokankaalla? Se jääköön nähtäväksi.