.png)
Pitkään kesti Studio Ghiblin kausi merkittävimpänä japanilaisena animaatiotalona. Kun firman johtotähti Hayao Miyazaki jäi vuosien vehkaamisen jälkeen eläkkeelle, otti studiokin uuden suuntauksen ja luopui ainakin toistaiseksi pitkistä animaatioelokuvista kokonaan, keskittyen avustamaan muita studioita animaatiossa ja TV-sarjojen tekemisessä. Yksi Ghiblin merkittävimmistä uuden polven ohjaajista, Hiromasa Yonebayashi, aavisti aikansa tulleen ja otti mukaansa tukun luottomiehiään uuden studion perustamista varten. Aluksi Studio Ponoc kuittasi laskunsa mainoksilla, mutta vuonna 2017 se julkaisi ensimmäisen pitkän animaatioelokuvansa: Mary ja noidankukka. Ghiblimäisyys on huomattavissa heti ensimmäisestä kuvasta lähtien.
Näyttääkö tutulta? Jopa firman logo elokuvan alussa jäljittelee Ghiblin käyttämää Totoro-kuvaa. No mutta, jätetäänpä vertailu entiseen ahjoon, ja keskitytään siihen mitä tarjolla on nyt. Mary ja noidankukka perustuu Mary Stewartin vuonna 1971 julkaistuun romaaniin Pikku noitaluuta. Tarinan alussa vilkas ja äänekäs Mary löytää itsensä verkkaisesta maaseudun tohinasta, jossa hän kokee olonsa tylsistyneeksi, ja tarttuu mitä suurimmalla vimmalla mihin tahansa työhön. Valitettavasti hän saa toilailuillaan aikaiseksi lähinnä harmia, mutta onneksi hänen ymmärtäväinen isotätinsä sietää häntä hymyssä suin. Eräänä päivänä seikkaillessaan metsässä Mary löytää erikoisen kukan ja luudan, joka herää eloon ja kuljettaa Maryn pilvien yläpuolelle noitakouluun. Noidankukkana tunnettu kasvi on näet harvinainen voimanlähde noidille, ja niinpä Mary joutuu keskelle vuosikausia jatkunutta selkkausta, josta ei mielikuvitusta puutu.
Yonebayashin aiemmat ohjaukset (Kätkijät sekä Marnie - tyttö ikkunassa) suoraan sanoen poksahtivat valkokankaalta esiin runsaan, suoranaisesti räikeän värimaailmansa myötä. Yonebayashin tyyli on edelleen selkeästi nähtävissä, mutta onneksi Kätkijöiden kaltaisesti värimaailmasta on nähtävissä hieman hillitympi versio. Silmätkin kiittävät. Animaatio on rikasta ja yksityiskohtaista, selvästi tehty taitavien tekijöiden käsissä. Mitä mielikuvituksellimmat kommervenkit osuvat etsivän silmään taustalta, kun hieman katsoo päähahmoista sivuun. Valitettavasti mikään noista taustoista ei palvele tarinaa, vaan on nähtävissä ihan vain ulkonäön vuoksi.
Animaatio on myös elokuvan vahvin tekijä. Tarina näet etenee verkkaisesti kuin se kuuluisa mummo lumessa, eikä meinaa päästä millään vauhtiin, vaikka alkukohtauksessa vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaakin. Ja kun elokuvassakin päästään lopultakin itse asiaan, ollaan juonessa jahkailtu jo niin paljon, etteivät ehkä hivenen ennalta arvattavatkin juonenkäänteet jaksa enää yllättää. Klassinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu esitetään hyvin mustavalkoisesti, vaikka loppujen lopuksi päähenkilöille ei vaaroista huolimatta käy kuinkaan. Tai ainakaan sitä ei mainita suoraan. Musiikistakaan en muista edes pienintä melodianpätkää, mikä on harmi, sillä japanilaiset ovat itselle osoittautuneet mitä mainioimmiksi elokuva- ja videopelisäveltäjiksi.
Studio Ponocin esikoinen jää valitettavasti torsoksi, jonka katsoo kerran, mutta jahkailevan kerronnan vuoksi sitä ei halua toistamiseen ainakaan ihan heti katsoa. Animoinnin arvostajat löytävät tästä varmasti mielenkiintoisia koukkuja, varsinkin käsin piirretyn animaation ystävät. Perinteisen animaation ja CGI:n yhteistyö on paikoitellen hiottu niin sopivaksi, että niitä katsellessa ei voi kuin ihastella. Mutta jos elokuvalla ei ole muuta mielekästi tarjottavaa lienee parasta miettiä uudelleen sitä, mihin budjetin käyttää.
