Star Wars Episode VIII: The Last Jedi

Viihdeteollisuuden megayhtiöksi viimevuosina kasvanut Disney ei jäänyt lepäämään laakereillaan ostettuaan erityisesti Tähtien sodasta tunnetun Lucasfilmin vuonna 2012. Uusia elokuvia palkattiin tuottamaan onnistuneesti Star Trekin, toisen tunnetun Scifi-franchisen, uudelleenlämmitellyt J.J. Abrams. Tuloksena oli legendaarisen saagan uusi tuleminen vuonna 2015, kun episodi numero VII, The Force Awakens, julkaistiin leffateattereissa yli 2 miljardin dollarin lipputuloilla. Nyt saaga jatkuu uuden käsikirjoittajan ja ohjaajan, Rian Johnsonin, käsissä, ja eeppisyyttä elokuvasta ei ainakaan puutu.

Tarina jatkuu miltei heti edellisen elokuvan päätöksen jälkeen. Vanhan imperiumin pohjalle rakennettu ensimmäinen ritarikunta ylivaltias Snoken johdolla on kukistanut kapinalliset miltei kokonaisuudessaa, ja aikoo nyt murskata heidät lopullisesti. Kapinalliset pakenevat niukasti suurimmilta osin epäonnistuneen iskun jälkeen, ja jäävät tuuliajolle ritarikunnan seuratessa tiukasti perässä. Kun kapinallisjohtaja prinsesa Leia (Carria Fisher) haavoittuu pahasti, syntyy kapinallisten väliin jännitteitä, jotka johtavat selän takana toimimiseen, ja kapinaan. Samaan aikaan toisaalla jeditaidot perinyt Rey (Daisy Ridley) yrittää suostutella vanhaa ja väsynyttä Luke Skywalkeria (Mark Hamill) palaamaan takaisin kapinan pariin. Samaan aikaan ensimmäisen ritarikunnan ykköstykki Kylo Ren (Adam Driver) angstailee sisäisten ristiriitojensa kanssa.

The Last Jedi on kaikin puolin vakuuttavasti toteutettu, huolellisesti viimeisintä piirtoa myöten toteutettu eepos, jollaisia Disney mielellään nykyisin tuottaa. Kaiken tämän loiston alta kiiltää valitettavasti liiallinen laskelmointi sen suhteen, mistä äänekkäin fanikanta pitää. Esimerkkinä voin kertoa sen verran, että eräs vanha hahmo tehee cameon elokuvassa, ja hänet on toteutettu alkuperäisen SW-trilogian tapaan nukkena. Valitettavasti samanlainen toteutus ei toimi enää tänä päivänä yhtä hyvin. Hahmo nytkähtelee kuin stop-motion animaatio konsanaan; nykypäivän nukkeanimaatiolla olisi varmasti saanut aikaiseksi sulavammin toimivan nuken, kuin tämä 70-luvulta nykypäivään tuotu muinaismuisto. Toki ne vanhenevat CGI-virityksiä paremmin, mutta näin paljon vanhaan tuojottaminen ei tee elokuvalle kuin hallaa.

Näyttelijänsuoritukset ihmisten osalta ovat luontevia, joskin hieman puisevia. Daisy Ridley esittää nykypäivän vakiosuoritusta itsenäisestä, vahvasta naishahmosta, joka itkee silti valtoimenaan merkittävän osan elokuvasta. Luke Skywalker ja Leia Organa esitetään väsyneinä hahmoina, jotka kaipaavat pois nykyisestä elämästään. Angstaava Kylo Ren on sen sijaan pettymys. Driver on maskeerattu sen näköiseksi, kuin hän olisi ollut uudelleensyntynyt Alan Rickman, jos hän olisi ollut kolmikymppisenä pahasti ahavoitunut lörppähuuli. Driverin alahuuli roikkuu kuin pahimmassa ankkanaamassa konsanaan, eikä hahmo tunnu kehittyvän tarpeeksi, vaan on edelleen se väkisin voiman pimeästä puolesta kiinni pitävä reppana.

Siinä missä The Force Awakens otti selvästi juoniotteita Uudesta toivosta, ottaa The Last Jedi selvästi ideoita Jedin paluusta. Mukana on Disneymäisiä hahmoja irtovitseineen, ja kohtauksia, jossa rakkauden voimaa tuodaan esiin täysin epäloogisella tavalla. Päähahmot eivät luonnollisesti kärsi kovin menetyksekkäitä kuolemia, eikä niitä toisaalta pahiksillekaan koidu. Sen ainoan kerran, kun heille menetykiä koituu, ei siitä tunnu tapahtuvan juuri mitään poliittisia muutoksia, kaikki vain toteavat, että selvä, tuossa on nyt korvaaja, jota totellaan.

Nykyisillään CGI on monelle kirosana, josta pitäisi päästä eroon keinolla millä hyvänsä. Disney on kuitenkin todistanut useammalla elokuvalla, että he osaavat käyttää tietokoneanimaatiota kauniisti ja luonnollisesti elokuvaa värittämään. Myös The Last Jedi onnistuu tässä, eikä mikään CGI-otos näytä siltä, että se rikkoisi immersiota, jota elokuva koittaa luoda. Kävin katsomassa elokuvan 3D-version, jossa kolmiulotteisuutta käytettiin luomaan valkokankaasta ikkunamainen, kuin lasien läpi katselisi akvaarioita pelkän kankaalle heijastetun kuvan sijaan. Joissain kameraotoksissa kuitenkin mentiin metsään, kuin ohjaaja ei olisi ajatellut sitä leikatessaa, että tästä tulee kolmiulotteinen versiokin. Puhun tavasta, jossa etu-ja taka-alalla olevia hahmoja korostetaan vuorotelleen nopeasti sumentamalla ja tarkentamalla. Tällainen ei yksinkertaisesti kolmiulotteiseen elokuvaan sovi. Muita lapsuksia en käännöksessä kuitenkaan huomannut, mikä on toisaalta hyvä, sillä Disney on yksi voimakkaimpia 3D:n puolestapuhujia elokuvamaailmassa.

Elokuvan nähtyäni en ihmettele sitä, miten tämäkin takoo rahaa lippukasalla enemmän kuin Ilmarisen sampo kultakolikkoja. The Last Jedi on toteutettu niin ammattimaisesti, kuin vain megaluokan elokuvan voi, ja Disney onkin jo ohjaaja Johnsonille luvannut oman trilogian, kunhan nykyinen saadaan purkitettua kasaan. Kuvausten jälkeen tapahtunut Carrie Fisherin kuolema tulee todennäköisesti aiheuttamaan pieniä käsikirjoituksellisia ongelmia, mutta hänelle suotu tribuutti elokuvan lopputeksteissä antaa ymmärtää, että siitäkin jokin ratkaisu löytyy. Toivon vain, että seuraavista elokuvista löytyisi vähemmän laskelmointia ja enemmän uskalluksia löytää Tähtien sodasta uusia puolia. Mahdollisuuksia sellaisiin on vaikka muille jakaa.

Ohjaus: Rian Johnson
Pääosissa: Mark Hamill, Carrie Fisher, Daisy Ridley, Adam Driver, Andy Serkis

The Foreigner

Onkohan Jackie Chan koskaan tehnyt elokuvaa, jossa hän ei esittelisi legendaarisiksi muodostuneita Kung Fu -liikkeitään? Kuuleman mukaan hän olisi 70-luvulla jossakin aikuisviihde-elokuvassa ilman taistelutaitojaan esiintynyt, mutta jääköön sen tutkiminen toiseen kertaan. Chan tunnetaan parhaiten toimintakomedioista, joita hän on tehnyt yli 150 kappaletta aina 60-luvulta alkaen. Pääosa hänen elokuvistaan sisältävät komediallisia elementtejä, eivätkä harvoin ota itseään kovin vakavasti. Tällä kertaa ohjaajakonkari Martin Campbell on marssittanut valkokankaalle aiempaa selvästi vakavamman Jackie Chanin, vastaneyttelijänään niin ikään valkokankaiden veteraani Pierce Brosnan.

Kun sanoin Jackie Chanin roolin olevan tällä kertaa vakava, todellakin tarkoitan sitä. Hän ei ole pelkästään vakava, vaan suoranaisesti kuolemanvakava. Mies ei varmaankaan hymyile kertaakaan elokuvan aikana, vaan suoltaa vihaa, raivoa ja melankoliaa suustaan samalla kun pistää ihmisiä lakoon. Eipä Chanin näyttelemälle Ngoc Minh Quanilla juuri naurun aiheita olekaan. Tarinan alussa hänen tyttärensä kuolee sattumalta IRA:n järjestämässä pommi-iskussa Lontoossa. Quan vaipuu suruunsa yhä syvemmälle, ja kun tekijää ei saada kiinni, päättää hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Quania vastassa on entinen IRA-radikaali, nykyinen hallituksen jäsen Liam Hennessy. Quan Hennessyn tietävän iskusta jotain ja alkaa terrorisoida tämän elämää kotitekoisilla pommeilla ja muilla pikaiskuilla. Hennessylle selviää nopeasti totuus Quanin edellisestä elämästä, johon kuuluu esimerkiksi Vietnamin sodan aikainen palvelus erikoisjoukoissa.

Politiikon ja terroristin välistä kissa ja hiiri -leikkiä seurataan tiiviisti koko vajaan kahden tunnin keston ajan. Quanin ja Hennessyn vaiheiden lisäksi seurataan vähän väliä ensimmäisen pommi-iskun  tekijöitä, poliiseja jahtaamassa heitä, ja Hennesseyn kumppaneita juonittelemassa omiaan. Kaikkien näiden koukeroiden seassa on paikoitellen hankala pysyä, sillä ohjaaja Campbell ei ole aivan 10 vuoden takaisessa James Bond -vireessä, eivätkä kaikki narut meinaa pysyä hänen kädessään. Elokuvassa seurataan limittäin montaa tahoa ja tapahtumapaikkaa, eikä niiden perässä meinaa jatkuvasti pysyä. Lisää soppaa hämmentää monet mainitut nimet, joiden takainen henkilö jää helposti tuntemattomaksi esittelyn puutteen vuoksi. Toimintakohtauksten pikaleikkauksetkin ovat paikoitellen kömpelöitä, ja vievät huomiota Chanin taidokkailta koreagrafioilta.

Tuttuun Chan-tyyliin koko huone on ase taistelussa, ja kaikkia mahdollisia esineitä käytetään paikoitellen raakaankin pahoinpitelyyn. Quan itse ei tapa naisia ja lapsia, mutta heitäkin elokuvan aikana pistetään lakoon muitten toimesta. Suurin osa uhreista on kuitenkin aikuisia miehiä. Kaupungin ja huoneistojen lisäksi taistelua käydään metsissä erilaisten aseiden ja ansojen kanssa, jotka muistuttavat kovasti Sylvester Stallonen tähdittämän Rambo-Taistelija -elokuvan vaiheita metsän armoilla. Paikoin tuntui, että kyseistä elokuvaa on katsottu paljonkin elokuvaa tehtäessä.

Tuotantobudjetti ei liene ollut suurensuuri, vaikka muutamia isoja räjähdyksiä elokuvassa tapahtuukin. Tuotanto on pääosin kiinalainen, minkä vuoksi Chan puhuu muutamissa kohtauksissa kiinaa kollegansa kanssa. Näiden kohtausten englannin kieliset käännökset on valitettavasti jätetty Suomessa esitettävään valkokangaskopioon ja häiritsevät paikoin suomisubien lukemista. Suomenkieliset teksityksetkään eivät ole kelvolliset, sillä paikoitellen välistä jätetään repliikkejä suomentamatta, kerran jopa niin, että ruudulla näkyi käännös ruotsiksi, mutta ei suomeksi.

Trillereiden haittapuoli on se, että ne yleensä kestävät katsomista vain kerran, ellei katsontojen välillä ole pitkiä aikoja. Tämäkin elokuva on viihdyttävä kertaalleen katsottuna, mutta toista kertaa en sitä aivan lähitulevaisuudessa katsoisi. Jännitys kun ei tuppaa rakentumaan, jos katsoja tietää mitä lopussa tapahtuu. The Foreigner on kaikin puolin tavanomainen toimintatrilleri, joka ei tarjoa katsojalleen mitään uutta. Jackie Chan ja Pierce Brosnan tekevät tavanomaisesta tyylistään poikkeavat roolit uskottavasti, olisivatpa käsikirjoitus ja ohjaus vain iskevämpiä. Mielelläni toisaalta näkisin Chanin toisenkin kerran vakavana ruudulla, joskin pieni pilke silmäkulmassa ei olisi seuraavalla kerralla haitaksi, mikäli tarina sen sallii.

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Jackie Chan & Pierce Brosnan

Interstellar

Christopher Nolan, tuo töröhuulinen aikamme Internet-suosikki on vääntänyt vuosikaudet toinen toistaan suitsutetumpia elokuvia. Batman-trilogian jälkeen mies päätti kokeilla toisenlaista genreä, ja otti työstettäväkseen scifi-seikkailun, joka siinä sivussa käsittelee ympäristökatastrofia, joka vääjäämättä maapalloa uhkaa.

Entinen insinööri, nykyinen agrikulttuurin harjoittaja Cooper (Matthew McConauchey) päivittelee tuhoa ja katastrofia kotonaan kahden lapsensa ja appiukkonsa kanssa. Maailmaa uhkaavat niin ruoan puute kuin jatkuvasti voimistuvat pölymyrskytkin, siinä sivussa myös avaruustutkimus on päätetty lopettaa kannattamattomana. Cooperin pojasta koulu leipoo maanviljelijää, ja hänen tyttärensä Murphy erotettiin opinajhosta hänen väitettyään, että Apollo-lennot oikeasti tapahtuivat. Kun Murphyn huoneessa majaileva kummitus jättää jälkeensä koordinaatteja, lähtee Cooper niitä seuraamaan ja huomaa hetkeä myöhemmin tottelevansa professori Brandtin (Michael Caine) käskyjä uuden, salaisen, NASAn pyrkimyksissä löytää uusi maapallo toisesta galaksista. Matkustaminen tapahtuu tietenkin Saturnuksen luokse putkahtaneella madonreiällä, jota kolme aiempaa tutkijaa ovat jo käyttäneetkin.

Matkan varrella sattuu jos jonkinmoista vastoinkäymistä, eikä oikein mikään suunnitelma tahdo ottaa onnistuakseen. Paitsi tietenkin hätäsuunnitelmat, jotka uhmaavat miltei jokaista mahdollista todennäköisyyttä päähenkilöitä vastaan. Taustalla soivat Hans Zimmerin eeppisiin sfääreihin nousevat sävelet auttavat katsojaa eläytymään mukaan Cooperin mahdottomilta näyttäviin haasteisiin, ja hurramaan mielessään, kun kerta kaikkiaan mahdottoman tilanteen edestä löydettiin sittenkin ratkaisu.

Saatan kuulostaa sarkastiselta (mitä toisaalta olenkin), mutta viihdyin elokuvan parissa suurimman osan sen kestosta. Tarina kulki eteenpäin jouhevasti, ja erikoisefektit oli huolella tehty, mikä loi mukavaa uskottavuutta vieraita planeettoja tutkiessa. Pääosissa McConaugheyn lisäksi loistavat Anne Hathaway ja Jessica Chastain. Kaikkia kolmea tuntuu vaivaavan jonkinmoinen tylsistyminen, sillä he pääasiassa jurottavat kameran edessä odottaen vuoroaan lausua vuorosanansa. Siitäkään ei voi nostaa toisaalta liian suurta äläkkää, koska elokuvan tunnelmat eivät kenenkään osalta ole kovin positiivisia.

Mutta. Elokuvan loppuratkaisu on niin kertakaikkisen typerä, että se vei minut naamapalmuilun partaalle. Varoitus elokuvaa katsomattomille, nyt seuraa spoilereita. Nimittäin, melkein kaiken menettäneenä Cooper syöksyy sukkulassa mustaan aukkoon, ja sukkulan pettäessä paiskautuu tuntemattomaan pelkässä avaruuspuvussa. Mustan aukon takaa hän löytää jonkinlaisen multiversumin, jossa kaikki on pelkästään Murphyn huonetta hänen lapsuudessaan. Ilmenee, että Murphyn kummitus olikin Cooper, joka koitti kertoa elein ja merkein, mitä Murphyn tulisi tehdä, ja miten toimia.

Anteeksi nyt vain, mutta miten minun, joka pidän itseäni edes kohtalaisen älykkäänä elokuvan katsojana, pitäisi ottaa vakavasti vastaan tällaista potaskaa? Juoni on niin väkisin väännetty, että piti oikein mennä katsomaan, kuka elokuvan on kirjoittanut. Ja yllätys, yllätys, sehän on suurenmoinen ohjaaja itse veljensä kanssa kynäillyt tämän historiallisen oivalluksen. Ja senkin jälkeen elokuva vain jatkaa yllättämistään, Cooper näet purkahtaa kuin taikaiskusta takaisin Saturnuksen liepeille, jossa on kuin onkin uusi ihmiskunnan luoma tukikohta partioimassa. Madonreiässä matkustaminen näet kulutti aikaa Maapallolla eri tahtiin, ja Cooperin opastama Murphy on keksinyt keinon lähettää ihmiskunta avaruuteen pakoon Maapallon tuhoa. Ainoa muutos on tässä se, että Cooper on edelleen nelikymppinen, kun taas Murphy on jo lähemmäs 100-vuotias. Tunteikkaan jälleennäkemisen jälkeen Cooper lähtee takaisin madonreikään etsimään sinne jäänyttä kollegaansa. He mitä ilmeisimmin löysivät sittenkin uuden maapallon matkaltaa.

En ole ennen kohdannut elokuvaa, joka lopussa lässähtäisi näin pahasti, mutta nyt on tämäkin ihme nähty. Hetken jo ajattelin, että oppisin lopulta näkemään tämän ohjaajan suuruuden, mutta kankkulan kaivoon meni sekin idea. Batman-elokuvissa oli sentään jonkinlaista järkeä lopuissakin, joten katselen mieluummin niitä, tämän elokuvan pariin en enää palaa. Ja nyt kun olet lukenut tämän, ei sinullakaan ole siihen enää mitään syytä.

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Matthew McConaughey, Anne Hathaway, Jessica Chastain, Michael Caine

Super Mario Odyssey

Mario, tuo pastaa pureskeleva (ex)-putkimies Brooklynista on viehättänyt monilukuista videopelikansaa jo yli 35 vuoden ajan. Mario on seikkaillut niin kaksiulotteisissa tasohyppelyissä, kuin kolmiulotteisissa avoimissa seikkailuissakin. Menestys on tasoloikkien kohdalla ollut lähes joka kerta taattu, mutta pelityyli on muuttunut useaankin kertaan matkan varrella. Armon vuonna 2017 Mario lähtee matkan sijaan odysseialle, ja vähemmän yllättäen lämmitti tämänkin vanhan parran sydämen.

Vuonna 1996 Mario siirtyi ensimmäistä kertaa kolmiulotteiseen maailman pelissä Super Mario 64 ja loi samalla pohjan tuleville samantyyppisille peleille. Vuonna 2002 julkaistu samaa kaavaa mukaileva Super Mario Sunshine osoittautui monille sen luokan pettymykseksi, että Ninteno otti tähän tyyliin pesäeroa tehden avoimista maailmoistaa selkeästi lineaarisempia. Super Mario Odyssey palaa pitkän tauon jälkeen takaisin avoimempaan esineiden keräilytyyliin, ja pistääkin siinä heti turbovaihteen silmään.

Super Mario Odysseyn keräilykohteena ovat voimakuut, joiden avulla Mario pystyy antamaan ilmalaivalleen, Odysseylle, lisää tehoa matkustamaan uusiin maailmoihin. Syyn seikkailulle tarjoaa tuttuun tapaan kuningas Bowser Koopa, joka on kidnapannut prinsessa Peachin viedäkseen tämän vihille. Marion seikkailussa häntä auttaa hatuksi muuntautuva henkiolento Cappy. Hatuksi muuntautumisen lisäksi Cappy taitaa myös vihollisten, eläinten ja esineiden hallitsemisen. Marion heittäessä vihollista hatullaan, Mario siirtyy hengenomaisesti kohteen sisään, ja näin saa pahaa-aavistamattoman eliön voimat.

Vaikka Mario-pelit eivät tarinallaan loistakaan, on niiden pelattavuus ollut aina täyttä rautaa. Marion ohjaaminen on vaivatonta, ja ohjaus tottelee pelaajan napin painalluksia mallikkaasti. Liikeohjausta arastavat pelaajat joutuvat hieman pettymään, sillä jotkut erikoisliikkeet vaativat toteutukseensa pientä ranneliikettä, ja tämä onnistuu luonnollisesti vain Switchin Joy-Con -ohjaimet. Onneksi nämä liikkeet eivät ole välttämättömiä pelin selvittämiseen, ja ohjaamiseen voi käyttää myös Switchin perinteisempää Pro Controlleria.

Graafinen toteutus ja taidetyyli ovat luokkaa, johon vain Nintendo pystyy. Vaikka Switch ei olekaan mikään maailman tyylikkäin tykkikone, on Super Mario Odyssey siitäkin huolimatta upean näköistä katselavaa. Pelin maailmat ovat veikeän värikkäitä ja täynnä yksityiskohtia, jotka jäävät helposti huomaamatta kaiken hypittävän ja pompittavan keskellä. Hahmot ovat mukavaa vaihtelua länsimaiseen harmaanruskeaan maailmaan, jossa seikkailee keski-ikäinen, lyhythiuksinen lihaksikas äijänköriläs. Tekninen puolikin on hallussa, sillä peli pyörii vaikuttavasti 60 kuvaa sekunnissa dynaamisen kuvatarkkuuden turvin. En huomannut pelisessioissani kuvan epätarkentumista missään vaiheessa, ja ruudunpäivityskin putosi normin alle hyvin harvoin.

Marion äänimaailmasta vastaa edelleen hilpeästi huudahteleva Charles Martinet, joka ei näytä millään kyllästyvän Mario näyttelemiseen (eikä pelien promoamiseen). Musiikkipuolella sen sijaan on koettu muutoksia aiempiin peleihin, ja taustamusiikista vastaa Nintendon oma House-bändi jatsahtavilla soundeillaan. Tällä kertaa myös teemabiisi on laulettu, ja pirteistä vokaaleista vastaa ääninäyttelijä Kate Higgins.

Ylistyssanoja voisi hyvinkin jatkaa loputtomiin, mutta Marion kohdalla se on yleensä pikemminkin normi kuin poikkeus. Nintendo on on jälleen onnistunut luomaan ajattoman seikkailun, jonka parissa tunnit vierähtävät kuin unessa. Tämä kilpailee Zeldan kanssa tämän vuoden parhaan pelin tittelistä varmasti monien pelaajien mielessä.

Justice League

Ryhmä kokoon! On aika kasata yhteen DC:n supersankarien parhaimmisto ensimmäistä kertaa näyteltynä valkokankaalla. Batman V. Superman: Dawn of Justice (BvS) -elokuvan lopussa yhteisen hyvän puolesta liittoutuneet Batman ja Ihmenainen kasaavat ympärilleen Vesimiehen, Salaman ja Kyborgin puolustamaan maailmaamme valloittajaa vastaan. Pitkä odotus päättyi viimein, ja elokuva on nyt julkaistu. Ja se on kaikin puolin katsomisen arvoinen.

BvS:n saama negatiivinen palaute muutti Warner Brosin ja DC Filmsin tapaa lähestyä uusia elokuvia. Synkkä ja toivoton maailma sai väistyä viimeistään kesällä julkaistun Wonder Womanin myötä toiveikkaan ja inspiroivan maailman tieltä. Aiemmat supersankarielokuvat, Man of Steelin ja BvS:n ohjannut Zack Snyder hyppäsi jälleen kerran puikkoihin, ja lupasi tällä kertaa tuoda esille positiivisemman tarinan. Valitettavasti Snyder joutui perhesyistä jättämään projektin kuvausten jälkeen, ja tilalle astui aiemmin Marvelin supersankareita ohjannut Joss Whedon, jonka kanssa tuotanto vietiin loppuun.

Kahden ohjaajan, sekä studion, jälki näkyy lopullisessa elokuvassa. Tasan kahden tunnin mittaiseen elokuvaan on sullottu niin paljon tavaraa, kuin vain mahdollista, ja silti tuntuu että aikaa elokuvalle annettiin liian vähän. Alkupuolisko kuluu paikasta toiseen vinhasti hypähdellen, kun uusia sankareita, ja yksi konnakin, esitellään katsojille melkoisen nopeaa tahtia. Onneksi hahmojen taustoihin on kulutettu sen verran aikaa, ettei hahmoja tuntematon jää täysin tyhjän päälle.

Roolinsa edellisestä elokuvasta uusivat Ben Affleck Batmaninä, Gal Gadot Ihmenaisena ja Henry Cavill Teräsmiehenä. Heidän suorituksensa ovat tasaisen onnistuneita, joskin Batmanin rooli antaa tällä kertaa Affleckille hieman enemmän tilaa revittelyyn. Myös huippunopean Salaman rooliin antautuva Ezra Miller tekee pidettävän ja helposti lähestyttävän suorituksen ryhmän nuorimpana, ja vähiten kokeneimpana jäsenenä. Hänen kommenttinsa heristävät usein nauruhermoja, mutta samalla hän osaa esittää myös vakavampaa puolta keskustellessaan vankilassa viruvan isänsä kanssa. Kyborgina nähdään lähinnä teatterin lavalla vaikuttanut Ray Fisher, ja Vesimieheksi on palkattu etenkin naisten mieleen oleva lihaskimppu Jason Momoa. Näyttelijöistä Fisher jää vähimmälle huomiolle, pääosin siksi, että suurin osa hänen työstään hukkuu CGI-vartalon alle.

Tietokone-efekteistä pitää mainita sekin, että paikoitellen tuntuu siltä, ettei kaikkia efektejä ole saatu loppuun, tai ne on tehty huitaisten. Onneksi näitä lapsuksia sattui eteen vain muutamia, eivätkä ne muutamatkaan kohdat haitanneet katselukokemusta. Kameratyöskentely osuu hyvin kohdilleen, eikä elokuvassa ole käytetty liian paljon epäselviä leikkauksia, edes toimintakohtauksissa. Toimintaa löytyy elokuvasta paljon, mutta kohtauksista ainoastaa lopputaistelu valloittaja Steppenwolfia vastaan kestää toivottua kauemmin. En halua spoilata liikaa, mutta elokuvan keskivaiheilla eteen tulee toinen koko ryhmää koskettava taistelukohtaus, joka on yksi supersankarihistorian onnistuneimpia tunnelatauksensa ansiosta.

Mielenkiintoista on huomata se, miten toimintaa elokuvaan mahtuu paljon, mutta muuta on leikattu sen tieltä pois tiuhaan. Elokuvan neljästä trailerista jokainen sisältää kohtauksia, jotka lopullisesta teatterijulkaisusta puuttuvat. Ne on mitä todennäköisimmin leikattu pois studion käskystä pitää elokuva kaksituntisena. Aika näyttää oliko ratkaisu oikea, sillä uskon vahvasti, että tästä on tuloillaan pidennetty versio, jahka kotijulkaisun aika alkuvuodesta 2018 koittaa.

Justice League on inspiroiva supersankarielokuva, jonka parissa viihtyy mukavasti kaksi tuntia. Se ei ole maailmahistorian merkkipaalu, edes supersankarien mittapuulla, mutta viihdyin sen parissa muikeasti, ja odotan jo nyt että saan nähdä sen uudestaan kotisohvaltani käsin. Ainoa haittapuoli tässä on se, että DC:n seuraava elokuva, Aquaman, julkaistaan vasta joulukuussa 2018. Miten ihmeessä jaksan odottaa jatkoa sinne asti?

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Ben Affleck, Henry Cavill, Gal Gadot, Ezra Miller, Jason Momoa, Ray Fisher

Wonder Woman

Naiset ovat supersankarielokuvissa usein saaneet tyytyä sivuosaan, ja silloinkin kun heille aikaa parrasvaloissa suodaan, on tuloksena yleensä heikko esitys, joka unohtuu melko pian julkaisunsa jälkeen. Voidaan sanoa, että Margot Robbien esittämä Harley Quinn oli Suicide Squadin säkenöivin tähti, mutta suuren hahmogallerian ansiosta hänelle ei voitane kunniaa koko elokuvan kantamisesta suoda.

DC ja Warner Bros. päättivät kuitenkin yrittää. Sarjakuvamaailmassa lähes Teräsmiehen ja Batmanin veroinen hahmo Ihmenainen sai oman sooloelokuvansa esiinnyttyään esnin sivuosassa Batman V. Superman -elokuvassa. Näyttelijä Gal Gadot oli saanut jo aiemmasta esiintymisestään kiitosta, mutta skeptisyys naissankaria kohtaan olivat edelleen korkealla, varsinkin sen jälkeen kun ohjaajaksi pestattiin vain yhden pitkän elokuvan aiemmin ohjannut Patty Jenkins. Vaan miten voivatkaan ennakko-odotukset osoittautua näin vääriksi?

Wonder Woman on nimittäin uskomattoman tyylikäs ja vaikuttava elokuva, ja onkin allekirjoittaneen suosikkielokuva vuodelta 2017. Ahmin jo elokuva trailereita koko alkuvuoden, ja odotus kesää kohden tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Kun lopulta näin elokuvan valkokankaalla, loksahtivat leukani auki muutamaan otteeseen. Se on minunlaiselleni viilipytylle paljon.

Ettei tämä koko arvostelu menisi täysin fanipoikamaiseksi suitsutukseksi, niin kerrotaanpa elokuvasta hiemna. Tarina sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle, ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Ihmisiltä salattua Themysciran paratiisisaarta asuttavat amatsonit, hurjat soturinaiset, jotka ovat pitkän elämänsä pyhittäneet taisteluun, jos kauan sitten kukistettu sodanjumala Ares vielä palaisi takaisin ihmiskuntaa piinaamaan. Amatsonien kuningattaren tytär Diana kouluttautuu myös soturiksi äitinsä vastustuksesta huolimatta. Kun saarelle eksyy yhdysvaltalainen vakooja Steve Trevor perässään saksalaisjoukkio, päättää Diana sodan julmuuden nähdessään lähteä etsimään sodan jumalaa ihmisten maailmasta.

Tarina on sinänsä yksinkertainen ja noudattaa tuttuja kaavoja, mutta Jenkinsin henkilöohjauksen takia hahmot välittyvät katsojalle läheisinä ja aitoina. Gal Gadotin suoritus pistää vielä BvS:ää paremmaksi, ja hänen kemiansa valkokankaalla sulautuvat loistavasti miespääosaa esittävän Chris Pinen kanssa. Tämä ei liene yllätys, kun miettii Jenkinsin aiempaa tuotantoa. Vaikka hänen ainoa pitkä elokuvansa onkin vuonna 2003 julkaistu Monster, myönnettiin sen elokuvan pääosasta Charlize Theronille Oscar-pysti. Jenkins pystyy jotenkin puristamaan näyttelijöistä hyvinkin omaksuttavia tunteita. Sivuosan esittäjät on valittu hyvin, jopa yllätyksellisesti, sillä vaikka juoni melko voimakkaasti alleviivaa erästä juonenkäännettä, on se silti yllättävä lopulta vastaan tullessaan, kiitos antagonistien esittäjien luonteikkuuden.

Puhun harvemmin musiikista, mutta tällä kertaa haluan antaa sille erikoismaininnan. Rupert Gregson-Williams osuu työssaan tismalleen oikeisiin nuotteihin, tuoden kohtauksiin voimakkaita tunnelatauksia juuri silloin, kun niitä tarvitaan. Esimerkiksi elokuvan pysähdyttävin kohtaus Ei-kenenkään maalla on oppikirjaesimerkki siitä, miten kameratyöskentely, ohjaus ja musiikki toimivat täydellisessä harmoniassa.

Jos antaisin tässä blogissa tähtiä, harkitsisin tässä vaiheessa antavani enemmän tähtiä, kuin asteikko sallii. Pidän kuitenkin edelleen kiinni siitä, että arvio itsessään on tärkeämpää kuin lopussa tiivistelynomaisesti kiikkuvat pallukat. Wonder Woman viitoittaa tietä tuleville genren naistähdille, jotka toivottavasti onnistuvat yhtä hyvin kuin Jenkins kumppaneineen tässä filmissä. Jatko-osaa jo innokkaasti odotellen.

Ohjaus: Patty Jenkins
Pääosissa: Gal Gadot, Chris Pine, Robin Wright, Danny Huston, David Thewlis

Tuntematon sotilas

Minä en ole isänmaallinen ihminen. Kaukana siitä. Ehkä osin tästä johtuen, katselen melko vähän kotimaisia elokuvia. Vuosi 2017 vaikuttaisi olevan jo jonkinmoinen poikkeusvuosi, sillä tänä vuonne olen katsonut jo kaksi, ja hyvällä tuurilla vielä kolmannenkin loppuvuodesta. Toinen kotimainen oli tällä kertaa historiamme merkkiteos Tuntematon sotilas, tarkemmin sanottuna sen uusi, kolmas filmatisointi.

Myönnän olleensi skeptinen, kun ensimmäisen kerran elokuvasta luin. Kahta aiempaa elokuvaa en ole kokonaisuudessaan koskaan nähnyt, ja ohjaajaksi nimitetty Aku Louhimies on mielessäni profiloitunut dystooppisten inhorealismien ohjaajaksi. Asiaa ei auttanut myöskään näyttelijävalinnat, kun mukaan nimettiin lähinnä Putous-ohjelmassa mainetta niittäneet Aku Hirviniemi ja Jussi Vatanen. Katsomisen jälkeen olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt.

Lähdetään liikkeelle siitä, että elokuvan toteutuksessa ei ole säästelty. En tiedä tarkkoja lukuja, mutta uskaltaisin veikata, että kyseessä on yksi kalleimmista kotimaisista elokuvista koskaan, ja se näkyy.  Räjähtely ja pamahtelu on käytännössä jatkuvaa, ja puita kaatuu siihen malliin, että kuvauksissa lienee kaadettu vähintään yksi kokonainen valtion omistama metsä. Puvustus on aikansa näköistä ja uskottavaa, ja neuvostopanssareitakin on elokuvaa varten hankittu jyristelemään. Lentokoneet lienevät CGI-lennokkeja, vaikkei sitä pikaisella katsomisella voisikaan satavarmaksi sanoa.

Tarina seuraa uskollisesti alkuperäisen kirjan linjaa tuttuine hahmoineen. Jokainen omalla murteellaan haasteleva hahmo tulee tutuksi puheenpartensa myötä, joskin elokuva olettaa katsojan jo pääosin tuntevan heidät. Ainoastaan vänrikki Koskelan, alikersantti Rokan ja luutnantti Kariluodon taustoihin käytetään jonkin verran aikaa, muitten menneisyydestä ei juuri puhuta. Itse asiassa kirjaa tuntematon katsoja saattaa hyvinkin lähteä salista tietämättä kaikkien päähenkilöiden nimiä.

Skeptisyyteni näyttelijävalintojan kohdalla osoittautui turhaksi, sillä pelkäämäni sketseily ei välittynyt hahmoista lainkaan. Hahmot olivat uskottavia, ja tiedän kuinka hankalaa nykyaikaisen ulkopaikkakuntalaisen on opetella murre, jota puhutaan vielä 40-luvun tyyliin erittäin vahvasti. Erityisesti Rokkaa esittävä Eero Aho onnistuu tulkinnassaan luontevasti, vaikka puhuu paljon, ja nopeasti, karjalan murteella. Jonkin verran dialogista jää valitettavasti arvailun varaan, mutta se on kotimaisen elokuvan perisynti myös nykykielellä puhuttavassa dialogissa.

Henkilöohjaus on siis kunnossa, mutta entäpä sitten työstekenly kameran takana? Elokuvasta löytyy muutamia mielenkiintoisia otoksia, kuten ilmojen ja veden poikki sijahtavat ajot, sekä kuoleman kuvaaminen kirkkaan taivaan kirkastumista täysin valkoiseen. Muutoin otokset ovat melko tavanomaisia ja yllätyksettömiä. Räjähdyksiä kuvataan hahmojen selkää katsellen, jonka jälkeen leikataan korsun pohjalla pelokkaina värjötteleviin ihmisraasuihin. Tämä toistuu elokuvan aikana niin monta kertaa, että siihen ehtii loppua kohden jo tottua.

Kirjasta poiketen elokuvaan on otettu mukaan myös muutamia otoksia kotirintamalta, joilla koitetaan pohjustaa muutamien aiemmin mainittujen hahmojen sukulaisten eloa ilman sodassa värjöttelevää perheenjäsentään. Nämä kohtaukset eivät kuitenkaan vaikuta loppujen lopuksi mihinkään, ja ne olisivat joutaneet minusta leikkaushuoneen lattialle. Miksi näin? Koska elokuva kestää kolme tuntia, ja on raadollista katsottavaa, ja näin ollen sekä henkisesti että fyysisesti raskas katsottava. Se ei sisällä silmittömiä määriä raakuuksia, mutta sodan julmuus tulee monta kertaa vastaan näyttävästi maskeerattuna.

Louhimiehen Tuntematon on isolla kädellä koittanut hakea itselleen aiemmista filmatisoinneista eroavaa identiteettiä. Näin ollen erityisesti Edvin Laineen versiosta tutut populaarikulttuuriin jääneet kohtaukset loistavat poissaolollaan.

Ei liene ihme, että kolmas filmatisointi valmistui juuri Suomen 100-vuotis juhlavuonna. Rauni Mollbergin ohjaama versiointi 80-luvulta sai vastaan niin ristiriitaisen vastaanoton, että kovin moni ei ole edes harkinnut tekevänsä, saati sitten rahoittavansa vielä uutta versiota. Juhlavuoden kunniaksi moinen uskallettiin tehdä, ja rohkeus panostaa siihen yli 7 miljoonan euron edestä kannatti. Ei voida sanoa, että tämä olisi mitenkään lopullinen versio Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, mutta se tuo tarinan filmaattisesti tähän päivään. Louhimies on tiimeinen tuottanut kotimaisen suurteoksen, jollaisia tehdään nykyään erittäin harvoin. Jälkiviisaushan on tunnetusti pahe, mutta kotimaisista ohjaajista en pysty kuvittelemaan puikkoihin ketään Louhimiesti sopivampaa.

Ohjaus: Aku Louhimies
Pääosissa: Eero Aho, Johannes Holopainen, Jussi Vatanen, Aku Hirviniemi, Hannes Suominen

Rendel

"Mikä helvetin Rendel?", kysytte varmaan. Samaa kysyivät elokuvan hahmotkin, kun ensimmäistä kertaa nimen kuulivat. Minäpä valaisen asiaa. Rendel on Jesse Haajan käsikirjoittama ja ohjaama kotimainen(!) supersankariselokuva(!!), joka perustuu hänen omaan sarjakuvaansa samannimisestä synkästä kostajasta. Sarjakuvaa en ole lukenut, mutta varsinkin DC-supersankarileffat ovat olleet minulle jo jonkin aikaa tärkeitä merkkipaaluja, joten halusin kokeilla miten kotomaassa osataan.

Näitä kahta (DC ja Rendel) ei kuitenkaan sovi sen enempää verrata, koska lähtökohdat ovat aivan toiset. Siinä missä DC tuottaa elokuvansa isolla rahalla Amerikassa, Rendel on kuvattu Mikkelissä ja Varkaudessa indie-meiningillä (no niin, vertasin kuitenkin). Rendel ei ole oikeastaan supersankari, sillä hänellä ei ole mitään supervoimia, joka tekisi hänestä ylivoimaisen vihollisiinsa nähden. Hänen päätään ympäröi superkovasta aineesta tehty kypärä, ja kehoa suojaa prätkärotsi. Loput hän noitaa iskemällä pimeästä vihollisten kimmppuun yksi kerrallaan.

Tarinaa kerrotaan kahdella tasolla, välillä ollaan nykyhetkessä, jossa Rendel vaikuttaa, välillä taas seurataan hänen menneisyyttään ja tarinaa siitä, miten talousjohtaja Rämöstä tuli synkeä kostaja. Matkallaan menestyksestä pohjalle Rämö menettää miltei kaiken, mitä on elämässän haalinut, koska saa tietää liikaa häikäilemättömän johtaja Erolan bisneksistä. Erolan hanslankarit Rotikka ja Lahtaaja lähetetään tekemään Rämöstä selvää. Hän kuitenkin selviää, ja kostonhimossaan tekeytyy Rendeliksi.

Näyttelijät ovat pääosin itselleni tuntemattomia naamoja, esimerkiksi pääosan esittänyt Kris Gummerus oli täysin uusi tuttavuus, samoin pääantagonistia Rotikkaa näytellyt Rami Rusinen. Tutumpia näyttelijöitä olivat Matti Onnismaa, Renne Korppila sekä Aake Kalliala, jotka näyttelivät herra Erolaa, Lahtaajaa ja Marsalkkaa, samaisessa järjestyksessä. Toki mukaan mahtuu kliseitä, kuten vakavissa tilanteissa lauottavia puujalkavitsejä (miksi näitä on miltei kaikissa kotimaisissa elokuvissa?) sekä erityisesti Rendelin tapa puhua, joka on napattu miltei täysin Batman-elokuvista, joissa Lepakkomies puhuu madalletulla äänellä puvussa ollessaan.

Elokuvan maailma ei ole erityisen valoisa. Erolan firma valmistaa tässä dystooppisessa teoksessa lääkettä vakaviin sairauksiin, ja testaa sitä häikäilemättömästi kehitysmaailman lapsilla. Tämä näkyy kuvauksessa ja värinmäärittelyssä, sillä monet kohtaukset tapahtuvat yöllä. ja päiväkuvauksetkin on vedetty miltei kokonaan harmaaksi. Ihmisiä pistetään lakoon miltei jatkuvalla syötöllä, eikä kukaan tunnu oikein reagoivan välillä väkivaltaisiinkaan kuolemiin juuri mitenkään. Tuntuu kuin tässä maailmassa säälimätön murhaaminen olisi niin tavallista, että siitä ei enää välitetä. Ehkäpä tämä oli tarkoituskin, sillä en muistaakseni nähnyt elokuvassa yhtäkään poliisia.

Saatan kuulostaa negatiiviselta, mutta jos totta puhutaan, viihdyin elokuvan parissa. Kaksituntinen mätkintä meni hujauksessa, eikä kelloa tehnyt mieli katsoa missään vaiheessa. Kielimuurikaan ei haitannut, sillä elokuva oli kokonaan teksitetty suomeksi/englanniksi, riippuen siitä kumpaa kieltä ruudulla kulloinkin puhuttiin. Tämä auttoi myös kotimaisten elokuvien periongelmassa, eli puheen epäselvyydessä. Enkkutekstit pitivät huolen siitä, etten koskaan täysin missannut, mitä kukin hahmo milloinkin sanoi.

Jos elokuva menestyy, jatkoa saattaa olla luvassa. Toivottavasti näin, näkisin mielelläni mihin Rendel lähtee seuraavaksi taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Toivottavasti kotijulkaisuun saadaan myös lisämateriaalia elokuvan teosta, sillä erityisesti tekovaihe kiinnostaa minua erittäin paljon. Olen yleensä sitä mieltä, että kotimainen elokuva on kunnianhimotonta, mutta tässä oli jo jonkin verran yritystä. Toivotaan, että muutkin ovat kanssani samaa mieltä siitä.

Ohjaus: Jesse Haaja
Näyttelijät: Kris Gummerus, Matti Onnismaa, Rami Rusinen, Renne Korppila, Alina Tomnikov, Tero Salenius, Aake Kalliala

Suicide Squad

Warner Bros. ja DC Comics pääsivät oikein kunnolla jaetun universumin makuun, kun Teräsmies ja Batman kohtasivat valkokankaalla ensimmäistä kertaa näytellyssä elokuvassa. Zach Snyderin synkeä kuva ei ollut kaikkien mieleen, mutta parivaljakolla oli suunnitteilla jotain aivan toisenlaista. Valkokankaalle marssitettiin pahiskavalkadi räikeissä 80-luvun neonväreissä. Onnistuminen oli monenkirjavaa sekin.

Hahmokavalkadi on tällaiseen elokuvaan todellakin valtaisa. Päähahmoja on peräti 10, joten hahmojen esittelyyn varattu aika elokuvan alusta jätti juonen junnaamaan paikoilleen pitkäksi aikaa. Esittelyyn käytetty aika jää valitettavasti muutaman hahmon osalta turhaksi, sillä yksi heistä kuolee ennen kuin hän ehtii oikeastaan mitään tehdäkään. Hahmokavalkadista eniten esille nousee Deadshotin roolissa muriseva Will Smith, Harley Quinnin virkaa räiskyvästi (ja seksikkäästi) hoitava Margot Robbie, sekä Jokerina pohjalla Jared Leto.

Entisen merisotilaan, David Ayerin, kynäilemä ja ohjaama elokuva sijoittaa melko pian Batman v. Superman -elokuvan jälkeen, jossa Teräsmies on saanut surmansa taistelussa. Yhdysvaltojen tiedustelupäällikko Amanda Waller värvää vangittujen superrikollisten joukosta Iskuryhmä X:n, jonka tehtävä on puolustaa Yhdysvaltoja mahdollisia hyökkäyksiä vastaan. Ryhmään kuuluvat tarkka-ampuja Deadshot, hulluuteen vajonnut psykiatri Harley Quinn, australialainen pankkirosvo Kapteeni Bumerangi, pyrokineetikko El Diablo, hirviöksi muodostunut Killer Croc, muinainen noita Lumoojatar sekä joku Slipknot (kuolee alussa). Lisäksi ryhmään on värvätty japanilainen kostaja Katana ja ryhmää johtaa eversti Rick Flagg. Melkoinen määrä hahmoja hoidettavaksi siis.

Pitkästä esittelykierroksesta huolimatta suuri osa hahmoista jää etäiseksi kaartin koon ja elokuvan rajatun mitan vuoksi. Kunnollista kehitystä kokevat vain Deadshot, Harley Quinn ja El Diablo. Edes Jokeri ei esiinny elokuvassa juuri edukseen, ja luultavasti hahmon tunnettuus on ainoa syy, miksi hän elokuvassa esiintyy. Sääli sinällään, koska Jared Leto tekee hyvää työtä luodakseen uudelleen hahmon, joka edellisen esittäjänsä suorituksen myötä ei juuri fanikannan mielestä kaipaa muutosta. Margot Robbie tuo ensi kertaa valkokankaille Harley Quinnin, ja onnistuukin olemaan monipuolinen, ja samalla täysin sekopäinen. Will Smithin Deadshot sen sijaan vaikuttaa jopa eräänlaiselta älyköltä, ja soveltuukin ryhmän johtohahmoksi.

Hahmojen keskellä unohdin puhua kokonaan juonesta. No, sattuuhan sitä. Lyhykäisyydessään ryhmän kokoomisen jälkeen Lumoojatar onnistuu pettämään isäntänsä, ja ryhtyy äskettäin vapautetun veljensä kanssa rakentamaan jonkinlaista tuomiopäivän konetta, joka polvistaa maailman hänen jalkojensa juureen. Iskuryhmä X kutsutaan taistelemaan tätä pahuutta vastaan.

Nyt koitan hieman vähentää hahmoista puhumista, jotta saan elokuvan muut aspektit otettua huomioon. Ohjaaja Ayerin käsikirjoitus ei juuri jätä miettimisen varaa, vaan katsojaa saa eteensä mässäilevän toimintaelokuvan, jota on höystetty puujalkavitseillä ja menneitten vuosien rock-hiteillä. Ohjaustyyli on nopeatempoinen, joka takaa, ettei elokuvan edetessä ehdi tylsistymään, vaan koko ajan tapahtuu jotakin. Nopeasta ohjaustyylistä huolimatta toimintakohtauksen on toteutettu hyvin, eikä katsojan tarvitse jäädä arvailemaan, mitä oikein on tapahtunut. Toimintakohtauksen on toteutettlu tyylillä, eikä CGI:n käyttökään häirinnyt minua elokuvan kestäessä.

DC:n elokuvat ovat aina olleet tunnettuja laadukkaasta musiikistaan, eikä poikkeusta tehdä tälläkään kertaa. Vuosien ajan DC:n hovisäveltäjän virkaa hoitaneen Hans Zimmerin siirryttyä BvS:n myötä pois genren parista, palkattiin elokuvaa varten uusi säveltäjä: Steven Price. Kohtalokkaat tunnelmat väistyivät uudenlaisen soundin tieltä, joka sopiikin tähän elokuvaan paremmin, kuin Zimmerin mahtipontiset melodiat.

Kriitikot eivät tälle elokuvalle lämmenneet, mutta lippuluukulla elokuva pärjäsi mainiosti, ja tuotti lähes 750 miljoonaa yhdysvaltain dollaria tuloja. Lisäksi palkintoja elokuvalle myönnettiin muun muassa musiikista ja maskeerauksesta, josta elokuvalle myönnettinkin peräti Oscar-patsas.

Viihdyin elokuvan parissa niin leffateatterissa, kuin kotonakin. Uusintakatselut ovat olleet pitempää versiota, josta löytyy 13 minuuttia valkokankangasversiota enemmän materiaalia. Käsikirjoitus on toki höttöä, mutta joskus on asiallistakin naksauttaa aivot pois päältä ja yksinkertaisesti nauttia komeasti toteutetusta mäiskeestä. Lipputulojen puolesta voinen väittää etten ole väärässä. Eikä tuotantoyhtiökään ole elokuvaa unohtanut, sillä jatko-osa on jo jonkinlaisella suunniteluasteella. Lisäksi julkaisuun on luvattu spin-off, joka keskittyy enemmän Harley Quinnin ja Jokerin suhteeseen. Robbie ja Leto ovat jo lupautuneet palaamaan rooleihinsa, joten mikäs tässä odotellessa.

Batman V. Superman: Dawn of Justice

Vuoden 2013 Man of Steel palautti Teräsmiehen valkonkaille. Vaikka elokuvasta ei tullutkaan jättimäistä kassamagneettia, takoi se silti kunnioitettavat 663 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. levittäjä Warner Bros ja DC Comics, sekä tietysti ohjaaja Zack Snyder hamusivat vielä suurempaa menestystä, ja mikä olisikaan merkittävämpää kuin tuoda Teräsmies takaisin, ja asettaa hänet vastakkain Batmanin, tunnetuimman DC Comics -hahmon, kanssa. Man of Steelin pohjalle rakennettiin tämä jatko-osa ja samalla Batman vs. Superman (BvS lyhyesti) aloitti kunnolla DC Comicsin hahmoille luodun jaetun universumin, joka tulisi sisältämään runsaasti elokuvia vuosien varrella.

Elokuva alkaa takaumalla Metropoliksen taistelusta, jossa osa kaupunkia tuhoutui täysin Teräsmiehen ja kenraali Zodin taistelussa. Taistelua seuraa maasta käsin liikemies Bruce Wayne, joka on tullu kaupunkiin auttaakseen firmansa työntekijät pakoon. Hän saa kuitenkin nähdä ympärillään pelkkää tuhoa, ja ryhtyy aktiivisesti etsimään keinoa tuhota maapallolle saapunut muukalainen.

Kahden supertitaanin vastakkainasettelua höykytettiin markkinakoneistossa miltei loputtomiin asti, ja muistan edelleen miten verkkosivustoilla käytiin keskuteluja siitä kumpi voittaa. Molemmat näistä jatkuivat siitäkin huolimatta, että viimeistään elokuvan toinen traileri paljasti täysin sen, miten kilpasilla käy. Toki voin väittää sen olleen tarkoituksellistakin, sillä markkinakoneisto halusi myös osaltaan rakentaa jaettua universumia, ja esitellä elokuvan kolmannen supersankarin, ensimmäistä kertaa valkokankaalla esiintyvän Ihmenaisen.

Teräsmiehen rooliin palaa jykeväkasvoinen Henry Cavill, kun taas Batmaniksi maaniteltiin toinen jäyhänaama; Ben Affleck. Suurin osa roolihahmoista palasi Man of Steelin parista, ja uusiin rooleihin valittiin Jesse Eisenberg Lex Luthoriksi ja Gal Gadot Ihmenaiseksi. Hahmot, myös sivuhahmot, pääsevät melko suurissakin rooleissa kameran eteen, eikä kukaan hahmoista jää etäiseksi katsojalle. Sen sijaan suurin ero Man of Steeliin on se, että hahmot eivät hymyile juuri lainkaan. Elokuva on hyvin synkkä, jopa iloton, ja tämä käy pitemmän päälle raskaaksi katsojalle, varsinkin sellaiselle joka ei välillä osaa piristyä toimintakohtauksista.

Man of Steelistä poiketen, draama kulkee reaaliaikaisesti eteenpäin ilman liikoja takaumia menneestä. Elokuva seuraa kahtaalta molempia päähenkilöitä kun Batman koittaa selvittää keinoja voittaa Teräsmies, Kryptonin pojan itsensä rypiessä epäuskossa itseään ja kohtaloaan kohtaan. Lex Luthot luonnollisesti näkee molempien heikkoudet, ja usuttaa heidät toistensa kimppuun samalla, kun itse vetelee naruja taustalla.

Vaikka juonenkuvio on melko selvä, käsikirjoitus ontuu muutamissa kohdissa. Näissä kohtauksissa hahmot eivät käyttäydy luonnollisesti, ja näitä ratkaisuja onkin tehty yleensä juuri kohtauksiin, josta halutaan päästä enemmän tai vähemmän nopeasti seuraavaan kliimaksikohtaan. Jos hahmot käyttäytyisivät luonnollisesti, juonta ei voisi pitää nykyisellään. Juonessa on synkkää, ja samaa voidaan sanoa myös kuvauksesta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kuvaus olisi onnistunutta, sillä pidän kuvakulmista ja myös toimintakohtaukset on onnistuttu kuvaamaan uskottavasti. Sen sijaan värimaailma olisi kaivannut ehostusta, sillä tuntuu kuin koko elokuvan ajan ruudun päällä olisi ollut harmaan tai pimeyden filtteri vääristämässä värejä.

Vaikka elokuvassa onkin muutama kohtaus, josta on väännetty meemejä Internetin palsoilla herraties kuinka paljon, en pidä elokuvaa läheskään sen saaman nuivan vastaanoton arvoisena, vaan paikoitellen jopa pidän siitä. Toimintakohtaukset on kuvattu huolellisesti, ja pidän edelleen hahmoista, vaikka he eivät täysin luonnollisesti aina käyttäydykään. Lisäksi viittaukset muihin hahmoihin ja tulevaisuuden elokuviin kutkuttelevat mieltäni edelleen, kenties siksi että hahmoja ei ole vielä tämän kirjoituksen ilmestyessä valkokankaalla juuri nähty.

BvS kannattaa katsoa, varsinkin jo pitää DC hahmoista ennakkoon. Itse katsoin tätä arvostelua varten pidennetyn Ultimate Editionin, joka on kyllä melkoinen pala nieltäväksi, mutta lopulta siitä jäi hyvä maku suuhun, vaikka muutama rusina pullan sekaan oli eksynytkin. Ja sitäpaitsi, toivo on supersankareiden tärkein lahja lukijakunnalle. Kaiken synkkyyden keskellä viimeinen sekunti ennen lopputekstejä palauttaa toivon tulevaisuudesta miltei kenen tahansa sydämeen, eikä vähiten Hans Zimmerin upean kappaleen takia. Kun liekki palaa, palakoon se voimakkaasti; siinä on supersankarien lahja katsojilleen.

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Henry Cavill, Ben Affleck, Amy Adams, Jesse Eisenberg, Diane Lane, Jeremy Irons, Gal Gadot

Se

Stephen Kingin teoksiin pohjautuvia sovituksia löytyy kuin sieniä sateella, ja sienten tapaan, myös niiden laatu on monenkirjavaa. Kovin montaa niistä ei voi kutsua elokuvauksen merkkiteoksiksi, vaikka lähdeteos huikea olisikin (lukekaa vaikka arvioni Mustasta tornista), mutta jotkut ovat osuneet oikeaan. Se ilmestyi alun perin kirjana vuonna 1986 ja siitä tuli nopeasti jättimenestys. Vuonna 1990 Warner Bros. Television hankki oikeudet kirjan filmatisointiin, ja aiheesta saatiin aikaiseksi kaupallisesti hyvin menestynyt kaksiosainen minisarja. Vuonna 2017, 31 vuotta romaanin julkaisun jälkeen, Se saa lopultakin sovituksen valkokankaalle, ja se onnistuukin pyrkimyksissään kohtalaisen hyvin.

Elokuvasovitus seuraa melko uskollisesti teoksen lapsi-osuutta. Seitsemän vähemmän suosittua nörttiä lyöttäytyy yhteen muutamien sattumankauppojen kautta, samalla kun he kokevat ennenäkemättömiä kauhuja ja pakenevat kiusaajiaan. Näyttelijät hoitavat työnsä laadukkaasti ja uskottavasti, ainoastaa käsikirjoitus jättää hahmot hivenen etäisiksi, koska aikaa heidän esittelemiseensä ei juuri käytetä aikaa. Esimerkiksi yhden hahmon nimi mainitaan vasta elokuvan loppupuolella, enkä meinannut kuollaksenikaan muistaa hahmon nimeä, vaikka kirjan olenkin pariin kertaan lukenut.

Kuten alkuperäisessä teoksessakin, Derryn pikkukaupungissa alkaa kadota lapsia, ja monet heistä löytyvät kuolleena. Pääseitsikolle käy nopeasti selväksi, että myös he ovat vaarassa, kun he yksi toisensa jälkeen kohtaavat kovin elävän oloisia kauhukuvia, yleensä ammennettuna heidän omista peloistaan ja heikkouksistaan. Enemmin tai myöhemmin kauhu ottaa jokaisen kohdalla pellen ulkomuodon, ja koska heikot ja sorretut pitävät yhtä, he jakavat myös pelkonsa keskenään. Heidän nokkamiehensä Bill Denbrough johtaa ryhmän taisteluun muotoa muuttavaa demonia vastaan. Demonin nimi on Se.

Pääosissa esiintyvät Jaeden Lieberher Bill Denbroughina ja Bill Skarsgård Pennywisena. He hoitavat roolinsa osuvasti, joskin Lieberheriltä olisivin toivonut hieman monipuolisempaa naamaa. En tunnistanut näitä kahta näyttelijää nimeltä, ja muutkin ovat minulle tuikituntemattomia. Heistä on hankala sanoa mitään; he olivat lähes koko ajan ruudussa, mutta en muista heistä siltikään juuri mitään erityistä. He vastasivat kyllä hyvin Kingin alkuperäisiä kuvauksia yhtä hahmoa lukuunottamatta, mutta jäivät jotenkin kovin etäisiksi hahmoiksi. Ainoastaan Pennywise jää mieleen, sillä hänen kohdallaan ohjaaja oli keksinyt muutamia hauskoja kommervenkkejä, jotka tekivät hahmosta mieleenpainuvan.

Vaikka henkilöohjaus ei ihan mielekkäämmillään ollutkaan, kerronnallinen ja tekninen kuvaus sen sijaan on paikallaan. Tarina kulkee eteenpäin jouhevasti, eikä missään vaiheessa löydy sellaista otosta, etteikö katsoja olisi selvillä siitä, mitä kuvassa on tarkoitus tapahtua. Ei edes sellaisissa kohdissa, jotka tahallaan koittavat viedä hahmoja ja katsojaa harhaan kauhukuvien luonnissa.

Siitä päästäänkin elokuvan suurimpaan kompastuskiveen, eli kauhuun. Sanon sen suoraan, minua ei pelottanut kertaakaan tämän elokuvan aikana. Sillä toki voi olla tekemistä, että tiesin mitä tarina pitää sisällään, mutta petyin silti, että säikyttely pohjautuu juurikin niihin vanhimpiin elokuvamaailman temppuihin, eli koviin, äkkinäisiin ääniin, nopeasti sätkiviin liikkeisiin ja leikkauksiin. Melkeinpä kaikissa nykykauhuelokuvissa on juurikin nämä samat tehokeinot, eivätkä ne valitettavasti enää toimi. Onneksi makaaberi kuvitus pelastaa sen, mitä pelastettavissa on.

Tästä kompastuksesta huolimatta lähdin teatterista pois hyvin mielin, ja jään odottamaan tulevaa jatko-osaa, jossa Se, ja Häviäjien kerho (pääosan lapset) palaavat Derryyn tekemään Siitä lopullisesti selvää. Itselleni ohjaajatulokas Andy Muschietti teki hyvää jälkeä, ja toivon hänelle menestystä elokuvien ohjaamisen saralla.

Se
Ohjaus: Andy Muschietti
Pääosissa: Jaeden Lieberher, Bill Skarsgård

Man of Steel

Supersankarit ovat tällä hetkellä yksi leffamaailman merkittävimmistä ilmiöistä. Isot sarjakuvayhtiöt Marvel ja DC pumppaavat ulos jatkuvalla syötöllä mitä isompia tuotantoja, ja usein ne myös menestyvät kaupallisesti. Erityisesti Marvel on tehtaillut isoja menestyksiä vuosien varrella, kun taas DC:n merkitys live-action puolella on levännyt miltei kokonaan Batmanin harteilla. Muut elokuvat on järjestään flopanneet niin pahasti ettei niiden päälle ole haluttu lähteä rakentamaan jaettua universumia, jossa kaikki supersankarit voisivat esiintyä keskenään.

Eräs merkittävimmistä DC-tuotannoista 2000-luvulla on ollut Christopher Nolanin ohjaama Batman-trilogia. Suuria summia takonut sarja ei kuitenkaan sopinut ponnahduslaudaksi sekään, koska Nolan halusi pitää elokuvat nimenomaan itsenäisinä teoksina. Uutta Batman-saagaakaan ei tuotantoyhtiö Warner Bros. halunnut lähteä luomaan, joten katse käännettiin DC:n toiseen suuruuteen, Teräsmieheen. Teräsmies seikkaili valkokankaalla 70-luvulla menestyksekkäästi, mutta sen jälkeen menestys on ollut vaisumpaa. Viimeisin elokuva, Superman Returns, vuodelta 2006 alisuoriutui sen verran pahasti, ettei Teräsmiestä oltu sen koomin valkokankailla nähty. Christopher Nolan ja hänen aisaparinsa David S. Goyer esittelivät Warner Brosille uuden käsikirjoituksen, joka otettiin heti tuotantoon. Ohjaajaksi valittiin toimitaelokuvissa menestyksiä ohjannut Zack Snyder, ja tämän myötä Teräsmiehen paluu alkoi.

Man of Steel kertoo Teräsmiehen syntytarinan nykyaikaisemmalla otteella, joten kuvissa nähdään paljon CGI-otoksia sekä tietenkin runsaasti toimintaa. Toiminnan Snyder on osoittanut osaavansa ohjata aiemmin, mutta kerronasta itsestään en ollut varma. Onneksi se huoli osoittautui turhaksi, sillä Man of Steel on tunteikas kasvukertomus itsensä löytämisestä erilaisten ihmisten keskellä. Elokuvan edetessä Clark Kentinä Maapallolla kasvanut Krypton-planeetan viimeinen eloonjäänyt Kal-El oppii hallitsemaan kykyjään, ja lopulta pelastaa Maapallon täydelliseltä tuholta, tullen lopuksi sekä itsensä että ihmisten silmissä Teräsmieheksi.

Pääosaa esittää jäyhäkasvoisesti Henry Cavill, siinä vaiheessa tunnettu lähinnä rooleistaan televisiosarjoissa. Vaikka kasvot pääasiassa ovatkin yksioikeiset, osaa Cavill esittää myös tunteita tarpeen tullen. Elokuvan antagonistia, Kryptonilaista Kenraali Zodia, esittää vähintäänkin yhtä myrtsisti Michael Shannon. Hän on toki uhkaavan näköinen, mutta kovin yksioikoinen pahis. Onneksi hänen syynsä toimia eivät kuitenkaan ole täysin mustavalkoisia. Pätevän suorituksen tekevät myös Russel Crowe Jor-Elinä ja Kevin Costner Johantan Kentinä, molemmat Teräsmiehen isähahmoja erilaisista kodeista.

Elokuvan alkupuolisko on selkeästi draamaan pohjautuvaa kerrontaa, jossa esitellään hahmot ja kuljetetaan juonta eteenpäin, välillä takaumien ja unijaksojenkin voimin. Kun toimintaosiot sitten alkavat, niitä onkin tarjolla sitten runsaammissa määrin. Taistelua tapahtuu niin syrjäisessä Smallvillessä kuin suurkaupunki Metropoliksessakin. Ja molemmissa paikoissa pistetään paikkoja urakalla matalaksi surutta. Erityisesti lopputaistelu Metropoliksessa on tuhon osalta täysin yliammuttu. Onneksi taistelu päätty voimakkaaseen kohtaukseen, jossa Teräsmies joutuu tekemään lopullisen valinnan Kryptonin ja Maan asukkaiden välillä.

Olen nähnyt aiemmat Teräsmies-elokuvat, mutta niistä en erityisemmin pitänyt. Tämän teoksen myötä opin kuitenkin hahmosta niin paljon uusia puolia, että suorastaan rakastuin hahmoon, eikä vähiten Henry Cavillin roolisuorituksen vuoksi, hänet on tarkoitettu Teräsmiehen rooliin. Sinänsä huvittavaa muuten, että Teräsmies on arvoilaan niin periamerikkalainen ettei mitään rajaa, mutta täydellinen näyttelijä on kuitenkin britti.

Man of Steel otettiin vastaan vaihtelevasti, eikä sen menestyskään ollut kaikkien suurimpien odotusten mukainen. Jonkin verran tuottoa kuitenkin tilipussiin tuli, ja Man of Steel käynnisti virallisesti DC Extended Universen, ja tulevat elokuvat pohjautuvat pitkälti niihin tapahtumiin, jotka Man of Steelissä esitetään. Vaikkei trikoihin pukeutuvat supersankarit suosikkigenresi olisikaan, suosittelen silti katsomaan Man of Steelin, tai ainakin sen alkupuoliskon. Kenties innostuksesi voisi herätä, kuten minullekin kävi.

Man of Steel, Warner Bros, 2013
Käsikirjoitus: David S. Goyer
Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Henry Cavill, Amy Adams, Michael Shannon, Kevin Costner, Russel Crowe

Musta torni

On olemassa eepoksia, ja sitten on Eepoksia. Näistä isolla eellä kirjoitetuista yksiköistä olen onnistunut lukemaan kolme, ja Stephen Kingin Musta torni on ehdottomasti yksi niistä. Teoksen on King itse maininnut pääteoksekseen, ja useissa Kingin teoksissa onkin viittauksia Mustaan torniin. Aiheesta on yritetty vuosikausia tehdä filmatisointia niin isolle kuin pienellekin ruudulle, mutta suunnitelmat ovat aina johonkin kariutuneet. Vuonna 2017 Columbia Pictrures onnistui kuitenkin tuomaan elokuvan valkokankaille. Katsotaanpa miten he onnistuivat pyrkimyksissään.

En pidättele kiireisempiä lukijoita tämän kauempaa, eivät kovin hyvin. Elokuvaa katsoessani vakuutin itselleni, etten vertaa arvostelussani elokuvaa kirjoihin, vaan koitan arvioida sen omana teoksenaan. Pyrkimyksestäni huolimatta en siihen kerta kaikkiaan pysty. Elokuva yhdistelee elementtejä yli 2000-sivuisesta Eepoksesta, ja puristaa ne puoleentoista tuntiin. Valitettavasti tämä aika ei riitä kaikelle sille, mitä King kirjoissaan kuvaa. Suuri osa hahmokaartista loistaa poissaolollaan, ja nekin jotka ovat valkokankaalle päässeet, eivät ole sellaisia kuin kirjoissa kuvataan. Toki asialle voi antaa vihreää valoa sen perusteella, että se ei kuvaa kirjojen tapahtumia, vaan toimii ikään kuin jatko-osana sille. Noita jatko-osan elementtejä tosin ei juuri huomaa katsottaessa, ellei niitä oikein hakemalla hae. Elokuva vilisee pieniä viittauksia siellä täällä, mutta jotenkin minusta tuntuu, että jos hahmot olisi nimetty toisin, ei tätä olisi äkkiseltään luullut Mustaksi torniksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tanskalaisohjaaja Nikolaj Arcel. Aikaisemmin rooliin kiinnitetty Ron Howard toimii elokuvan tuottajana. Tuotantopuolessa ei sinänsä ole valittamista, sillä lavasteet ovat uskottavan näköisiä. CGI:tä tosin käytettiin melkoisen paljon läpi koko elokuvan. Toimintakohtauksissa kamera pysyy vakaana, mutta nopeat leikkaukset eivät aina ole täysin ymmärrettäviä siitä, mitä sillä koitetaan hakea takaa. Pyssyn takana revolverimies Roland Dechainina esiintyy Idris Elba, joka hoitaa roolinsa hyvin, joskin häntä näkyy elokuvassa paljon vähemmän kuin mitä odotin päähenkilöltä. Lisäksi hänen puhetapansa on paikoin hieman omituista, sanoisinko jopa "gangstamaista", mutta vain joissain kohdissa. Mustiin puetun miehen roolissa haahuilee eksyneen oloinen Matthew McConaughey, joka sinkoilee siirtimillä ja taikavoimilla pitkin maita ja mantuja nopeammin kuin mieli pysyy perässä. Elokuvan oikea päärooli Jake Chambers (eniten ruutuaikaa) on myönnetty uudelle tulokkaalle Tom Taylorille. Hänet löydettiin maailmanlaajuisen roolihaun myötä, mutta joten minua kummastuttaa se, että rooliin on palkattu näin kivikasvoinen näyttelijä. Ilme on tismalleen sama koko elokuvan ajan, oli tilanne sitten mikä hyvänsä. Onko tämä sitten näyttelijän vai ohjaajan syytä, en tiedä.

Yleisilme on yllättävän hyvä, ottaen huomioon, että tuotantobudjetti oli "vain" 60 miljoonaa dollaria, nykypäivän eeppisille elokuville se on todella vähän. Videopeli-CGI:ltä on suurimmaksi osaksi vältytty, ja ainakin Elban näyttelijäntyö on pääasiassa hyväksyttävää. Käsien liikkeet revolveria ladatessa olivat erityisesti hienosti kuvattu, mutta valitettavasti se on ainoa Revolverimiehen taito, joka kirjoista en elokuvaan tuotu.

Ja sitten vielä siihen asiaan, josta ei saa puhua. Mielestäni Roland Deschain on valkoihoinen, ja sellaiseksi hänet olisi pitänyt tässäkin elokuvassa kuvata. Minulla ei ole mitään Idris Elbaa, tai muitakaan tummaihoisia näyttelijöitä vastaan, mutta tässä asiassa en anna periksi.

Jos olet lukenut kirjat, en voi suositella elokuvaa katsottavaksi, koska siitä tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä paha olo. Uudeksi kokemukseksi elokuva kelvannee kertakatsottavaksi, mutta ei valitettavasti sen enempään. Sääli, sillä tämä on yksi niistä teoksista, jotka ansaitsisivat todellisen filmatisoinnin.

Ohjaus: Nikolaj Arcel
Pääosissa: Idris Elba, Matthew McConaughey & Tom Taylor.
Tuotanto: Columbia Pictures.

Nouseva Jupiter

Hollywoodissa kaikki on suurta. Ei siis mikään ihmekään, että myös elokuvatuotantoon käytetään yhä enemmän tolkuttoman suuria summia rahaa. Sellaiseksi voidaan lukea myös Wachowskin sisarusten käsikirjoittama ja ohjaama Nouseva Jupiter vuodelta 2015, jonka budjettu oli 176 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Jotenkin sitä vain pistää ihmettelmään, miten noinkin suurella budjetilla, ja nykyaikaisella CGI-tuotannolla voidaan tuottaa näin epäuskottavan näköinen elokuva.

Atlantilla syntynyt, ja Yhdysvalloissa luvattomasti asuva Jupiter Jones (Mila Kunis) siivoaa muutaman sukulaistensa kanssa rikkaiden taloja, ja erityisesti vessoja. Jupiter herätetään vastentahtoisesti töihin joka aamu kello 4.45, ja hän vihaa elämäänsä. Todellisuudessa Jupiter Jones on uudelleensyntynyt intergalaktisen yritysperheen matriarkka, ja perheen kolme sisarusta tahtovat hänet huostaansa tai pois päiväjärjestyksestä keinolla millä hyvänsä. Yksi perheen lapsista värvää palkkasoturi Caine Wisen (Channing Tatum) tuomaan Jupiterin luokseen, ja matkalle tarttuu jos millaista yllätystä, kieroilua ja räjähdyksiä. Ja tottahan toki täysin erilaisista maailmoista tulevat Jupiter ja Caine löytävät yhteisen sävelen ennen pitkää.

Kun katselin elokuvaa, se sai minut epäilemään maailmaa heti ensiminuuteilla. Köyhä lainsuojaton Jupiter pesee rikkaitten vessoja tällätympänä kuin mikään maallinen mannekiini muotinäytöksissä. Ihan oikeasti, ne piirretyt kulmakarvat, silmämeikit ja huulet ovat niin luonnottoman näköisiä, ettei elokuvaa voi mitenkään ottaa tosissaan siitä hetkestä lähtien, kun Kunis ensimmäisen kerran hahmonsa kasvot näyttää. Katsokaa vaikka:

Ei tuollaista naamaa voi uskoa vessasiivoojaksi. Hahmo itsessään ei ole aivan yhtä muovinen, kuin pärstänsä, mutta kyllä siinäkin luonnollisuudessa jäädään selkeästi riman alapuolelle. Esimerkiksi mehiläisfarmilla vierraillessa hahmo ei edes huomio koko paikassa ympärillä pörrääviä pimpiäisiä ennen kuin niistä tulee kerrontamekanismi, ja niiden osuutta tarinassa alleviivataan voimakkaasti.

Toimintaa peliin tuo Channing Tatumin hahmo Caine Wise, joka pyrkii palauttamaan menetetyn kunniansa, ja nousemaan takaisin armeijan sotajoukkoihin. Hän on hivenen uskottavampi hahmo, mutta kehittyy huonosti, minkä lisäksi Tatum on roolissaa yhdellä ilmeellä mukana puisevasti pönöttäen. Toimintaa on runsaasti, mutten nähnyt elokuvassa mitään, mitä en olisi aiemmin nähnyt valkokankaalla. Käsikirjoitus on hyvin hataralla pohjalla, ja jättää monet hahmot täysin unohduksiin heti, kun heidän osansa tarinasta on kerrottu. Ihan kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Katsoin elokuvan 3D-version. Elokuva on muunnettu kolmiulotteiseksi jälkituotannossa, mikä ei itseäni haitannut, sillä 3D toimi hyvin, eikä tuottanut minkäänlaista pahoinvointia, eikä haamujakaan kuvassa näkynyt. Syvyyttä olisin toivonut hieman enemmän kuvaan, mutta kenties sen muutoksen myötä syvyys olisi voinut alkaa ottamaan silmiin ennen pitkää. Valitettavaa on se, että jos 3D:n toimivuus on yksi ainoita plussia, joita elokuvalle kehtaa antaa, on jossain menty päin mäntyä ja pahasti. Toisen plussan uskallan kuitenkin antaa musiikista, sillä se sopi hyvin kohtauksiin, ja toi niihin lisää jännitystä. Michael Giacchinon ääniraita on tempaavaa, mutta tyyliltään melko perustavanlaatuista Hollywood-orkesteria kuorolla säestettynä.

En ole Wachowskin sisarusten aiempia elokuvia nähnyt (Matrixia koitin katsoa, mutten päässyt edes puoliväliin), eikä tämä elokuva minusta heidän faniaan tee. Scifirymistelyyn haetaan vaikutteita monista scifiklassikoista, kuten Ozin velhosta, Star Warsista ja Dyynistä, mutta elokuvan oma sielu loistaa poissaolollaan, eikä tuo juuri mitään uutta pöydälle. Sääli, sillä olen scifin ystävä, ja minua on siinä genressä helppo miellyttää.

Tämä on muuten toinen näkemäni elokuva, jossa Sean Beanin näyttelemä hahmo ei kuole.

Nouseja Jupiter (Jupiter Ascending)
Käsikirjoitus ja ohjaus: Lana & Andy Wachowski
Pääosissa: Channing Tatum, Mila Kunis, Sean Bean, Eddie Redmayne, Douglas Booth

Katsottu Sonyn televisiolla 3D;nä Sony Playstation 4:n kautta.

Yö: Varietee

Joskus harvoin elämässä tulee eteen kappale, joka kerta kaikkiaan pysäyttää paikoilleen, kunnes kappale loppuu. Täydellistä kappaletta tuskin onkaan olemassa, mutta tällaisen tunneryöpyn aiheuttavasta kappaleesta voitaneen puhua miltei virheettömänä. Kokonaisen levyn osuminen vastaavaan kategoriaan vaatii jo enemmän, sillä usein täydellisyyttä hipovan kokonaisuudenkin onnistuu pilaamaan yksikin epäonnistunut kappale. Omalle kohdalleni näitä "täydellisiä" levyjä, joissa ei siis ole yhtään huonoa kappaletta, on osunut kaiken kaikkiaan kaksi. Tässä niistä ensimmäinen.

Muistan ostaneeni Varieteen ensimmäisen kerran Tampereelta Epe's Music Shopista ehkä vuonna 2004. Olin tuolloin jo Yön fani, vaikken kovin montaa levyä vielä omistanutkaan. Syksyllä 2003 järjestetty Yhden Yön Tarinoita -kiertue vakuutti minua levyn sisällöstä, ja intoa riitti, kun ensimmäisen kerran levyn omaan mankkaani soimaan pistin. Juuri sitä hetkeä en enää muista, mutta kuuntelen levyä edelleen aika ajoin, joskin mieluummin vinyylilevyltä.

Varietee on siis Yön debyyttialbumi, julkaisu vuonna 1983. Silloin en ollut edes syntynyt, joten voin vain kuvitella millaisen myllerryksen levy aikanaan sai. Eikä mikään ihme, sillä levy on täynnä toinen toistaan parempia rock-kappaleita. Rock-musiikiksi levyn voi mieltää, joillain tasoilla jopa punkiksi, mutta levyltä löytyy myös paljon iskelmällisiä piirteitä, suomalaiseen melankoliaan sulavasti sulautettuna.

Levyn avausraita, Pieni ihminen suuressa maailmassa, alkaa lyhyellä urkusoololla, joka oikeastaan jo itsessään esittelee levyn. Uruissa soi haikeus, mutta samalla myös nuoruuden into ja palava voima, jollaiselta vain sydämellä soitettu musiikki voi kuulostaa. Se on siis täydellinen avausraita, ja sopii keikoillekin hyvin aloitusbiisiksi. Levyltä löytyy muutama muukin haikeaa rock-kappaletta, jossa urut soittavat tärkeät sävelet, kuten B-puolen aloittava Vain varjot häntä seuraa, sekä Vain varjot häntä seuraa, joka on kolmas kappale menetetystä rakkaudesta kertovien kappaleiden sarjassa. Ennen ko. kappaletta levyllä soivat singeksikin lohkaistu Särkynyt enkeli, sekä levyn nimibiisi Yhden illan varietee. Kutsun tätä kolmikkoa nimellä Särkyneen Rakkauden Trilogia.

Palataanpa hetkeksi A-puolelle. Sieltä löytyvät levyn rokahtavimmat kappaleet, kuten Ei voi elää rakkaudesta, Pro Patricia ja ensisingle Likaiset Legendat I. Näissä kappaleissa kitarointi on etunenässä, eikä soundi ole aivan yhtä Yömäinen, kuin koskettimilla varustetuissa kappaleissa. A-puolen ainoa rauhoittumishetki on levyn kolmas kappale, En saanut sua pilviin. Levyn päättävä Likaiset Lehendat II, sekä Päivänsäde ja Menninkäinen ovat sen puolen muitten kappaleiden tapaan kitaravoittoisia ralleja.

Levyn päättävät jokseenkin samanhenkiset Rakkauden symbioosi ja Älä odota minua silloin, jotka voisivat yhtä hyvin olla esiosa ja jatko-osa toisillee, näihin on helppo kuvitella samat päähahmot tunteiden molemmille puolille.

Koko levy on Päivänsäde ja Menninkäinen -kappaletta lukuun ottamatta kokonaisuudessaa Jussi Hakulisen käsialaa. Yhtyeen päävokalisti Olli Lindholm hoitaa laulun suurimmaksi osaksi, kaksi kappaletta on Hakulisen laulamia. Toki levyltä kuuluu, että soittajat ovat ensimmäistä levyä tekemässä, mutta jälki on kuitenkin ammattimaista, eikä soundeistakaan juuri moitittavaa löydy. Itselleni kappaleiden sanoitukset ovat erityisesti ne tärkeimmät, ja veikkaan, että niin on monelle muullekin.

Sen lisäksi, että Varieteelta ei löydy yhtäkään huonoa kappaletta, se myös kestää aikaa hyvin. Vaikka juuri tuollaista soundia ei tänä päivänä enää tehdä, se ei kuulosta lainkaan vanhentuneelta. Päin vastoin, levy kuulostaa yllättävän tuoreelta vielä edelleenkin. On harmi, että kyseinen orkesteri on nykyään niin monelle kirosana, koska tästä levystä voisi varmasti jokainen muusikko ottaa oppia, miten tehdään yhtenäinen levy, jossa jokainen kappale on osa yhtenäistä koneista, jota ilman kone ei jaksa puksuttaa maaliviivan yli. Varsinkin jo löydätte levystä vinyyliversion, älkää jättäkö tätä suomirockin klassikkolevyä välistä. Sen kuuntelu, on jokaisen sekunnin arvoinen.

Olli Lindholm - Laulu
Jussi Hakulinen Koskettimet
Jani Viitanen - Kitara
Juha Rauäng - Basso
Veikko Lehtiranta - Rummut

Tuotanto: Mika Sundqvist & Yö

Resident Evil: The Final Chapter 3D

Videopeleihin perustuvat elokuvat ovat harvoin olleen erityisen menestyksekkäitä tekeleitä, ja yleensä ne tyssäävätkin jo ensimmäisen osan huonoon menestykseen. Esimerkiksi sellaiset mestariteokset kuin Street Fighter: The Movie, Hitman ja Prince of Persia ovat kaikki jääneet jatko-osaa vailla, vaikka nykyinen Hollywood-teollisuus hyvin pitkälti tuotteistamiseen perustuukin. Brittiohjaaja Paul W.S. Anderson onnistui jo vuonna 1995 hieman rikkomaan tätä kaavaa, kun hänen ohjaamansa Mortal Kombat menestyi lippuluukuilla ennakko-odotusten vastaisesti. Sarja kuitenkin vajosi unohduksiin valkokankailla heikosti menestyneen jatko-osan myötä. Anderson palasi videopelielokuviin vuonna 2002, jolloin saksalaistuotanto Resident Evil julkaistiin valkokankaille. Elokuva menestyi kohtuullisen hyvin pienen budjetin elokuvaksi, ja jatko-osia ryhdyttiin parin vuoden päästä tehtailemaan. 

Tammikuussa 2017 julkaistu Resident Evil: The Final Chapter on jo sarjan kuudes, ja nimensäkin puolesta viimeinen osa. Elokuvia sarjaan on tehty enemmän tai vähemmän tasaisin väliajoin lisää, ja ne ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta menestyneet aina paremmin kuin sarjan edellinen osa. Elokuvia on kuitenkin tehty "yksi kerrallaan" -periaatteella, joten sopimukset näyttelijöiden kanssa on tehty vain yhteen osaan kulloinkin. Tämä johtaa väistämättä siihen, että edellisessä elokuvassa cliffhangeriin jääneet hahmot eivät edes esiinny seuraavassa elokuvassa päähenkilö Alicea esittävää Milla Jovovichia lukuun ottamatta. 

Näin käy myös tässä elokuvassa. Elokuvan alussa kaikki muut edellisen elokuvan loppukohtauksessa mukana olleet hahmot ovat menehtyneet, kun petturiksi paljastunut Albert Wesker on keskittänyt yhtiönsä hyökkäyksen Washingtoniin. Ainoastaan Alice selvisi tästä keskityksestä, ja yllättäen saakin tietoonsa kuinka koko maailman kuolleet zombeiksi muuttaneeseen T-virukseen onkin olemassa rohto. Rohto löytyy Umbrella-yhtiön maanalaisesta Pesästä, jossa ensimmäinen elokuva aikanaan tapahtui. Alice lähtee paluumatkalle tekemään työtä käskettyä. 

Anderson osoittaa jälleen kykynsä toimintaohjaajana elokuva lukuisissa toimintakohtauksissa. Elokuvassa tapahtuu lähes jatkuvasti jotain, eikä hiljentymiselle juuri aikaa anneta. Pikatoiminnasta, ja salamaleikkauksista huolimatta 3D toimii hyvin, eikä tapahtumat juuri jää epäselviksi katsojalle. Jännitys on rakennettu mielenkiintoisesti, jolloin et voi koskaan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ihmisiä kuolee mitä mielikuvituksellisemmin jatkuvasti erilaisiin ansoihin tai zombien kynsiin. Valitettavasti hahmoista ei juuri välitä, koska heitä ei tehdä katsojalle tutuksi mitenkään. Elokuvassa on useita hahmoja, joiden nimiä ei edes mainita, ennen kuin kuolema heidät korjaa. Ja kuolemahan korjaa, sillä vain muutama hahmo selviää elokuvan lopussa hengissä. 

Erityisesti hahmojen etäisyys jäi paikoitellen vaivaamaan, kun en tuntenut heitä lainkaan kun kuolema jo heidät korjasi. Huomasin nopeasti, että on paras vain kytkeä aivot pois päältä ja nauttia elokuvan tuomasta jännityksestä. Tämän huomattuani nautin elokuvasta huomattavasti enemmän. 

Kahteen aikaisempaan Resident Evil –elokuvaan musiikin tehnyt Tomandandy-parivaljakko on saanut siirtyä Paul Haslingerin tieltä. Haslinger on aiemmin tehnyt musiikkia Andersonin elokuviin Death Race ja Kolme muskettisoturia, joten ilmeisimmin ohjaaja on tiennyt säveltäjän taidot tähän elokuvaan sopivaksi. Eeppiset teemat sopivatkin oikein hyvin niin jännityskohtauksiin, kuin maailmanlopun tunnelmiin, ja luovat hyvän kuvan edessä häämöttävästä lopusta. 

Tämä on epäilemättä Alice-saagan päätös. Vaikka Milla Jovovich onkin edelleen toimintatähtenä teräkunnossa, en lainkaan epäile etteikö ikä ja äitiys ole vaikuttaneet siihen, ettei hän enää halua samanlaisia toimintasarjoja tehdä. Anderson sen sijaan näyttää pysyttelevät videopelielokuvien parissa, sillä hänen seuraava elokuvansa on Resident Evilin tapaan Capcomin omistama sarja Monster Hunter. Tuottajaportaan mukaan myös Resident Evil –sarja jatkuu, mitä suurimmalla todennäköisyydellä koko sarja aloitetaan modernisti uudelleen, mikä onkin tämän elokuvan loppupäätöksen myötä ainoa oikea vaihtoehto. 

En lainkaan hätiköi myöntää sitä tosiseikkaa, että Paul W.S. Anderson on suosikkiohjaajani, sillä henen visuaalinen silmänsä on vailla vertaa, ja paikoitellen aivot-narikkaan –toiminta on itsellekin mukavaa vaihtelua. Tämä sarja päättyy onnellisesti, mutta miten jatkuvat zombitarinat valkokankaalla? Se jääköön nähtäväksi.