Mary ja noidankukka

Pitkään kesti Studio Ghiblin kausi merkittävimpänä japanilaisena animaatiotalona. Kun firman johtotähti Hayao Miyazaki jäi vuosien vehkaamisen jälkeen eläkkeelle, otti studiokin uuden suuntauksen ja luopui ainakin toistaiseksi pitkistä animaatioelokuvista kokonaan, keskittyen avustamaan muita studioita animaatiossa ja TV-sarjojen tekemisessä. Yksi Ghiblin merkittävimmistä uuden polven ohjaajista, Hiromasa Yonebayashi, aavisti aikansa tulleen ja otti mukaansa tukun luottomiehiään uuden studion perustamista varten. Aluksi Studio Ponoc kuittasi laskunsa mainoksilla, mutta vuonna 2017 se julkaisi ensimmäisen pitkän animaatioelokuvansa: Mary ja noidankukka. Ghiblimäisyys on huomattavissa heti ensimmäisestä kuvasta lähtien.

Näyttääkö tutulta? Jopa firman logo elokuvan alussa jäljittelee Ghiblin käyttämää Totoro-kuvaa. No mutta, jätetäänpä vertailu entiseen ahjoon, ja keskitytään siihen mitä tarjolla on nyt. Mary ja noidankukka perustuu Mary Stewartin vuonna 1971 julkaistuun romaaniin Pikku noitaluuta. Tarinan alussa vilkas ja äänekäs Mary löytää itsensä verkkaisesta maaseudun tohinasta, jossa hän kokee olonsa tylsistyneeksi, ja tarttuu mitä suurimmalla vimmalla mihin tahansa työhön. Valitettavasti hän saa toilailuillaan aikaiseksi lähinnä harmia, mutta onneksi hänen ymmärtäväinen isotätinsä sietää häntä hymyssä suin. Eräänä päivänä seikkaillessaan metsässä Mary löytää erikoisen kukan ja luudan, joka herää eloon ja kuljettaa Maryn pilvien yläpuolelle noitakouluun. Noidankukkana tunnettu kasvi on näet harvinainen voimanlähde noidille, ja niinpä Mary joutuu keskelle vuosikausia jatkunutta selkkausta, josta ei mielikuvitusta puutu.

Yonebayashin aiemmat ohjaukset (Kätkijät sekä Marnie - tyttö ikkunassa) suoraan sanoen poksahtivat valkokankaalta esiin runsaan, suoranaisesti räikeän värimaailmansa myötä. Yonebayashin tyyli on edelleen selkeästi nähtävissä, mutta onneksi Kätkijöiden kaltaisesti värimaailmasta on nähtävissä hieman hillitympi versio. Silmätkin kiittävät. Animaatio on rikasta ja yksityiskohtaista, selvästi tehty taitavien tekijöiden käsissä. Mitä mielikuvituksellimmat kommervenkit osuvat etsivän silmään taustalta, kun hieman katsoo päähahmoista sivuun. Valitettavasti mikään noista taustoista ei palvele tarinaa, vaan on nähtävissä ihan vain ulkonäön vuoksi.

Animaatio on myös elokuvan vahvin tekijä. Tarina näet etenee verkkaisesti kuin se kuuluisa mummo lumessa, eikä meinaa päästä millään vauhtiin, vaikka alkukohtauksessa vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaakin. Ja kun elokuvassakin päästään lopultakin itse asiaan, ollaan juonessa jahkailtu jo niin paljon, etteivät ehkä hivenen ennalta arvattavatkin juonenkäänteet jaksa enää yllättää. Klassinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu esitetään hyvin mustavalkoisesti, vaikka loppujen lopuksi päähenkilöille ei vaaroista huolimatta käy kuinkaan. Tai ainakaan sitä ei mainita suoraan. Musiikistakaan en muista edes pienintä melodianpätkää, mikä on harmi, sillä japanilaiset ovat itselle osoittautuneet mitä mainioimmiksi elokuva- ja videopelisäveltäjiksi.

Studio Ponocin esikoinen jää valitettavasti torsoksi, jonka katsoo kerran, mutta jahkailevan kerronnan vuoksi sitä ei halua toistamiseen ainakaan ihan heti katsoa. Animoinnin arvostajat löytävät tästä varmasti mielenkiintoisia koukkuja, varsinkin käsin piirretyn animaation ystävät. Perinteisen animaation ja CGI:n yhteistyö on paikoitellen hiottu niin sopivaksi, että niitä katsellessa ei voi kuin ihastella. Mutta jos elokuvalla ei ole muuta mielekästi tarjottavaa lienee parasta miettiä uudelleen sitä, mihin budjetin käyttää.

Mission Impossible: Fallout

Tomppa se vaan jaksaa vuodesta toiseen. Jo 56 vuoden ikään ehtinyt toimintatähti on edelleen vähintään yhtä kovassa kunnossa kuin vuonna 1996, jolloin ensimmäinen Cruisen tähdittämä Vaarallinen tehtävä -elokuva julkaistiin. Mies tekee edelleen mitä ihmeellisempiä stuntteja ilman sijaisnäyttelijää, ja vieläpä erittäin tyylikkäästi. Se saa tällaisen kolmikymppisen pullukan lievän itsesäälin partaalle.

Mutta onneksi vasta elokuvan jälkeen, sillä kuudes mahdottomaksi haukuttu tehtävä on elokuvana jännittävä vuoristoratamainen agenttijännäri, josta ei juonenkäänteitä ja vauhtia puutu. Tom Cruisen esittämä Ethan Hunt kokoaa jälleen tiimiinsä tutut naamat Luther Stickellin (Ving Rhames) ja Benjamin Dunnin (Simon Pegg) ja ryhtyy jahtaamaan nimimerkin alla toimivaa terroristia, joka uhkaa räjäyttää ydinpommeilla merkittäviä kohteita varastamillaan plutonium palloilla. Kapuloita Huntin IMF-järjestöön laitetaan heti alkumetreillä, kun CSI pakottaa mukaan oman agenttinsa, kovanaamaisen August Walkerin (Henry Cavill). Matkan varrella yhdestä jos toisestakin agentista paljastuu jos jonkinmoista kaksinaamaisuutta. Ja mutkista huolimatta ohjaaja Christopher McQuarrie onnistuu pitämään langat hyvin käsissään ilman, että katsoja menee pysyvästi sekaisin. Lankaan katsoja kyllä saattaa mennä, sillä muutamassa kohdassa sahataan kyllä sekä katsojaa, että elokuvan hahmoja rankalla kädellä silmään.

Visuaalisesti näyttävässä elokuvassa ei ole budjetin kohdalla säästelty, mikä näkyy monissa kohtauksissa. Esimerkiksi lentkonehyppy Pariisiin ukkosmyrskyn läpi on kuvattu kokonaan yhdellä kamera-ajolla. En ole ottanut selvää millaisissa olosuhteissa tuo otos on kuvattu, mutta näyttävä se kylläkin oli. Mukaan mahtuu tuttuun tapaan monia takaa-ajoja niin autolla, moottoripyörällä kuin helikopterillakin. Kuvauspaikkojen löytymiseen on käytetty aikaa, ja mitä maisemat sopivat loistavasti milloin mihinkin kohtaukseen, esimerkiksi helikopterikohtauksessa taistellaa jylhässä vuoristossa, kun taas moottoripyörällä päästellään läpi kuhisevan Pariisin. Toki jokainen toimintakohtaus menee jossain vaiheessa hyviksiltä pieleen, ja hänen pitää improvisoida. Asiat kuitenkin tuppaavat suoristumaan loppua kohden, kun mahdottomalta näyttävä tilanne ratkeaa kovin suunnitelmalliselta näyttävällä tavalla viime tingassa.

Tutu näyttelijät hoitavat työnsä mallikkaasti, joskin jonkinmoista kaavoihin kangistumista alkaa tässäkin jo näkyä, ovathan näyttelijät tehneet samaa roolia jo yli 20 vuotta parhaimmillaan, siinä vaiheessa on jo melko hankalaa löytää hahmoon uusia nyansseja kuitenkaan muokkaamatta hahmoa kokonaan uudeksi. Uutena naamana Henry Cavill esittää roolinsa tyylikkäästi, joskaan hänelle ei juuri anneta mahdollisuutta irrotella. Hänen tehtäväkseen jää lähinnä katsella jäyhästi ilmeenkään värähtämättä, kun pahiksia (tai miksei hyviksiäkin) pistetään lakoon.

Kävin katsomassa elokuvan 3D-version. Valitettavasti saliksi päätyi Tampereen Plevnan pikkusali, koska Scape-salissa ei enää 3D-näytöksiä minun aikataulullani ollut (jupinaa & mutinaa). Sali oli kuitenkin lähes täynnä, joten jonkin verran 3D vetää edelleen katsojia saleihin. Myös pikkuscreeniltä katsottuna 3D toimi elokuvassa hyvin, ja sillä luotiin syvällinen immersio maailmaan, kuin olisin katsellut ikkunasta oikeita tapahtumia.

Mission Impossible - Fallout on siis onnistunut toimintaelokuva, ja hyvää jatkoa toimintailoittelulle, joka positiivisen vastaanoton myötä tulee varmasti jatkumaan vielä vähintään yhden elokuvan verran. Kunhan herra Cruise onnistuu pitämään itsensä kunnossa, sillä hän todennäköisesti onnistuu telomaan itsensä jossain stuntissa tulevaisuudessakin. Toivottavasti ei kuitenkaan polvea pahemmin.

Ja nyt voittekin kaikki luukuttaa Mission Impossiblen tunnaria, joka jo varmasti on soinut päässänne vähintään tämän arvostelun ajan.

Ohjaus: Christopher McQuarrie
Pääosissa: Tom Cruise, Henry Cavill, Simon Pegg, Ving Rhames

Solo - A Star Wars Story

Disney palautti menestyksekkäästi Star Wars -saagan valkokankaille vuonna 2015 kun eeppisen saagan seitsemäs osa, The Force Awakens saapui elokuvateattereihin. Se hiveli niin voimakkaasti alkuperäisen trilogian nostalgiahermoja, että menestys oli taattu. Disney päätti samalla, että se ei tee vanhaan tapaan kolmea elokuvaa ja jätä hommaa siihen, vaan päätti pistää koneiston pyörimään taustalla oikein kunnolla. Tuloksena on sarja sivutarinoita, joissa kerrotaan aiemmin vain viitatuista tarinoista ja hahmojen menneisyydestä. Nyt teattereihin saapuu toinen tällainen sivutarina, Solo, jossa nimensä mukaisesti keskitytään tunnettuun palkkionmetsästäjään, Han Soloon. Onko siinä onnistuttu? No ei ole.

Huomioon tulee ottaa monet mutkat elokuvan kehityksessä. Alun perin ohjaajiksi palkatut Phil Lord ja Christopher Miller saivat kesken kuvausten kenkää "taiteellisten erimielisyyksien" vuoksi. Huhut pääosassa Harrison Fordin suuria saappaita täyttävän Alden Ehrenreichin sopimattomuudesta kameran eteen ei myöskään antanut suuria odotuksia. Valitettavasti pelot kävivät toteen, vaikka ohjaajaksi valittiinkin merkittäviä elokuvia ohjannut Ron Howard. Näyttelijät vaikuttavat pökkelöisiltä paasatessaan vuorosanojaan milloin minkäkin poliittisen agendan puolesta. Kyllä vain, Star Warsin satutarinaan on ängetty nykypäivän politiikkaa oikeuskeskusteluineen päivineen. Niin valitettavaa kuin se onkin, siitä ei näytä enää pääsevän edes satumaailmoissa eroon.

Kun agendoista selviää, ja elokuvasta kävelee ulos, ei oikeastaan muista enää juuri ketään elokuvan hahmoista. Donal Gloverin näyttelemä Lando Calrissian vielä muistuttaa alkuperäistä näyttelijäänsä, mutta Ehrenreich ei ole lainkaan Fordin näköinen tai kaltainen. Muut hahmot eivät ole tuttuja alkuperäisestä elokuvasta. Mukana naiskauneutta tuomassa on Game of Thronesissa menestyksekkäästi tissejään esitellyt Emilia Clarke, mutta muut näyttelijät muistan pääasiassa animoitujen hahmojen ääninä. Legendaarista Chewbaccaa ei sentään ole CGI-animoitu, vaan ruskeakarvaisen murisijan puvun sisältä paljastuu suomalainen koripalloilija Joonas Suotamo.

Elokuvassa keskitytään siis Han Solon nuoruuteen ennen kuin hänestä tuli muikeasti mulkoileva palkkionmetsästäjä. Hänet esitetään tyttöystävänsä Qi'ran (Clarke) kanssa orjana paikalliselle gansteripäällikölle. He lähtevät karkuun, mutta kohtalon ivasta vain Han pääsee karkuun, ja vannoo palaavansa. Pelastusmatkalle mahtuu jos jonkinmoista kommellusta, joka on komean näköistä katseltavaa. CGI-taustat eivät hyppelehdi huomiotaherättäväsit eteen, eikä kuvanlaatu 3D-versiossakaan heikentynyt missään vaiheessa. Tämä on toisaalta tuttua jo tässä vaiheessa, sillä Disney tuottaa kerta toisensa jälkeen audiovisuaalisesti näyttävää katsottavaa.

Siihen hyvät puolet sitten valitettavasti jäävätkin. Tarinasta en enää muista mitään muutamia tyhjänpäiväisiä viittauksia lukuun ottamatta. Hahmot ovat paperinohuita, eikä heidän puolestaan tunne yhtään mitään. En haluaisi sanoa tätä ääneen, mutta juonenkuviotkin tuntuvat rakentuvan sen varaan, millainen yhteiskuntapoliittinen viesti sen taaksen saadaan rakennettua.

Käteen jää lopulta vain nostalgiarahastus, jolla ei ole oikein mitään omaa, ja vielä vähemmän mitään rehentelyn arvoista. Jos tämä on Disneyn nykyinen suunta Star Warsin kanssa, niin olen hyvin huolissani siitä. Pääsarjalla todennäköisesti pystytään ratsastamaan nostalgian voimalla vielä jonkin aikaa, mutta sivutarinat tuntuvat jo nyt vaivaannuttavilta. En suosittele.

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Alden Ehrenreich, Woody Harrelson, Emilia Clarke, Donal Glover, Thandie Newton, Joonas Suotamo

Detective Pikachu

Pikachu, tuo taistelevien taskuhirviöiden yltiöpäisesti söpöilevä sähköhiiri on tullut vuosien varrella tutuksi miltei jokaisesta mahdollisesta Pokemon-aiheisesta tuotteesta. Peleissä ja animaatiosarjassa söpöilevä jyrsijä saa hieman uudenlaista imagoa osakseen Nintendo 3DS:n pelissä Detective Pikachu, jossa hiirulainen puhuu ihmisten kieltä syvällä raspiäänellä sammaltaen, samalla kun laukoo viisauksia ja siemailee vahvaa mustaa kahvia kuppi toisensa perään.

Kuten nimestä voi hyvin päätellä, Pikachu toimii tällä kertaa salapoliisina, ratkoen Rhyme Cityssä tapahtuvia rikoksia. Pikachu lyöttäytyy yhteen nuoren Tim Goodmanin kanssa. Tim on saapunut juuri Rhyme Cityyn etsimään kadonnutta isäänsä, kun kohtaa karkeasti kohtaloita laukovan kumppaninsa kadulla. Tim huomaa ymmärtävänsä Pikachun puhetta, ja käykin ilmi, että salapoliisimme on Timin isän, Harry Goodmanin, omistama Pokemon. Koska muut ihmiset eivät Pikachun pälätystä ymmärrä, on tämäkin valmis ottamaan Timin aisaparikseen.

Rikoksien selvittäminen alkaakin heti, kun rämäpäinen Aipom varastaa ohikulkijalta medaljongin. Aipom ehtii kadota näkyvistä, joten Pikachu ja Tim ryhtyvät kuulustelemaan ohikulkijoita ja keräämään vihjeitä mahdollisesta totuudesta. Käytännössä pelin koko 9 lukua kestävä tarina koostuu tämänkaltaisista puuhasta. Välillä eteen sattuu pikanappikohtauksia, jossa pitää painaa nappia juuri oikealla hetkellä, ja vihjeiden keruun päätteeksi Pikachu pyytää selvittämään pienen pulman saatuhen vihjeiden perusteella. Peli on selvästi suunniteltu nuoremmille pelaajille, sillä vaikka molemmissa tapahtumista voi epäonnistua, siitä ei koidu minkäänlaista ragaistusta. Yleensä saat yrittää heti perään uudelleen tai peli vain yksinkertaisesti muuttaa hieman tapahtumia, vaikka epäonnistuisiksin. Lopputulos on aina sama, eikä harhateille voi juuri eksyä, sillä Pikachu opastaa oikeaan suuntaan, jos pyörit liian kauan samassa paikassa.

Mitä peli sitten tarjoaa meille vanhemmille pelaajille? Seurattavaa tarinaa löytyy paljon, mutta se on hyvin yksinkertainen, ja yleensä pelaaja keksiikin vastauksen ennen kuin peli antaa edes mahdollisuutta ratkaista pulmaa. Näin ollen silminnäkijöiden kuulustelu voi käydä paikoitellen puuduttavaksi. Hyvää seurattavaa löytyy kuitenkin itse maailmasta, joka on hyvin yksityiskohtainen, ja esittelee ihmisten ja pokemonien suhteen tavalla, jota ei ole peleissä koskaan esitelty. Pelissä ei nimittäin ole yhtäkään Pokemon-kouluttajaa, saati sitten taisteluita, vaan taskuhirviöt ovat ihmisten lemmikkejä, apulaisia ja ystäviä, jotka eivät milloinkaan vietä aikaa Poke-pallossa. Esimerkiksi TV-studiolla vieraillessa hyönteispokemon Yanma on koulutettu kameramieheksi, ja sitä pääsee jopa ohjastamaankin kertaalleen.

Visuaalisesti peli on erittäin hyvän näköinen, kun ottaa huomioon sen olevan 3DS:n peli. Laite on jo parhaat päivänsä nähnyt, ja alkaa näyttää ikäänsä, mutta Detective Pikachu osoittaa, että laitteesta löytyy vielä potkua hieman näyttävämpäänkin grafiikkaan. Jos tulevien Pokemon-pelien visuaalinen anti ottaa tästä oppia, voidaan katsoa pelisarjan ottaneen ison harppauksen eteen päin. Kehtaan jopa väittää, että tässä pelissä katsellaan graafisesti parasta 3DS peliä toistaiseksi.

Musiikki on pääasiassa taustamusiikiksi tarkoitettua. Se sopii tilanteeseen, mutta sen unohtaa melkein heti kun miljöö vaihtuu toiseen. Muutama tunnelmallinen kipalekin pelistä löytyy, mutta kovin muistettavaksi ääniraidaksi tästä ei ole. Sen sijaan äänipuolelle pitää antaa kehu, erityisesti englannin kielisen ääninäyttelyn hoidosta. Hahmot ovat uskottavia, ja näyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti. Äänet sopivat hahmojen ulkonäköön muikeasti, eikä käsikirjoituksessakaan ole valittamisen aihetta, kunhan muistaa pitää kohdeyleisön mielessä.

Tarinan loppuratkaisua en paljasta, mutta sen verran uskaltanen kertoa, että jotain pientä jää auki, että jatko-osa olisi mahdollinen vielä jokin kaunis päivä. Ja onhan se täysin mahdollista, sillä vuonna 2019 julkaistaan kirjoitushetkellä kuvattavana oleva näytelty Detective Pikachu -elokuva. Uskoisin, että elokuvan kylkeen halutaan markkinoida myös peliä, ja sille paras paikkahan olisi Nintendon uusi laite Switch. Jos mielesi ei tylsty helpohkoihin ratkaisuihin, ja kaipaat ajanvietteeksi kevyttä pelattavaa, kannattaa pitää tämä salapoliisiseikkailu mielessä. Toivottavasti mahdolliseen jatko-osaan keksittäisiin jotain mielenkiinoitsempia koukkuja aikuisemmallekin väelle, sillä mahdollisuuksia tässä sarjassa on vaikka mihin.

Lisämainintana kerrottakoon, että pelin kanssa julkaistiin myös tuhdin kokoinen Detective Pikachu amiibo, jonka avulla saat nähtäväksesi vielä enemmän Pikachun ääninäyteltyjä välivideoita.

Kehittäjä: Creatures Inc
Julkaisija: The Pokemon Company

Xenoblade Chronicles 2

Muistan elävästi sen hetken jolloin minusta tuli roolipelifani. Olin ehkä 11 tai 12, kun katselin pienestä televisiosta kun serkkuni pelasi peliä Final Fantasy VII. Ensimmäinen kosketukseni peliin oli kenties sen pelin sykähdyttävin kohtaus, jonka varmasti kaikki peliä pelanneet muistavat. Sen jälkeen kokeilin vielä itse alkua ja olin täysin myyty.

Final Fantasy vetovoima hyytyi hivenen vuosituhannen vaihteen jälkeen, enkä hetkeen löytänyt sille korvaajaa. Vuonna 2011 Euroopassa julkaistiin Monolith Soft -pelitalon viimeisin roolipeli, Xenoblade Chronicles, joka palautti minut japanilaisten roolipelien hellään huomaan. Ja hyvä niin, koska Monolith Soft teki sen taas.

Kokeiltuaan avoimen maailman tyyliä vuonna 2015 julkaistussa Xenoblade Chronicles X:ssä, ohjaaja Tetsuya Takahashi tiimeineen palaa takaisin ensimmäisen pelin tarinavetoiseen kerrontaan. Maailma on edelleen iso, ja sen eri alueet ovat laajoja, mutta alueet ovat toisistaa erillisiä ja ne tulevat vastaan ennalta määrätyssä järjestyksessä. Alueilta löytyy niin vehreitä nurmikenttiä, hyytäviä talvisia maisemia kuin rutikuivia aavikoitakin. Vaihtelua alueiden välillä on melkoisesti, mutta teemat ovat valitettavasti kovin kliseisiä, varsinkin japanilaisissa peleissä nähtävistä alueista. Onneksi vaihtelevuutta tuovat massiiviset titaanit, joiden selässä (tai jopa sisässä) pelialueet sijaitsevat. On jokseenkin hurmaavaa katsella sinistä horisonttia ja huomata sen vieressä jättiläismäisen titaanin pään, joka liikkuu hyvin aidon näköisesti.

Maailmaa katsellaan Rexin, päätoimisen sukeltajan silmin. Rex matkustaa ympäri maailmaa täyttävää pilvimerta pikkutitaani Grampsin selässä ja elättää itsensä myymällä ylös luotaamiaan muinaisia löydöksiä. Nirkoisilla varoilla elelevä Rex houkutellaan suuren rahasumman turvin tutkimimatkalle pilvimerestä löytyneeseen raunioon. Raunioista hän löytää Pyran, tulta hallinnoivan kuolemattoman olion joka pyytää Rexiä saattajaksi Elysiumiin, joka hänen mukaansa sijaitsee maailmanpuun, pilvimeren keskikohdan huipulla. Rex suostuu, ja maaginen matka läpi maailman alkaa.

Aluksi Rex saa pärjätä taisteluissa omillaan, mutta myöhemmin hänestä tulee Ajuri (Driver), ja hän pystyy kutsumaan kristalleihin suljettuja Teriä (Blade) avukseen taisteluissa. Terien avulla Rex kumppaneineen pystyy luomaan erilaisia iskusarjoja, jotka oikein sarjoitettuna voivat olla erittäin tuhoisia suurimmillekin vihulaisille. Taistelusysteemin ymmärrykseen kului itseltäni jonkin verran aikaa, mutta kun se lopulta klikkasi, niin taistelu oli niin mielenkiintoista etten aina edes halunnut vältellä taisteluja. Viholliset kestävät tässä pelissä runsaasti osumapisteitä, joten iskujen ketjuttaminen tulee todellakin tarpeeseen.

Pelasin pelin läpi lähes kokonaan TV-ruudulla, jolloin jälki oli paikoin henkeäsalpaavan kaunista, paikoitellen tökkivää. Tämä on harmi, koska Nintendon peleissä yleensä on huomattavissa lähes äärimmäinen hionta, jonka ansiosta pelit ovat yleensä sulavia kuin sillit suolakurkuissa. Xenoblade Chronicles 2:n kohdalla ruudunpäivitys häiriintyy paikoitellen selvästi, muttei onneksi häiritsevästi. Ilolla voin todeta myös sen, että kannettavassa muodossa peliä vaivaavat heikennykset eivät haitanneet minun pelihetkiäni millään lailla. Itse asiassa en edes huomannut laadun tippuvan kun konsolin käteeni telakasta nappasin.

Mutta kerrottakoon seuraavaksi itselleni tärkeimmästä elementistä, tarinasta. Japanilaisten roolipelien kerronta on monen kirjavaa, mutta onneksi Takahashi tiimeineen on onnistunut välittämään molempiin tarinavetoisiin tekeleihinsä tunnetta pienen nyyhkyelokuvan verran. Sen lajityypin elokuvista en juuri perusta, enkä juuri tunteile pelejäkään pelatessa. Vaan niin siinä vain kävi, että pariinkin otteeseen pidättelin kyyneliäni tarinan edetessä, sillä niin voimakkaasti samastuin muutamiin hahmoihin. jotka pitkällä tiellä mukaan astuvat. Kovin moni muu peli ei ole tällaiseen kyennyt.

Pelasin pelin läpi englannin kielisellä ääninäyttelyllä. Tarjolla on myös japaninkielinen ääniraita sitä haluaville, joskin se pitää erikseen ladata Switchin kauppapaikalta. Englanninkieliset äänet tekevät roolinsa pääasiassa mallikkaasti, joskin hyylisynkkaa ei ole erikseen englanniksi tehty. Tämä hieman rikkoo immersiota. Parhaan roolin tekee kissamaisena Gormotti-rodun edustaja Nia, jota englanniksi näyttelee minulle entuudestaan tuntematon Catrin-Mai Huw. Sarkastiset lauseet lentelevät erittäin luontevasti kissatytön suusta, ja ne tuntuvat aina osuvan oikeille kohdilleen, voimakkaalla Walesiläisellä aksentilla varustettuna. Rexin roolin vetää brittinäyttelijä Al Weaver, joka ei aina ihan osu jokaisella repliikillään täysin maaliin. Onneksi heikkoja hetkiä on verrattain harvassa, sillä ääninäyteltyjä välivideoita on tarjolla yli 10 tunnin verran.

Mainitsematta ei sovi myöskään jättää voimakasta ääniraitaa, jonka pääarikkitehtina on häärinyt takavuosina erittäin arvostettu Yasunori Mitsuda. Voimakkaat balladit ja tymäkät kitaramäjäykset soivat taustalla lähes taukoamatta, ja siivittävät erityisesti välivideoidan tunnetilaa korkeille siiville.

Olen sanonut jo niin paljon hyvää, etten uskalla sanoa enää kovinkaan paljoa enempää, etten ala kuulostaa rikkinäiseltä levyltä. En tiedä miten, mutta jotenkin vain Monolith Softin peligurut ovat jälleen tehneet jättiläismäisen tarinan, joka naurattaa, liikuttaa ja huvittaa jatkuvasti enemmän. Pelattavaa on paljon, ja pelimekaniikat pullollaan pieni kommervenkkejä, joiden parissa tunnit vierähtävät kuin teininä pussaillessa. Joitakin pelaajia saattaa haitata se, että pelin naishahmot ovat melko... uhkeita muodoiltaan, eikä niitä muotoja välivideoissa ja puheissa myöskään pelätä näyttää. Itse en tätä enää noteerannut muutaman tunnin pelattuani. Luultavasti otin sen jo itsestään selvyytenä, koska pelin tekijät ovat selvästi tietoisia tämän valinnan suhteen.

Palataanpa vielä hetkeksi lapsuuteeni, kun katselin pikkuruudulta Final Fantasyn sykähdyttäviä hetkiä. Kuten jo mainitsin, se oli minulle käännekohta, jonka viitoittamalla tiellä olen edelleen. Näin aikuisena sitä ei osaa katsoa pelejä enää samalla tavalla, mutta tämän tekeleen kanssa minulle tuli erittäin voimakas olo; jos olisin nyt 11-vuotias ja tämä olisi ensimmäinen roolipelini, olisi tämä minulle todennäköisesti yhtä tärkeä peli kuin Final Fantasy VII aikanaan. Sen parempaa kehua en voi japanilaiselle roolipelle antaa.

Ja niin poika tapasi tytön.

95

Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi rahoitettiin valtion sponsoroinnilla myös lukuisia elokuvia. Monet niistä käsittelevät jollain tavalla suomalaisten harvoja kunnian hetkiä maailman silmissä. Eipä taida puuttua kuin fiktiivinen elokuva Paavo Nurmesta ja euroviisuvoitosta, niin kaikki mahdolliset kansakunnan täyttymyksen hetket olisi saatu taltioitua saman elokuvavuoden sisään.

Viimeisenä Suomi100-brändätyistä elokuvista teattereihin saapui Aleksi Mäkelän ohjaama 95, joka kertoo siitä ikimuistoisesta, ensimmäisestä miesten MM-jääkiekkomestaruudesta. Tarina kertoo välierän ja finaalin välisen ajan aina valmistautumisesta mestaruuden varmistumiseen asti. Jääkiekkojoukkueen edesottamusten lisäksi elokuvassa nähdään myös joukkueesta irrallisia tarinoita, jotka etenevät rinta rinnan epäonnistumisten ja koettelemusten kautta lopussa häämöttävään voittoon.

Aiemmin näkemäni tällaista kerrontaa sisältäneet elokuvat ovat pääasiassa epäonnistuneet pyrkimyksissään. Irralliset tarinat nivoutuvat jollain ihmeellisellä ratkaisulla yhteen samalla kun puujalkavitsien tahdissa kömpelö käsikirjoitus klinkuttaa loppuaan kohden. Nähtyäni 95-elokuvan trailerit olin aivan varma siitä, että tässäkin käy niin, varsinkin kun ohjaaja Mäkelä on tunnetusti kotimaisten pöhköpuskafaarssien kruunaamaton kuningas. Olin kuin olinkin kerrankin elämässäni väärässä.

95 lankeaa yllättävän vähän niihin sudenkuoppiin, jotka tällaisessa metsästyksessä yleensä edessä vaanivat. Toki elokuvassa on pakko päästä esittelemään karvaista miespersettä Ruotsin linnan katolta ja uhoamaan kaljapullon ääressä länsinaapuria tutuin termein, mutta muutoin 95 on pääasiassa vakavasti otettava kuvaus 90-luvun Suomesta, jossa pienistäkin asioista otetaan ilo irti, kun sellaisia kerran tarjoillaan.

Jääkiekkojoukkueen valmistautumisen lisäksi tarinoissa seurataan Ruotsin jääkiekkoliiton valmistautumistan "varmaan voittoon" Tukholmassa. Suomen maaperällä seurataan kolmea eri tarinaa; ensimmäisenä vastaan tulee räjäytystyöntekijä, joka Ruotsalaisessa omistuksessa menettää työpaikkansa ja päättää kaveriensa kanssa lähteä Ruotsiin kostamaan monet nöyryytykset. Toisaalla yksinhuoltajaäiti tuskailee rahahuolien ja poikansa jääkiekkoharrastuksensa kanssa. Kolmannessa tarinassa miesporukka menee syöpäsairaan ystävänsä luo saattokotiin finaalia katsomaan.

Kaikki elokuvan potentiaaliset katsojat tietävät varmasti lopputuloksen jo ennen kuin elokuva edes ehtii alkaa. Suomi voittaa, ja kaikilla on kivaa. Vaikka elokuvan hahmoilla onkin pieniä esteitä edessään, ei se heitä usein kovin usein jää vaivaamaan, ja ongelmat ratkeavat kuin itsestään yksi kerrallaan. Kuvaus vuodesta 95 on uskottava, ainakin näin vuonna 1987 syntyneelle, joka ei edes tätä kuuluisaa finaalia koskaan katsonut. Itse yhdistän kotimaisissa elokuvissa 90-luvun kuvaukset lähinnä lama-aikaan, josta ei tässä elokuvassa näkynyt kuin joitakin taustarippeitä.

Näyttelijöitä ja hahmoja on elokuvassa melkoisen paljon, joten heidän kaikkien tekemisen arviointi tasapuolisesti tekisi tästä arvostelusta kilometrin mittaisen. Mainitsen sen sijaan parhaiten mieleenjäävät roolit. Curt Lindströmiksi valittiin ruotsalainen näyttelijä Jens Hulten, joka on niittänyt mainetta niinkin suurissa rooleissa kuin Skyfall Mission Impossible - Roque Nation. Normaalisti kovanaamainen mies on muuntautunut luontevasti hermoilevaksi ja epävakavaksi valmentajaksi. Niin ikään roolissaan onnistuu Timo Jutilaa esittävä Joel Hirvonen, joka kuulostaa enemmän Jutilta kuin Juti itse, mikäli suinkin mahdollista. Kolmas maininta menee Jukka Tammea esittävälle Lauri Tilkaselle. Tammi tuli usein surullisenkuuluisasti tunnetuksi kisojen ovivahtina, koska ei päässyt pelaamaan maalille yhdessäkään pelissä. Elokuvassa hänet nostetaan selvästi enemmän pääosaan muita pelaajia enemmän, kenties hyvityksenä vanhasta?

Tunnistin lisäksi muutamia vanhojen kiekkoleijonien cameoita, en teidä tekivätkö hei kaikki sellaisen elokuvassa. Kaikki pelaajat näkyivät ruudulla näyttelijänsä voimin ainakin hetken aikaa, mutta suurin osa heistä jää etäisiksi statisteiksi. Jotkut heistä pelaavat luistimillakin, mutta suurin osa pelimateriaalista on peräisin YLEn taltioimasta TV-lähetyksestä, tietenkin Antero Mertarannan kommenteilla varustettuna.

95:llä oli kaikki mahdollisuudet muodostua kansakuntaa kuvaavaksi pöhköilyksi, mutta vältti nämä ansakuopat ja muodostui viihdyttäväksi, paikoin jopa jännittäväksi kuvaukseksi 90-luvun Suomesta. Arkistokuvaa on käytetty runsaasti, ja paikoitellen leikkauksissa näkyy suoranaisesti räikeänä se, missä arkistomateriaali muuttuu juuri elokuvaa varten kuvatuksi otokseksi. Kuitenkin pitää nostaa hattua Mäkelälle tiimeineen, ettei mennyt jälleen siitä, missä aita on matalin.

Det nästan glider in, tai jotain sinnepäin. Ruotsin osaamisen ei ole sieltä parhaasta päästä.

Ohjaus: Aleksi Mäkelä
Pääosissa: Jens Hulten, Laura Birn, Samuli Edelmann, Lauri Tilkanen