Star Wars Episode VIII: The Last Jedi

Viihdeteollisuuden megayhtiöksi viimevuosina kasvanut Disney ei jäänyt lepäämään laakereillaan ostettuaan erityisesti Tähtien sodasta tunnetun Lucasfilmin vuonna 2012. Uusia elokuvia palkattiin tuottamaan onnistuneesti Star Trekin, toisen tunnetun Scifi-franchisen, uudelleenlämmitellyt J.J. Abrams. Tuloksena oli legendaarisen saagan uusi tuleminen vuonna 2015, kun episodi numero VII, The Force Awakens, julkaistiin leffateattereissa yli 2 miljardin dollarin lipputuloilla. Nyt saaga jatkuu uuden käsikirjoittajan ja ohjaajan, Rian Johnsonin, käsissä, ja eeppisyyttä elokuvasta ei ainakaan puutu.

Tarina jatkuu miltei heti edellisen elokuvan päätöksen jälkeen. Vanhan imperiumin pohjalle rakennettu ensimmäinen ritarikunta ylivaltias Snoken johdolla on kukistanut kapinalliset miltei kokonaisuudessaa, ja aikoo nyt murskata heidät lopullisesti. Kapinalliset pakenevat niukasti suurimmilta osin epäonnistuneen iskun jälkeen, ja jäävät tuuliajolle ritarikunnan seuratessa tiukasti perässä. Kun kapinallisjohtaja prinsesa Leia (Carria Fisher) haavoittuu pahasti, syntyy kapinallisten väliin jännitteitä, jotka johtavat selän takana toimimiseen, ja kapinaan. Samaan aikaan toisaalla jeditaidot perinyt Rey (Daisy Ridley) yrittää suostutella vanhaa ja väsynyttä Luke Skywalkeria (Mark Hamill) palaamaan takaisin kapinan pariin. Samaan aikaan ensimmäisen ritarikunnan ykköstykki Kylo Ren (Adam Driver) angstailee sisäisten ristiriitojensa kanssa.

The Last Jedi on kaikin puolin vakuuttavasti toteutettu, huolellisesti viimeisintä piirtoa myöten toteutettu eepos, jollaisia Disney mielellään nykyisin tuottaa. Kaiken tämän loiston alta kiiltää valitettavasti liiallinen laskelmointi sen suhteen, mistä äänekkäin fanikanta pitää. Esimerkkinä voin kertoa sen verran, että eräs vanha hahmo tehee cameon elokuvassa, ja hänet on toteutettu alkuperäisen SW-trilogian tapaan nukkena. Valitettavasti samanlainen toteutus ei toimi enää tänä päivänä yhtä hyvin. Hahmo nytkähtelee kuin stop-motion animaatio konsanaan; nykypäivän nukkeanimaatiolla olisi varmasti saanut aikaiseksi sulavammin toimivan nuken, kuin tämä 70-luvulta nykypäivään tuotu muinaismuisto. Toki ne vanhenevat CGI-virityksiä paremmin, mutta näin paljon vanhaan tuojottaminen ei tee elokuvalle kuin hallaa.

Näyttelijänsuoritukset ihmisten osalta ovat luontevia, joskin hieman puisevia. Daisy Ridley esittää nykypäivän vakiosuoritusta itsenäisestä, vahvasta naishahmosta, joka itkee silti valtoimenaan merkittävän osan elokuvasta. Luke Skywalker ja Leia Organa esitetään väsyneinä hahmoina, jotka kaipaavat pois nykyisestä elämästään. Angstaava Kylo Ren on sen sijaan pettymys. Driver on maskeerattu sen näköiseksi, kuin hän olisi ollut uudelleensyntynyt Alan Rickman, jos hän olisi ollut kolmikymppisenä pahasti ahavoitunut lörppähuuli. Driverin alahuuli roikkuu kuin pahimmassa ankkanaamassa konsanaan, eikä hahmo tunnu kehittyvän tarpeeksi, vaan on edelleen se väkisin voiman pimeästä puolesta kiinni pitävä reppana.

Siinä missä The Force Awakens otti selvästi juoniotteita Uudesta toivosta, ottaa The Last Jedi selvästi ideoita Jedin paluusta. Mukana on Disneymäisiä hahmoja irtovitseineen, ja kohtauksia, jossa rakkauden voimaa tuodaan esiin täysin epäloogisella tavalla. Päähahmot eivät luonnollisesti kärsi kovin menetyksekkäitä kuolemia, eikä niitä toisaalta pahiksillekaan koidu. Sen ainoan kerran, kun heille menetykiä koituu, ei siitä tunnu tapahtuvan juuri mitään poliittisia muutoksia, kaikki vain toteavat, että selvä, tuossa on nyt korvaaja, jota totellaan.

Nykyisillään CGI on monelle kirosana, josta pitäisi päästä eroon keinolla millä hyvänsä. Disney on kuitenkin todistanut useammalla elokuvalla, että he osaavat käyttää tietokoneanimaatiota kauniisti ja luonnollisesti elokuvaa värittämään. Myös The Last Jedi onnistuu tässä, eikä mikään CGI-otos näytä siltä, että se rikkoisi immersiota, jota elokuva koittaa luoda. Kävin katsomassa elokuvan 3D-version, jossa kolmiulotteisuutta käytettiin luomaan valkokankaasta ikkunamainen, kuin lasien läpi katselisi akvaarioita pelkän kankaalle heijastetun kuvan sijaan. Joissain kameraotoksissa kuitenkin mentiin metsään, kuin ohjaaja ei olisi ajatellut sitä leikatessaa, että tästä tulee kolmiulotteinen versiokin. Puhun tavasta, jossa etu-ja taka-alalla olevia hahmoja korostetaan vuorotelleen nopeasti sumentamalla ja tarkentamalla. Tällainen ei yksinkertaisesti kolmiulotteiseen elokuvaan sovi. Muita lapsuksia en käännöksessä kuitenkaan huomannut, mikä on toisaalta hyvä, sillä Disney on yksi voimakkaimpia 3D:n puolestapuhujia elokuvamaailmassa.

Elokuvan nähtyäni en ihmettele sitä, miten tämäkin takoo rahaa lippukasalla enemmän kuin Ilmarisen sampo kultakolikkoja. The Last Jedi on toteutettu niin ammattimaisesti, kuin vain megaluokan elokuvan voi, ja Disney onkin jo ohjaaja Johnsonille luvannut oman trilogian, kunhan nykyinen saadaan purkitettua kasaan. Kuvausten jälkeen tapahtunut Carrie Fisherin kuolema tulee todennäköisesti aiheuttamaan pieniä käsikirjoituksellisia ongelmia, mutta hänelle suotu tribuutti elokuvan lopputeksteissä antaa ymmärtää, että siitäkin jokin ratkaisu löytyy. Toivon vain, että seuraavista elokuvista löytyisi vähemmän laskelmointia ja enemmän uskalluksia löytää Tähtien sodasta uusia puolia. Mahdollisuuksia sellaisiin on vaikka muille jakaa.

Ohjaus: Rian Johnson
Pääosissa: Mark Hamill, Carrie Fisher, Daisy Ridley, Adam Driver, Andy Serkis

The Foreigner

Onkohan Jackie Chan koskaan tehnyt elokuvaa, jossa hän ei esittelisi legendaarisiksi muodostuneita Kung Fu -liikkeitään? Kuuleman mukaan hän olisi 70-luvulla jossakin aikuisviihde-elokuvassa ilman taistelutaitojaan esiintynyt, mutta jääköön sen tutkiminen toiseen kertaan. Chan tunnetaan parhaiten toimintakomedioista, joita hän on tehnyt yli 150 kappaletta aina 60-luvulta alkaen. Pääosa hänen elokuvistaan sisältävät komediallisia elementtejä, eivätkä harvoin ota itseään kovin vakavasti. Tällä kertaa ohjaajakonkari Martin Campbell on marssittanut valkokankaalle aiempaa selvästi vakavamman Jackie Chanin, vastaneyttelijänään niin ikään valkokankaiden veteraani Pierce Brosnan.

Kun sanoin Jackie Chanin roolin olevan tällä kertaa vakava, todellakin tarkoitan sitä. Hän ei ole pelkästään vakava, vaan suoranaisesti kuolemanvakava. Mies ei varmaankaan hymyile kertaakaan elokuvan aikana, vaan suoltaa vihaa, raivoa ja melankoliaa suustaan samalla kun pistää ihmisiä lakoon. Eipä Chanin näyttelemälle Ngoc Minh Quanilla juuri naurun aiheita olekaan. Tarinan alussa hänen tyttärensä kuolee sattumalta IRA:n järjestämässä pommi-iskussa Lontoossa. Quan vaipuu suruunsa yhä syvemmälle, ja kun tekijää ei saada kiinni, päättää hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Quania vastassa on entinen IRA-radikaali, nykyinen hallituksen jäsen Liam Hennessy. Quan Hennessyn tietävän iskusta jotain ja alkaa terrorisoida tämän elämää kotitekoisilla pommeilla ja muilla pikaiskuilla. Hennessylle selviää nopeasti totuus Quanin edellisestä elämästä, johon kuuluu esimerkiksi Vietnamin sodan aikainen palvelus erikoisjoukoissa.

Politiikon ja terroristin välistä kissa ja hiiri -leikkiä seurataan tiiviisti koko vajaan kahden tunnin keston ajan. Quanin ja Hennessyn vaiheiden lisäksi seurataan vähän väliä ensimmäisen pommi-iskun  tekijöitä, poliiseja jahtaamassa heitä, ja Hennesseyn kumppaneita juonittelemassa omiaan. Kaikkien näiden koukeroiden seassa on paikoitellen hankala pysyä, sillä ohjaaja Campbell ei ole aivan 10 vuoden takaisessa James Bond -vireessä, eivätkä kaikki narut meinaa pysyä hänen kädessään. Elokuvassa seurataan limittäin montaa tahoa ja tapahtumapaikkaa, eikä niiden perässä meinaa jatkuvasti pysyä. Lisää soppaa hämmentää monet mainitut nimet, joiden takainen henkilö jää helposti tuntemattomaksi esittelyn puutteen vuoksi. Toimintakohtauksten pikaleikkauksetkin ovat paikoitellen kömpelöitä, ja vievät huomiota Chanin taidokkailta koreagrafioilta.

Tuttuun Chan-tyyliin koko huone on ase taistelussa, ja kaikkia mahdollisia esineitä käytetään paikoitellen raakaankin pahoinpitelyyn. Quan itse ei tapa naisia ja lapsia, mutta heitäkin elokuvan aikana pistetään lakoon muitten toimesta. Suurin osa uhreista on kuitenkin aikuisia miehiä. Kaupungin ja huoneistojen lisäksi taistelua käydään metsissä erilaisten aseiden ja ansojen kanssa, jotka muistuttavat kovasti Sylvester Stallonen tähdittämän Rambo-Taistelija -elokuvan vaiheita metsän armoilla. Paikoin tuntui, että kyseistä elokuvaa on katsottu paljonkin elokuvaa tehtäessä.

Tuotantobudjetti ei liene ollut suurensuuri, vaikka muutamia isoja räjähdyksiä elokuvassa tapahtuukin. Tuotanto on pääosin kiinalainen, minkä vuoksi Chan puhuu muutamissa kohtauksissa kiinaa kollegansa kanssa. Näiden kohtausten englannin kieliset käännökset on valitettavasti jätetty Suomessa esitettävään valkokangaskopioon ja häiritsevät paikoin suomisubien lukemista. Suomenkieliset teksityksetkään eivät ole kelvolliset, sillä paikoitellen välistä jätetään repliikkejä suomentamatta, kerran jopa niin, että ruudulla näkyi käännös ruotsiksi, mutta ei suomeksi.

Trillereiden haittapuoli on se, että ne yleensä kestävät katsomista vain kerran, ellei katsontojen välillä ole pitkiä aikoja. Tämäkin elokuva on viihdyttävä kertaalleen katsottuna, mutta toista kertaa en sitä aivan lähitulevaisuudessa katsoisi. Jännitys kun ei tuppaa rakentumaan, jos katsoja tietää mitä lopussa tapahtuu. The Foreigner on kaikin puolin tavanomainen toimintatrilleri, joka ei tarjoa katsojalleen mitään uutta. Jackie Chan ja Pierce Brosnan tekevät tavanomaisesta tyylistään poikkeavat roolit uskottavasti, olisivatpa käsikirjoitus ja ohjaus vain iskevämpiä. Mielelläni toisaalta näkisin Chanin toisenkin kerran vakavana ruudulla, joskin pieni pilke silmäkulmassa ei olisi seuraavalla kerralla haitaksi, mikäli tarina sen sallii.

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Jackie Chan & Pierce Brosnan